Pölystä, kaikkeudesta ja raa’asta lihasta

Törmäsin hiljakkoin netissä huuhaa-sivustoon, jossa paljastettiin kanavoitua tietoa ruoka-aineista. Niihin on kuulemma koodattu valoavaimia tms. mystistä, DNA:han, ja oikeanlaisia avaimia sisältävää ravintoa nauttivasta ihmisestä tulee ikään kuin kulkutie tähtiin. Toisaalta taas vastapuoli on koodannut avaimia, jotka sulkevat ihmiseltä pääsyn yhtään minnekään. Nämä ovat taas niitä salaliittoteorioita – tehän tiedätte, Bilderberg-ryhmä ja niin poispäin. Ja jos ette tiedä, haitanneko tuo. Tässä nimenomaisessa jutussa minua hykerrytti väite, että kypsentäminen tuhoaa ne merkilliset avaimet, joten jos haluaa hyötyä niistä, sapuska pitää nauttia raakana. Varsinkin liha. Nauroin itseni tärviölle. Koska olen aina tykännyt syödä sekä lihan että kalan raakana, olen saanut kuulla olevani raadonsyöjä, joka on todennäköisesti ollut edellisessä elämässä korppikotka, hyvä ettei hyeena, heh. Ei toivoakaan korkeammista sfääreistä semmoisella ihmisellä. Ja nyt saankin ymmärtää olevani erityisen henkistynyt olento, melkein jo taivaassa… Sfääreihin pääsemistä ajatellen on siis parempi syödä raakaa lihaa kuin hampurilaisia, jos pannaan kärjistäen.

No joo. Jokainen voi ottaa nämä asiat niin kuin haluaa. Olen tutkinut niin monenlaisia ideologioita, että oikein mikään ei enää jaksa hämmästyttää minua. Riittää että valitsee itselleen sopivan ajattelutavan, filosofian, uskonnon, minkä vain, ja se alkaa toteutua elämässä. Niin se vain menee. Itse uskon siihen, että Kaikkeus antaa kaiken mitä suinkin keksin haluta, ja niinpä elän näennäisestä varattomuudesta huolimatta ylellisyydessä, josta ei puutu mitään.

Annan esimerkin.

Pikku kotiini kertyvän pölyn kanssa tuskaillessani aloin suunnitella varovaisesti pölynimurin hankkimista. Minulla ei ole ollut moista kalua puoleentoista vuoteen. Viimeisten yhdeksän vuoden aikana olen ostanut kaksi halpaa imuria, jotka molemmat hajosivat aika pian. Mietinkin, että hankin nyt kunnollisen, maksaa mitä maksaa. Sitten sattui päivänä muutamana piipahtamaan kylässä muuan ystävä – se reptiliaani – ja jutustellessamme hän mainitsi suunnittelevansa uuden imurin hankkimista, mutta ei oikein tiedä mihin panee sen entisen, se kun on vielä soiva peli vaikka on 20 vuotta vanha. Sanoin heti, että anna se minulle niin voit hyvällä omallatunnolla hankkia uuden.

Viime perjantaina kyseinen ystäväni sitten toi imurin, joka todellakin on niin hieno kuin olla voi. Melkein kuin uusi. Kyllä tuntui juhlalliselta imuroida joka nurkka ja ennen kaikkea tietokoneen sisusta. Tosin sain tehdä töitä ennen kuin sain tietsikan kotelon auki. Vähän jokainen malli kun aukeaa omalla yksilöllisellä, mahdollisimman monimutkaisella tavallaan. Oli se tukossa sisältä, voi reppanaa. Mutta nyt se on siisti ja tyhjä kuin luomisen aamu, ainakin pölyn osalta.

Siis: kun tarvitsin imurin, Kaikkeus järjesti sen minulle.

Reptiliaanin kaunis elämäkumppani kertoi käyneensä hiljakkoin Azerbaidžanissa työmatkalla. Kateus oli aivan vähällä kouraista! Sitä on ihmisiä, joilla on työtä, jonka puitteissa pääsee työmatkoille vaikka kuinka mielenkiintoisiin paikkoihin… Mutta tiedän kyllä, että minulla ei ole mitään syytä tuntea kateutta. Minähän meistä kahdesta olen vapaa. Hänen on vähän niin kuin pakko mennä minne ja milloin työnantaja määrää; minä voin mennä minne itse tahdon ja silloin kun tahdon.

