Kulttuuri- ja muuta matkailua

Tänäkin aamuna venyin sängyssä puolille päivin. Oikeastaan horrostin – olin vaipuneena lucid dream -tilaan. Ruumiini siis venyi sängyllä mutta minä itse käväisin aika kaukana tapaamassa – enpä kerrokaan, ketä. Tai tarkoitukseni oli tavata eräs henkilö, mutta löysinkin itseni maantieltä ja ehdin nähdä hänestä vain vilahduksen kun hän ajoi ohi. Mutta ei hätää, tapasin samalla reissulla erään toisen henkilön, aivan yllättäen ja ilman tarkoitusta, ja siis mitä mieluisimmin. Saattaa kuulostaa hämärältä häröilyltä tämä tämmöinen, mutta ihmeellisiä ovat ihmismielen tiet, tai sielun, tai miten itse kukin haluaa asian ajatella ja mielessään hahmottaa. Lucid dream -matkailussa parasta on se, että se on aivan samanlaista kuin todellinen elämä, paitsi että pystyy liikkumaan välittämättä mistään sellaisista pikkujutuista kuin seinät tai välimatkat.

Julia Zamjatina

Kävin eilen Salossa kulttuuritalo Kivassa, jossa oli esiintymässä Petroskoista Suomen kiertueella oleva Karjala Filharmonia. Homma oli SVS:n järjestämä, ja meillä oli yhteiskuljetus ja kaikki. Tapahtumassa myytiin myös satukirjaani, ja se menikin kaupaksi ihan mukavasti. Kirjoittelin taas nimmareita ja olin Suurta Taiteilijaa, heh. Tapasin myös Rafael Saifulinin, jonka tekemä on läpyskässäni esiintyvä hevonen. Hän oli niin hurmaava valkotukkainen siperialainen kuin ikinä (tai jostain sieltä päin kumminkin). Olen aina luullut häntä ikivanhaksi, mutta hän onkin nuorempi kuin minä. No, siis ikivanha… Konsertti oli mahtava; orkesteri soitti alun pienoisen haparoinnin jälkeen loistavasti, ja toisella puoliajalla pääsi ääneen sopraano Julia Zamjatina. Hänen äänensä oli valtavan ihana, puhdas, täyteläinen – salin akustiikka ei tahtonut riittää sen volyymille. Kauniskasvoinen, upeaääninen nuori nainen, mutta pulskahko. Jos hän pudottaisi parikymmentä kiloa, hän peittoaisi mennen tullen esimerkiksi Anna Nebtrenkon. Tuli mieleen nuori Karita Mattila, mutta Julialla on kyllä parempi ääni. No, hän on vielä nuori – mihin ehtiikään jos elää saa. Orkesteria johti Marius Stravinski, hänkin jo nimeä maailmalla saanut nuorimies. Ja hauskaa reissussa oli tietysti myös tavata tuttuja ihmisiä. Kokonaisuudessaan tosimukava ilta.

Yksi kauniista sisaristani piipahti kylässä kahvipullien kanssa ja panimme maailman asiat järjestykseen. Opettelin samalla käyttämään uutta kameraani eli pakotin hänet malliksi luvaten retusoida lopputuloksesta pois kaiken silmää loukkaavan. Hänen silmäänsä, siis. Minusta hänen kasvoissaan ei ole mitään vikaa. Ainakaan mitään sellaista, jota ei saisi pois PSP:llä. Siivoanhan minä omastakin naamastani syylät pois ennen kuin laitan kuvani näytille. Joku roti sentään…

Töistä ja tekemisistä

Valvottuani aamupuolelle yötä miellyttävissä askareissa nukuin sitten ohi säädyllisen ylösnousuajan, enkä herättyänikään pitänyt kiirettä. Sängyssä venyminen on niin ihanaa, että pitäisin sitä varmaankin syntinä, jos olisin uskovainen. Päivä ei jaksanut tänäänkään valjeta yritystä enempää. Tallustelin apteekkiin ja kirjastoon harmaan sumun läpi kuin mikäkin haamu haamujen joukossa. Nettisäässä lupailtiin ankaraa lumimyrskyä yöksi. Paljon mahdollista että sellainen tuleekin, koska huomenna on tarkoitukseni mennä bussilla Saloon Karjala Filharmonian konserttiin, ja yleensä kehno ajokeli iskee silloin kun pitää mennä jonnekin kauas. En harmittele mahdollista kelin huonoutta – sehän tekee reissusta vain jännittävämmän.