Kazakin kielen opintoni ovat päässeet hyvään alkuun. Yhä vielä jaksan ihmetellä, miten helpolta kieleltä se vaikuttaa. Ei sukuja! Ei aspekteja! Vain seitsemän sijamuotoa! Mutta toki tämä vaihe on vielä kuherruskuukautta, jos niin voi sanoa.

Mitä muuta tein viikolla? Ai niin, käväisin Suomi-Venäjä-Seurassa näyttelyn avajaisissa. Vierasjoukko oli arvovaltaista, oli Venäjän pääkonsulia ja Viron kunniakonsulia sun muuta silmäätekevää. Lämminhenkinen tilaisuus. Samassa yhteydessä kuulin, että satukirjan läpyskääni on mennyt kaupaksi vaikka kuinka. Se jos mikä ilahduttaa.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Uusi kieli uudet kujeet

Näin vanhemmiten sitä tulee kummastelleeksi kummallisia asioita. Niin kuin nyt eilistä uutista tykkylumen paljoudesta etelärannikolla. Rietastako siitä tarvitsee uutista vääntää? Eikö muka jokainen näkökykyinen kykene näkemään itsekin, että puissa on tykkyjä? Tulee mieleen muuan muinainen hattukaupan ikkuna Turussa. Se oli täynnä toinen toistaan upeampia hattuja, varsinaisia luomuksia, ja kaiken kruunasi kyltti: Myydään hattuja. En itsekään ymmärrä, miksi se nauratti joka kerta kun siitä ohi kävelin.

Tämä päivä on se päivä jona aloitin Kazakstanin kielen, eli turkkilaisiin kieliin kuuluvan kazakin opiskelun. Melkein itku pääsi kun tajusin, että kielihän on paljon helpompi kuin venäjä! Ainakin suomalaiselle, ja ainakin kirjoitetussa muodossa. Ääntämisestä en sano vielä mitään. Kirjaimia on enemmän kuin venäjässä, mutta vain siksi, koska kazakissa on sekä ä että ö, kunnollinen y ja vieläpä äng-äänne. Vain kurkku-k saattaa tuottaa vaikeuksia jossain vaiheessa. Niin no, enhän hallitse vielä niitä venäjän suhuäänteitäkään, ja ne esiintyvät kyllä kazakissa nekin.

Ah, mikä ihana seikkailu onkaan uusi kieli! Se avaa ovet uuteen kulttuuriin, kokonaiseen uuteen maailmaan. Vaikka kielten päähän pänttääminen ei ole aivan ongelmatonta tässä iässä tai ylipäätään, minua kuitenkin helpottaa suuresti tieto, että ihmisen pää ei voi koskaan tulla niin täyteen etteikö siihen mahtuisi vielä paljon lisää. Loputtomasti.

Keuhkoamista

Tänään satuin kuuntelemaan radiosta ohjelmaa, jossa kerrottiin Sopranos-tv-sarjasta (jota en ole koskaan nähnyt). Aiheen tiimoilta haastateltavana ollut nuorehko mies julisti olevansa onnellinen siitä, että on saanut elää sellaisena aikana kun televisiosta tuli tuo sarja. En voi mitään sille että ällistyin. Onnen aiheeksi en ymmärrä mafiasta kertovaa sarjafilmiä. Tämä pani minut miettimään hieman huolestuneena, olenko tosiaan hengenelämältäni liian kankea. Mitä muita onnenaiheita on, joita en sellaisiksi ymmärrä? Onko sitä syytä murehtia? Enpä tiedä. Tuskin.

Juuri nyt murehdin kylmyyttä, siinä mielessä, että se estää minua osallistumasta Mannerheim-tilaisuuteen Vanhalla hautausmaalla. Viimevuotinen tilaisuus on yhä mielessäni; sen tunnelma oli kokemisen arvoinen. Mutta lähemmäs kahdenkymmenen asteen pakkanen ja viiltävä viima eivät ole leikin asia näillä keuhkoilla, joitten kanssa minun on pärjättävä vielä pitkään. Kylmyys saa keuhkoputkeni kuristumaan niin että hengittäminen käy vaikeaksi. On vähän niin kuin happi ransuunilla silloin. Marssi siinä sitten.

Viime yönä möyrysi varsinainen talvimyrsky. Kuunnellessani tuulen vonkumista parvekkeen oven raoissa tulin ajatelleeksi, että mateet tykkäävät huonosta säästä. Voi kun pääsisin pilkkimään mateita! Tai edes joku muu pilkkisi minulle mateita! Saahan niitä kyllä aikanaan kaupastakin, kenellä on varaa ostaa. Minulla ei ole. Pitäisiköhän minun hankkia pilkkivehkeet? Onhan tuossa merenjäätä – sen kun tallustan rantaan ja alan vääntää reikää. Näillä keuhkoilla… joopa joo.

Työstä, opiskelusta ja kazakstanilaisesta perhepolitiikasta

Käväisin paikallisessa työ- ja elinkeinotoimistossa osoittamassa, että olen edelleen hengissä ja valmiina töihin kuin Melperi sotaan. Heti ensimmäiseksi virkailija käänsi nähtäväkseni tietokoneensa näytön, jossa silmiäni kohtasi uljaana kaarena ylöspäin ponnistava käyräkuvio: työttömien määrän kasvu näillä tienoilla tällä vuosituhannella. Siinä ei ollut nähtävissä montaakaan notkokohtaa, pelkkää nousua vain, ja loppupäässä melkein pystysuoraa. Tämän raa’an totuuden iskostuttua syvälle ytimiini siirryimme käsittelemään uutta lakia, jonka mukaan Kelan kotiruokinnalla oleva työtön saa opiskella menettämättä perin tarpeellista päivärahaansa. Hän saa jopa lisäetua opiskelusta! Mitä ahkerammin hän opiskelee, sitä paremmin hän pärjää taloudellisesti.

Periaatteessa, siis uuden lain mukaan, voisin opiskella vaikka neljä vuotta, tutkintoon asti. Silloin minulle jäisi vielä pari-kolme vuotta aikaa olla töissäkin. Jos sitten saisin töitä vastavalmistuneena mummelina. Mutta ainakin ne opiskeluvuodet olisin varteenotettava kansalainen enkä mikään kämpässään nuhjottava luuseri. Mahdolliset haaveet yliopistosta saa haudata heti. Siellä saa opiskella korkeintaan jotakin pedagogista. Ei lukea maisteriksi, ehei. Ja minua kun nimenomaan kiinnostaisivat vaikkapa englantilainen filologia tai slaavilaiset kielet yliopistossa. Haluan näköjään aina vääriä asioita. Höh.

Kävin heti netin kautta läpi lähitienoilla tarjolla olevat amkin kurssit juuri alkava yhteishaku mielessäni. Mutta aikuiskoulutuksen puolella ei ole alkamassa mitään sellaista, mihin pääsisin. Täytyy vielä tutkia kattavammin koko maan tarjontaa. Mikä minua estäisi muuttamasta jonnekin muualle jos sieltä löytyy jotain kiinnostavaa? Totta puhuen olen jo laittanut haun vetämään Turussa keväällä alkavalle hammasperushoitajan kurssille. Työkkärin virkailijan esittämä käyrä kuitenkin ampui alan nekin hennot kuvitelmanpoikaset, joita mielessäni kenties räpisteli siinä suhteessa. Tällaisessa tilanteessa ei takuulla kurssiteta eläkeikää lähestyvää muoria kun tuhansia nuoria tappelee verissäpäin päästäkseen haraamaan kiinni elämän reunaan. Ja se onkin oikein. Nuoret tässä tilanteessa tarvitsevat kaiken tuen päästäkseen kunnolla työelämään. Tai ylipäänsä elämään.

Toisaalta en kyllä ole suuressa vaarassa vaipua synkkyyteen. En millään ehdi, tekemistä kun riittää. Pikku Baurdžanin elämä kazakstanilaisessa aulissa on päässyt hyvään vauhtiin. Olen jo päässyt näkemään, miten suuri valta isoäidillä oli kazakkiperheessä. Hän määräsi, kenet hänen poikansa saivat ottaa vaimokseen ja milloin. Baurdžanin isää äiti piti poikamiehenä 33-vuotiaaksi asti. ”Sinulle, mustalle rumahiselle, minä pyydän jumalaa lähettämään morsiameksi paratiisin kaunottaren, koska haluan suudella sinulta saamiani lapsenlapsia ilman että sinun mustuutesi iljettää minua”, sanoi äiti asian niin kuin se oli. Ja poika totteli ja saikin sitten hyvin kauniin vaimon. Jälkeläistä vain ei tahtonut kuulua, syntyi vain tyttäriä, ja niitä ei kazakkiyhteisö pitänyt jälkeläisinä. Pojaton pari oli lapseton pari! Baurdžan syntyi kun isä oli jo 53-vuotias. Tällaisen tarinan selvitteleminen kielestä, jota hädin tuskin osaan, täyttää päivistäni ne osat, joita monet muut puuhani kenties jättävät joutilaiksi. Ai niin, tänään on venäjäntuntikin…