Muuten on päiväni mennyt käännöshommissa. Venäjänkielinen sotamuistelus lähestyy loppuaan, viimeinen luku on työn alla. Se onkin pisin koko kirjassa, ja sikäli mielenkiintoinen, että puna-armeija lähestyy siinä Kannasta. Kenties kirjoittaja olikin juuri niitä ”isopäisiä kirgiisejä”, joita omat sotilaamme ampuivat joukoittain lakoon? Tosin hän ei ollut kirgiisi vaan kazakki, mutta eipä tavallinen suomalainen heitä erota toisistaan.

Tänään tapahtui merkillinen asia: minulle kerrottiin peräti kahdesta työpaikasta, joihin minut haluttaisiin – ilmaista työtä tekemään. Siis työkkärin maksamana harjoittelijana. Tilanne on huvittava, joskin karmealla tavalla: minut haluttaisiin töihin, koska olen hyvä, mutta en ilmeisesti kuitenkaan niin hyvä, että osaamisestani haluttaisiin maksaa säädyllistä palkkaa… Suomeen on jo kehittynyt orjatyövoimapooli, josta on hyvä kalastaa kitulias sintti hommiin kun tarvetta ilmenee. En minä itseni vuoksi sitä taivastele, vaan niitten nuorten, joitten pitäisi päästä elämän laitaan kiinni.

Matalapainetta

Tänä sunnuntaina mielialani on pysytellyt hieman alavireisenä. Ulkonakaan ei ole jaksanut kirkastua koko päivänä. Kostea, kolea harmaus valkeni vain hiukan päiväsydämeksi, vajoten pian taas takaisin valottomaan ankeuteen. Kampesin itseni sunnuntaikävelylle, tai paremminkin houkuttelin oveluudella, tekosyynä roskiksen vieminen. Sainkin aikaiseksi ihan kohtuullisen lenkin, tosin hitaasti tallustetun, sillä keuhkoni eivät vieläkään ole täydessä iskussa. Mihinpä tässä kiire olisikaan.

Muuten en ole tehnyt mitään mainittavaa. Sentään luin aamulla Turun Sanomat, joka tulee minulle kahden kuukauden viikonloput. Lupasin lähettää kun sitä tarjottiin ilmaiseksi. Muuten en huoli sitä. Tulen aina huonotuuliseksi kun luen sen. Niin nytkin. Joku arvostelija kehui siinä kirjaa, joka antaa ajattelemisen aihetta. Kammoan sellaisia kirjoja. En halua yhtään enempää ajattelemisen aihetta. Minulla on sitä liikaakin.

Eka animaationi

Täältä löytyy ensimmäinen vaha-animaationi ikinä, tehty uudella Ixuksellani. Hyppivä pomppiva virnuileva urhea eka yritys… Vastoin netistä löytyviä karmeita kokemuksia sun muuta ruikutusta kamera on ainakin näin alkuun toiminut ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Kuvatkin sain heti purettua tietsikalle. Tosin en tunne vielä vempaimen kaikkia hienouksia. Esimerkiksi videointia en ole kokeillut.