Uusi aloitus

Aloin kääntää toista venäjänkielistä kirjaa. Tämänkertainenkin on Baurdžan Momyš-ulyn kirjoittama, mutta ei enää sotamuistelus vaan kertomus hänen lapsuudestaan. Hän syntyi vuonna 1910 Kazakstanissa, joten tiedossa on mielenkiintoista tarinaa paimentolaiselämää viettävän kazakkiperheen elämästä aikana, joka ei ollut millään lailla tasainen. Suuria mullistuksia ehti tapahtua hänen elämänsä aikana tuossa meille niin kaukaisessa maassa.

Uuden käännöksen aloittaminen on jalan sovittamista ennen kokemattoman seikkailun polulle. Se on jännittävää, inspiroivaa. Mitähän opin siitä? Varmasti jotakin kiinnostavaa, jotakin, joka olisi muuten jäänyt minulta tietämättä.

Teemaan sopii loistavasti tämä kazakkipoika dombransa kanssa:
(En ole vielä saanut omaa dombraani, mutta ei se kaukanakaan ole…)

Talvivaatehankinta

Silläkin uhalla, että tyylikkäästi pukeutuvat sisareni kohottelevat tuomitsevasti kulmakarvojaan, ilmoitan täten saaneeni hankituksi uuden talvitakin. Tosin hyvin sisäänajetun, niin sanoakseni. Tilasin nimittäin Varustelekasta käytetyn tšekkoslovakialaisen talviparkan, maastokuvioisen, irrotettavalla fleecevuorilla, puolireiteen yltävä malli. Paketti tuli tänään ja sovittelin takkia päälleni suuresti ihastuneena. Se on aivan mahtava! Sotilasvaatteet tehdään ajatusalta, kestäviksi ja toiminnallisiksi. Takista tarvitsee poistaa vain hihalippu, ja se on siinä. Kestää yhtä kauan kuin minäkin. Todennäköisesti kauemminkin. Kenties perilliseni tappelevat siitä vielä joskus? Huimaava ajatus.

Vielä mainittakoon, että sain tietokoneeni kopisteltua ruotuun, eli Vistan hyväksymään ohjelman, jonka kanssa minulla oli vaikeuksia viikonvaihteen tienoilla. Asensin SP 1:n kaikkia kauhutarinoita uhmaten. Mitään pahaa ei ole tapahtunut ainakaan vielä. Kone pelaa ja ohjelmat toimivat. Ainakin ne, joita olen tarvinnut viime päivinä. Vältyin hankkimasta lisäkonetta. Tavaroitten karttumista ei silti näköjään voi estää: kirjaston tyhjennysmyynnistä tarttui mukaan monta kirjaa, joita arvelen tarvitsevani lähiaikoina. Lupaan itselleni nakata ne Moolokin kitaan kunhan saan luettua. Tai ainakin toimittaa pois silmistäni kellarikomeroon. Tai jonnekin.

Tietotekniikkaa ja muuta sumutusta

Laiska sunnuntai laiskan lauantain perässä. Oi miten hyvää tekee olla vain, rehkimättä sen rankemmin yhtään mitään. Toki olen kyhnystellyt normaaleja pikku puuhiani – harjoitellut venäjää, kirjoitellut, virkannut yhtä ja samaa lappusta. Purkanut aina uudestaan melkein alkutekijöihinsä ja kokeillut toista mallia. Suunnittelen sängynpeitettä – isotöistä, jotta sen tekemisessä kuluisi kauan. Yleensä se vaatiikin paljon aikaa. Vuosikausia. Eikä mikään takaa, että peite ylipäätään koskaan valmistuu. Mutta tärkeintä onkin tekeminen, ei valmiiksi saaminen. Pointti onkin juuri siinä. Kirjoittelunikin toteuttaa samaa tarkoitusta – tekemistä ilman valmista lopputulosta.