Kuvallisten puuhien lisäksi olen lukenut, pystyn nimittäin taas tekemään sitäkin suuremmitta tuskitta. Olen viime päivinä ahmaissut perätysten monta paksua ja enemmän tai vähemmän viisasta kirjaa. Toki en ole Lehväslaihoakaan hylännyt; sain käsiini hänen viimeisimpänsä ja lukaisin sen samantien. Se ei eroa oikein millään lailla edeltäjistään. Kenties sissit piereskelevät siinä entistäkin enemmän, mutta se on vain mutu-tuntuma. Nyt minulla on juuri menossa Lippe Suomalaisen viimeisin muistelmakirja. Hänenkin tekstiään on helppo lukea. Siinäkään ei ole mitään odottamatonta, tarina soljuu karjalaisen vilkkaasti, oli sen aihe kuinka rankka hyvänsä. Muuten, ihan väkisin tulee mieleen, kuinka Saarnaaja nyrpistellee kirjatuotannolle: “Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, ja alituinen tutkistelu väsyttää ruumiin.” No, tiedän pahempiakin tapoja väsyttää ruumista. Hengestä puhumattakaan.

Karvoituksesta ja loppuelämästä

Tallustelin tälle vuodenajalle ylen normaalissa suhjusäässä Giganttiin. Tekosyynä moiselle taivallukselle oli luoda yleissilmäys saatavissa oleviin digikameroihin. Ostamisen tarkoitusta minulla ei varsinaisesti ollut. Ostin kuitenkin Ixus 95:n, koska sain sen kohtalaisen halvalla. Tarkoituksiini se riittää erinomaisen hyvin. Edellyttäen, että opin käyttämään sitä. Investoin myös pikkuruiseen jalustaan, sillä aikomuksenani on tehdä savianimaatioita. Voipi olla pitkässä kuusessa ensimmäisenkin aikaansaaminen, kamera vaikuttaa senverran monimutkaiselta. No, eipä minulla ole kiire mihinkään.
Rahaa olen polttanut muutenkin viime aikoina kaiken järjen nimessä aivan tarpeettomasti. Ostin nimittäin sähköparranajokoneen, tosin hyvin halvan, pitääkseni sillä kurissa karvakasvustoani. Vaikkakin olen sitä mieltä, että luomukarvasto on aivan paikallaan, joku roti silläkin sopii olla. Olen tarkkaillut pitkin syksyä säärikarvojani ja tullut siihen murheelliseen johtopäätökseen, että ne kasvavat maahan asti, jos ei niille välillä näytä närhen värkkejä. Toki voisi ajatella, että kylmissä olosuhteissa ihmisillä pitääkin olla sankka karvapeite, mutta esimerkiksi eskimot ovat järkiään karvattomia, mitä nyt kankeata tukkaa päässä. Perimätietonsa mukaan heidät onkin kuljetettu lentävillä laitteilla jostain paljon eteläisemmästä maasta.

Etsiessäni inspiroivaa musiikkia kirjoitteluni taustalle, löysin kazakstanilaisen dombran. Hurahdin siihen tuskallisen toivottomasti. Etsiskelen sitä nyt itselleni. Netistä luin, että dombraa ovat käyttäneet shamaanit, ja epäilemättä käyttävät vieläkin. Sen ääni onkin hyvin maaginen. Siinä on voimaa, tuttuutta, jotain sanoinkuvaamattomalla tavalla sielua koskettavaa. Minun on saatava dombra ja opeteltava soittamaan sillä. Siinä minulla onkin tekemistä loppuelämäkseni.

Sodista ja muista töistä

Jostain syystä olen ajatellut tänään paljon Talvisotaa. Tuli mieleeni bulgarialainen selvänäkijä Vanga, joka ennusti mm. Neuvostoliiton hajoamisen, Tshernobylin, Kurskin uppoamisen ja WTC-tornien räjäyttämisen. Kolmas maailmansota syttyy hänen mukaansa ensi vuoden marraskuussa, kestää neljä vuotta ja jättää jälkeensä säteilyn ja kemiallisten aineitten saastuttaman, ihmisistä melkein tyhjän Euroopan. Muistan oikein hyvin ainakin neljä maailmanloppua, joitten piti tulla muttei tullut. Joten jään odottamaan suurella mielenkiinnolla ensi vuoden marraskuuta.

Sotamuistelut saivat ajatukseni harhailemaan… Itse asiassa aioin kertoa, että eilinen oli viimeinen työpäiväni SVS:ssä. Kolme kuukautta hurahti taas siellä erittäin sukkelasti. Viimeisenä päivänä sain peräti lahjoja, mm. ihanan pehmeän baby-alpakka-kaulaliinan eräältä seuran aktiivijäseneltä. En uskalla arvatakaan sen hintaa… eikähän lahjahevosen suuhun pidäkään kurkistella. En kyllä ole oikein tottunut saamaan moisia ylellisyyksiä, mutta ilmeisesti työhöni on ollut ainakin yksi henkilö tyytyväinen.

Nyt olen siis taas normaalitilassa: työtön, mutten toimeton. Ehkä sitkeästi sinnittelevä romuskanikin pääsee nyt paranemaan kun voin levätä tarpeekseni. Yskä alkaa olla jo aika hyvässä kunnossa. Varmaan jouluksi olen terve kuin pukki. It figures.

Läsimistä ja elvistelyä

Tämäkin sunnuntai on mennyt samanlaisena kuin edellinen. Teen edelleen hidasta räkäänhukkumiskuolemaa, tai, mikä pahempaa, vaikuttaa siltä, että en kuolekaan, kidun vain… Ruumiinkuntoni on romahtanut tämän jo reilun kolmen viikon vanhaksi ehtineen romuskan takia, mutta sielupuoli onneksi voi hyvin ja petraakin menoaan kuin sika juoksuaan. Tein nimittäin netistä onnellisuustestin, ja sain tulokseksi 85 pistettä sadasta. Olen siis ikäisteni ja muutenkin tasoisteni ihmisten keskiarvojen yläpuolella ainakin mitä tulee onnellisuuteen. Se on aika hauska juttu, sinänsä. Mikä voi tehdä onnelliseksi ihmisen, jolla ei ole oikein mitään sen enempää aineellisella kuin aineettomallakaan puolella? Ehkä juuri se niukkuus. Kun on juuri parahultaisesti, ei ole turhia paineita mihinkään päin. Ainoa miinuspuoli elämässäni vaikuttaa olevan ystävien kohdalla. En väitä, etteikö minulla olisi ystäviä; onhan niitä, mutta en oikein tule pitäneeksi heihin yhteyttä. Ehkä se on parasta kaikille osapuolille. En ole mitenkään erityisen hauskaa seuraa, pitemmän päälle. Kipein kohta elämässäni on se, että tapaan poikaani kovin harvoin. En ole sellainen äiti, joka tuppautuu ja on rasittava. Mieluummin olen etäinen ja tarvittaessa tavoitettavissa kuin aina silmillä ja kyselemässä ja kitisemässä. Mutta koville se ottaa.

En siis ole jaksanut tehdä tänäkään pyhänä juuri muuta kuin maata lojottaa punkallani, välillä puoliksi, välillä kokonaan horteessa. Toki kävin kävelyllä, mutta se oli tavallistakin hitaampaa laahustamista. Hitaassa laahustamisessa on se etu, että näkee tarkemmin kaikenlaisia ilmiöitä, joita ei ehkä muuten tulisi panneeksi merkille. Kuten putoilevien lehtien molemmat puolet. Tuhnusti sadettakin, mutta ei pahasti. Panin merkille erään talonrakennustyömaan. Siinä pystytettiin taloa paikkaan, jossa ennen seisoi mahtava tammi. Taloa kasattiin jonkinlaisista muoviharkoista, kuin legopalikoista. Katselin touhua hieman sekavissa tunnelmissa. Ikiaikainen tammi kaadettu pois muovihökötyksen tieltä. Ihmiset pystyvät mihin vain. Hengittävissä hirsitaloissaan siinnyt kansa kutee kohta muovitaloissa. Mitenkähän semmoisissa mahtaa ilma kiertää? Kuin pieru nahkahousuissa? Ничего себя, sanoisi ystäväni itärajan takaa, jos saisi jotain sanoa.