Olen koettanut saada asennettua tietsikkaani muuatta ohjelmaa, mutta Vista tunkee taas kapuloita rattaisiin. Pitäisi asentaa Service Pack 1, mutta legendat tietävät kertoa, että siitä seuraa pelkkää harmia. Ehkä minun pitää ostaa joku vanhempi tietokone, jossa on XP käyttiksenä. Sen kanssa sentään jotenkin pärjäsin. Tai ehkä olen vain unohtanut sen aiheuttamat kärsimykset? Onhan se mahdollista. Mutta täytynee poiketa arkiviikon aikana kierrätyskeskuksessa katselemassa, josko sieltä löytyisi sopiva vanha masina. Ja pöytä, jonka päälle sen asetan. Ääh, en tykkää tavaran kasaantumisesta. Juurihan sain nurkat tyhjenneltyä entisistä vanhoista romuista. Taidan nyt olla hankaloittamassa elämääni syyttä suotta…

Mysteerin tutkimuksissani olen edennyt jo aika lähelle lopullista ratkaisua. Oikeastaan olen jo ratkaissut arvoituksen… mutta en ole lainkaan varma, kannattaako sitä paljastaa kaikelle kansalle. Tai toki kannattaisi, mutta se olisi turhaa. Kukaan ei uskoisi kuitenkaan! Vähän sama juttu kuin sanotaan nyt vaikka joltakin toiselta planeetalta olevan aluksen laskeutumisen kanssa. Vaikka tapahtuma esitettäisiin televisioissa suorana lähetyksenä kaikelle kansalle, kuka sitä uskoisi. Kaikessa hyväuskoisessa naiiviudessaan ihmiskunta on käynyt epäluuloiseksi. Syystä kyllä. Kaikenhan voi saada näyttämään aivan toiselta.

Nuutinpäivä 2010

Nuutinpäivä – syntymäpäiväni. Tämä on sikäli merkittävä syntymäpäivä, että nyt alkoi lapsuuden viimeinen vuosi ennen vääjäämättä lähenevää nuoruutta. Aika, joka ei kulu, rientää kumminkin inehmon silmin katsottuna niin nopeasti, että sen tasalla ei meinaa millään pysyä. Juurihan täytin viisikymmentä, ja nyt jo viisikymmentäyhdeksän. Huimaa!

Päivä on ollut hyvä. Heräsin aamulla tekstiviestiin – ensimmäinen onnitteluviesti. Se oli mukava aamuherätys. Koko päivä on sittemmin sujunut leppoisaan tahtiin. Kirjastostakin tuli tekstiviestejä – varaamani kirjat sai hakea. Hain samalla kun menin suorittamaan lähes jokapäiväistä kirjoittamisurakkaani. Minusta on ihanaa istua kirjoittamassa kirjastossa. Siellä on inspiroiva ilmapiiri ja lähdeteoksia käden ulottuvilla, jos satun tarvitsemaan. Työn alla on syvällisiä pohdiskeleva tarina mahdottoman etsinnästä. Tarinan paras puoli on se, että se kirjoittaa tavallaan itse itseänsä. Minun tarvitsee vain heiluttaa kynää, tässä tapauksessa lempitäytekynääni. Olen täytekynäihminen. Koska olen myöskin nuuka, täytän mustepatruunat injektioruiskulla. En ole vielä löytänyt sellaista täytekynää, jossa olisi vanhanaikainen pumpulla toimiva mustesäiliö. Kyllä sellainenkin tulee vastaani joku kaunis päivä.

Reptiliaaniystäväni käväisi illansuussa kahvilla, ja juttelimme tuntikausia asioista, jotka olisivat tavallisen ihmisen mielestä epäilemättä kuulostaneet hullun höpinöiltä. Sellainen on tavattoman virkistävää. Ihmisen kannattaa välillä heittäytyä mielikuvituksen rajattomiin maailmoihin. Ja tässä meidän omassa maailmassamme on paljon ilmiöitä, joitten pohdiskelu saa kenet tahansa kuulostamaan vähintäänkin höperöltä.

Lähden luottavaisin mielin seuraavalle ikävuodelleni. Tuntuu siltä, että ikääntymisen suhteen kasvan alaspäin kuin lehmän häntä. Siis vastoin kronologisen iän lisääntymistä muutun aina vain huntalommaksi, eli nuorenen. Не плохо, sanoisi ystäväni idästä jos saisi jotain sanoa.