Tokihan olen kampeutunut aika ajoin tietsikkani ääreen (ihan niin huonossa kunnossa en ole vielä koskaan ollut, ettenkö pääsisi näppiksen ääreen). Löysin taannoin kirjastosta Riddickin aikakirjojen pitemmän version, joten pitihän se nähdä. Ei hassumpi, lajissaan, vaikka ei se pidennyksestä parantunut yhtään. Noin muuten olen katsellut viime aikoina venäläisiä sotafilmejä. Kielen vuoksi, ja antavathan ne jonkinlaista lisätukea käännöspuuhalleni. Siis sille Moskovan puolustustaistelujen muistelukselle, josta minulla on kääntämättä enää kolme lukua. Siitäkin on olemassa elokuva, jonka aion hankkia käsiini kunhan ennätän.

Vielä viisi päivää töitä, sitten olen taas työtön, mutten toimeton. Työpaikallani on päällä tilanne, joka hykerryttäisi minua, ellei olisi oikeastaan aika ikävä. Ei minulle, minähän pääsen sieltä kohta pois, mutta toisille. Ehkä kerron joskus tarkemmin, ehkä en.

Äh, minusta on tullut tylsä. Kai se on sitä onnellisuutta. Onnelliset ihmiset ovat pakostakin tylsiä. Eivät saa aikaan mitään suurta. Paitsi että olen sentään saanut aikaan kuolemattoman satukirjan, peräti kaksikielisen. Olen saanut kirjasesta ihanan myönteistä palautetta. Jopa sen kuvitusta on kehuttu ammattikuvaajan työksi, mikä minusta hipoo jo perseennuolentaa… Läpyskä menee kaupaksikin merkillisen vauhdikkaasti, kun ottaa huomioon, että sitä ei juuri mainosteta. Toisaalta siitä levitetään tietoa sinne, missä sen olemassaolon voi kuvitella herättävän kiinnostusta. Esimerkiksi venäjänopettajille. Kirjasella on se etu puolellaan, kaiken muun lisäksi, että se voi olla myynnissä maailman tappiin, eikä se mene koskaan vanhaksi eikä epämuodikkaaksi. No, en toki voi ottaa koko kunniaa itselleni; ilman Vadimia ja muita valokuvamalleja läpyskä ei olisi läheskään niin kiva kuin se nyt on.

Rykimistä

Sairastan kolmatta romuskaa tälle vuodelle. Sitkeästi jatkuva yskä ei ole kaikkein miellyttävimpiä tauteja. Kuulostan kiimaiselta porotokalta. Hukkuvalta kiimaiselta porotokalta… Välillä tosiaan tuntuu siltä kuin tukehtuisin hitaasti limaan. Ehkä tukehdunkin. Onneksi tänään ei ole pyhäiseen perinnäistapaan ollut pakko tehdä yhtään mitään. Joten en ole tehnyt yhtään mitään. Makaillut vain puolihorteessa sängyllä, noussut välillä istualleni, meditoinut, kaatunut takaisin kyljelleni ja vaipunut taas puolihorteeseen. Ei hassumpi tapa viettää sunnuntaita. Ei erityisen tuottelias, mutta rentouttava. Vasta iltamyöhään tokenin sen verran, että jaksoi siirtyä tietsikan ääreen ja väsätä meilin kirgisialaiselle ystävälleni. Olen luvannut itselleni tehdä joka päivä jotakin venäjänkieleni eteen, ja meilaileminen on kerrassaan hyvä tekosyy ja kannustin. Olemme edenneet kirjeenvaihdossamme jo niin intiimille tasolle, että vertailemme täyttä päätä veroprosenttejamme ja maittemme kansallisen terveydenhuollon tilaa. Mielenkiintoista ja valaisevaa.

Eilen olin pitkästä aikaa maanpuolustuskurssilla. Jokin aika sitten minulta kysyttiin, kiinnostaisiko minua osallistua jalkaväen viestintävälinekoulutukseen. Tokihan kiinnosti, mutta sitten tuli eteen jotain muuta niin että se jäi. Mutta nyt siis pääsin Heikkilän kasarmille oppimaan tiedotusta kriisioloissa. Erittäin mielenkiintoinen päivä. Hyvät naispuoliset ystäväni, tapautukaa edes te tunnollenne ja ruvetkaa harrastamaan maanpuolustusta! Se on antoisa, silmiä aukaiseva ja melko halpa harrastus. Hämmästyin todella kun kuulin, kuinka vähän niistä kukaan tietää. Maanpuolustuskursseista siis. Sana ei vain ole levinnyt. Minusta eräs luennoitsijoita kiteytti hyvin maanpuolustuksen idean sanomalla, että maanpuolustus lähtee siitä, että me kaikki pidämme toisistamme huolta. Niin yksinkertaista se on. Nyt myös laki vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta parantaa naisten mahdollisuutta osallistua toimintaan miesten rinnalla tasavertaisena. Maanpuolustus ei ole rynkky kädessä rajoilla kyräilemistä. Mikä tahansa katastrofi (ja nykymaailma on haavoittuvainen!) johtaa hyvin äkkiä tilanteeseen, jossa katsotaan, kuka osaa ja mitä. Tietoisuus omasta osaamisesta antaa kummasti itseluottamusta ja on muutenkin rauhoittavaa.

Ihmeenkaltainen sattumus

Tänään tapahtui se ihme, että Turun pääkirjastosta tuli ihminen toimistolle ja pyysi saada ostaa neljä kappaletta satukirjaamme! Kuvitelkaa! Tapahtuma on jokseenkin yhtä yleinen kuin kanan hampaat. Ettäkö mistä kirjaston ihminen tiesi tulla kyselemään vastasyntynyttä? Kunpa tietäisinkin. Varmaankin hän on postituslistallamme, tai sitten joku hänen tuttavansa on. Tutkimattomia ovat viidakkorummun tiet. Kaiken kaikkiaan läpyskä on lähtenyt menemään kaupaksi ilahduttavan nopeasti, kun ottaa huomioon lähinnä sisäpiiriin keskittyneen tiedotuksen.

Noin muuten rakentelemme osastoamme Kirjamessuille. Se on tavallaan hauskaa. Joudun olemaan paikan päällä päivystämässä koko viikonlopun ajan. Toivottavasti sekin on hauskaa. Ainakin voi katsella ihmisiä. Yleensähän siitä pidetään hauskana puuhana.

Kirjasentulemus

Noita Lysanka

Aah, nyt on oloni huojentunut ja kerrassaan onnenautuas! Satukirjani nimittäin tuli painosta, ja tunnustan tässä julkisesti, että käteni vapisivat merkillisellä tavalla kun hamuilin niihin ensimmäistä kappaletta. Tuskin uskalsin kantta avata – painolevyjen tekijä oli varoitellut, että hänen mielestään kuvissa ei ollut tarpeeksi hyvä rasteri. Mitä vielä! Kuvat ovat juuri sellaisia kuin pitikin, ja koko kirjanen niin namukas kuin olla voi. Kyllä sitä kehtaa myydä ja mainostaa. Joten täten mainostan, että sitä saa Kirjamessuilta Suomi-Venäjä-Seuran osastolta, ja messujen jälkeen toimistolta. Hintakaan ei ole paha, 5 euroa kappale. Sen jaksaa maksaa vähistäkin rahoista, eikö vain? Ensimmäiset menivät heti kaupaksi, ja kirjoittelin jo omistuskirjoituksiakin kuin parempikin kirjailija, heh. Tuntui kyllä hieman oudolta… mutta kummempaakin sitä on joutunut tekemään elämänsä varrella.