Loppiaislorvehtimista

Loppiainen – ja kylmä. Puolilta päivin mittari näytti -23ºC kuudennen kerroksen korkeudessa. Hyvä yritys talveksi kun kyseessä sentään on näin eteläinen paikkakunta. Vaati hieman päättäväisyyttä kömpiä aamulla lämpimästä petistä koleaan todellisuuteen. Pitkitin nousemista niin kauan kuin suinkin. Juuri mikään ei olekaan ihanampaa kuin hervottomana ja vain osittain tajuissaan makailu. Suoritan sitä usein. Minulla kun on aikaa. Käytän tässä yhteydessä sanaa ”suoritan” tarkoituksella, joskin piruuttani. Pitäähän sitä osoittaa sentään edes jonkinlaista aktiivisuutta.

Hyvin suoritetun makailun jälkeen en olekaan tehnyt tänään mitään erityisen mainittavaa. Ellei sitten sellaiseksi lueta virallisen kirjeen väsäämistä venäjäksi Kazakstanin kulttuuriministeriöön. Saattaa olla, että meilini saanut virkamies hieraisee älynystyräänsä monta kertaa ennen kuin tarkoitukseni selviää hänelle pohjiaan myöten. Mutta se on toki hänen ongelmansa eikä minun. Kokemus on osoittanut, että ymmärrys on mahdollista saavuttaa hyvinkin hataralta pohjalta, jos vain on yhteistä halua. Ounastelen, että ko. virkamies tuntee itsensä tavattoman imarrelluksi meilini johdosta. Hän ryntää heti ottamaan selvää, missä semmoinen kumma valtakunta kuin Finlandija sijaitsee. Tuskin sitä on hänelle koulussa opetettu, ja jos on, hän on sen heti unohtanut. Tai sanotaan niin, että tuskin hän tietää Suomesta sitäkään vähää mitä minä Kazakstanista. No, aika näyttää, mitä tuleman pitää siltä rintamalta. Odotellessani jatkan kaikenlaista suorittamista… parhaan kykyni mukaan.

Mysteerin äärellä (taas)

Vilkaisu aamulla ulos osoitti, että pakkanen oli romahtanut viiteen asteeseen. Sonnustauduin heti pitemmälle lenkille. Tallustin Piispanristille, tarkoituksenani hankkia uusi muistitikku ja kalenteri. Tikun löysin, mieleistäni kalenteria en. Kulkemiseni oli hyvin hidasta muokkautumista, keuhkoni ovat huonossa kunnossa ja vetäisevät putket tukkoon heti jos vauhtini on suurempi kuin pienehköllä etanalla. Mutta eipä minulla ollut kiirettä. Maailma oli kaunis, valoisa ja leppeä. Oli ihanaa kulkea monen päivän sisällä läsimisen jälkeen. Ankaralla pakkasella en juurikaan mene ulos kuin korkeintaan lähikauppaan, jos on ihan pakko. Harvoin on.

Kotiin palattuani asetuin tietsikalle ja laitoin työskentelyni taustaksi soimaan Dmitri Hvorostovski -kansion. Yhtäkkiä – romanssien ja aarioitten jälkeen – jäin kauneuden satuttamaksi: Veruju! Miten kauniita ovatkaan ortodoksiset hymnit… Ne nostavat ihmisen arjesta ja vievät hänet mysteerin ääreen. Ei väliä vaikka en ymmärräkään kuin sanan sieltä toisen täältä – sanat eivät ole tärkeitä noissa lauluissa. Niissä on jotain sanomattoman kaunista ja surumielistä. Kaipuu ja sen kirvoittamat haikeat huokaukset kuuluvat niissä, antautuminen mysteerin edessä, lohdutus ja sekin, että lohdutusta ei ole. Laulut saavat katsomaan syvälle omaan sisimpään. Minä en etsi mitään itseni ulkopuolelta – olen jo löytänyt tien suurimpiin salaisuuksiin, ja se käy oman itsen kautta. Siksi voin rauhassa antaa tällaisenkin musiikin temmata minut mukaansa. Mysteeri – miten mielelläni ja hartaasti etsiydynkään sen ääreen! Miten kovin haluaisin tietää enemmän, en vähempää kuin kaiken!

Kuoro soi ihanasti, ja Hvorostovskin ihmeellinen ääni punoutuu siihen kuin ajan tummentama kultalanka. Sydämeni avautuu, kauneus löytyy taas, myötätunto ja hellä ymmärrys omien vajavaisuuksien edessä. Nuo laulut saavat sanat takertumaan kurkkuun ja herkistävät ymmärtämään ihmisen osaa, joka on kaunis ja kauhea ajan ja iankaikkisuuden kurimuksessa. On hyvä olla ihminen, mutta usein se on myös raskasta ja surullista.