Miehiä parvekkeellani ynnä muuta tuonpuoleista

Heräsin aamulla kahdeksalta kummalliseen ääneen, joka tuli parvekkeeltani. Hetken pääni jauhoi tyhjää, kunnes tajusin, että parvekeremontti on saapunut kohdalleni. Kyseessä on pelkkä silmänlumeellinen pintaremontti, ja työssä häärii kaksi jostain epämääräisestä ulkomaasta peräisin olevaa nuorehkoa miestä. He ajelevat ylös alas huteralla nosturilla, raaputtavat, pakkeloivat ja maalaavat. En ole päässyt perille heidän kansallisuudestaan. Ovat vähäpuheisia, joten en ole saanut heidän kielestäänkään selvää. Venäjää se ei ainakaan ole.

Koska olin herättyäni edelleenkin eilisen kyllästymisen tilassa, aloin mietiskellä aamukahvin jälkeen nähdäkseni, löytyisikö Tuonpuoleisista Sfääreistä mitään piristävää. Mutta nukahdin kesken kaiken istualleni ja näin unta, jossa Dmitri Hvorostovski ja Tarja Turunen esiintyivät samassa konsertissa. Hvor. oli niin hyvä kuin aina, mutta Tarja-parka munasi oman osuutensa. No, se oli vain uni. Hauska kumminkin. Kuka vielä luulee, että Tuonpuoleisilla Sfääreillä ei ole sekä tilanteen- että huumorintajua? Samassa unessa kävin kotitilalla, jossa oli kauhea myrsky, järven vesi tulvi ja valtavat aallot löivät pihalle asti. Tämän unen näen usein, ja tajusin siitä, että kuu on täyttymässä. Ilmankos olen kyllästynyt. Täysikuitakin on nykyään hirveän usein… Olen ajatellut viime aikoina usein kotipaikkaa sillä mielellä, että muutanko sinne nyt heti vai vasta viiden vuoden päästä. Taloa asustava velimies varmaan kauhistelee ajatustakin, että ilmestyn sinne häärimään kaikella tarmollani, jota minulla onkin nykyään melkoisesti enemmän kuin ennen.

Päivä meni siis ns. hänekseen, liiallisen nukkumisen vuoksi. Käännöspuuhani ei sujunut, olin tokkurainen, ulkona oli kamala helle, parvekkeen ovea en voinut aukaista – ehkä sittenkin oli hyvä, että nukahdin kesken astraalimatkailuni… Vasta iltamyöhällä tokenin sen verran että kävin pikku lenkillä ulkosalla. Siitä virkistyin niin, että jaksoin kaivella tuttavuuteeni kulkeutuneen skientologin syvempää sielunelämää, netin kautta. Täytyyhän minun toki käyttää tilaisuutta hyväkseni kun kerran olen osunut tutustumaan edes hiukan tavallista omituisempaan henkilöön. Hmm… ehkä hän ajattelee samalla tavalla…

Tylsyyttä…

Tajusin yhtäkkiä, että olen saatanallisen ikävystynyt, kyllästynyt kaikkeen… Kaikki on aina tätä samaa.

Kävin kirjastossa löytääkseni jotain uutta ajateltavaa – sieltä olen tottunut löytämään mielenvirkistystä. Mutta ne kirjat, hylly toisensa jälkeen, kyllästyttivät minua sanomattomasti, nekin. Enkö muka ole jo lukenut joka ikisen version kaikista mahdollisista asioista? Moneen kertaan? Mitä uutta kirjoista muka löytää? Mutta mitä jää jäljelle, jos kirjoista ei ole enää iloa? Ihmiset? En ole oikein koskaan tullut toimeen ihmisten kanssa… ovat niin kummallisia. Pelailevat pikku pelejään, no, ovathan joittenkin pelit suuriakin sikäli, että he saavat niillä surmattua paljon ihmisiä, turmeltua ilmastoa ja hävitettyä kasvi- ja eläinlajeja, mutta siinä kaikki.

Olen kyllästynyt koko ihmiskuntaan! Olen kyllästynyt itseeni! Paitsi että nyt kun mietin sitä, minua alkaa naurattaa. Meuhkaan tässä itsekseni elämäni tylsyyttä, ei sen vähempää… Minuun on tainnut iskeä jälkimurrosikä.

Tukala hellekö pääni on pehmittänyt? Jossakin muualla on raikasta ilmaa, ihan varmasti, ja taivaanrantaa vasten korkeita, lumihuippuisia vuoria, joista päin tuuli kantaa raikkaan henkäyksen… Vuoria? Onkohan minuun iskenyt Alzheimer? Alan muistella vanhoja asioita? Jaa että koskako muka olen ollut tekemisissä lumihuippuisten vuorten kanssa? Kunpa vain muistaisin… Afrikassa? Siellä olen ollut, ihan varmasti.

Äh, minä haluan tehdä jotakin. Jotakin toisenlaista. Mutta jäljellä ei ole enää mitään. Olen kokeillut jo kaikkea. Tai siis luulen, että olen kokeillut jo kaikkea. Olen ollut niin rekenä kuin kelkkanakin, kuten sanotaan. Tietenkään en ole hypännyt laskuvarjolla ja sukeltaminenkin on jäänyt savusukelluspuolelle. En osaa lentää helikopteria enkä tehdä sydänleikkausta. Muuten kuin teoriassa. Mutta osaan käyttää Kaikkeuden polkuja monen saavuttamattoman asian luokse pääsemiseen.

Ehkä syy onkin siinä? Tai kiinalaiset olivat oikeassa väittäessään, että Tiikerin vuonna syntyneet ihmiset kyllästyvät helposti? Tai siinä, että kun ymmärtää, että aika ei liiku minnekään, sen loputon paljous alkaa jossain vaiheessa kauhistuttaa?

Liskomiehen paluu

Taas heinäkuu – niitä on tiheässä tällä vuosituhannella. Ja tukalia. Tänään illansuussa arvelin ilman jo viilentyneen muutaman pilven takia sen verran että voin tehdä kunnon kävelylenkin. Mutta astuessani ulos sain päin naamaa sellaisen hönkäyksen kesänlämpöä, että totesin olevan terveellisempää jättää pitkät kävelyt tuonnemmaksi. Kyllähän sitä jalat kantaisivat ja niin poispäin, mutta keuhkoni eivät oikein toimi silloin kun ilma alkaa muistuttaa enemmän hyvin maattua vaahtokumipatjaa kuin kaasuseosta.

Helteen takia olen siirtänyt suunnitelmani kunnon reissusta itärajan taakse tuonnemmaksi. Kyllä siellä on yhtä kuuma kuin tälläkin puolella rajaa. Vaikka onkin hullu niin pöljäksi ei silti tarvitse heittäytyä.

Kerroinko jo, että piipahdin mennä viikolla tuttavapariskunnan luona yökylässä. Ilahduin suuresti kun ystäväni oli palannut ruotuun ja jaksoi taas keskustella kanssani tuntikausia mitä merkillisimmistä huuhaa-asioista. (Tässä välillä meni moniaita vuosia kun hän ei jaksanut innostua ufologiasta vaan märehti maailman ekonomisen tilan surkeutta. Tai jotain sinnepäin.) Minusta paljon mikään ei ole rentouttavampi keskustelunaihe kuin huuhaajutut. Niissä kun ei mielikuvitus pääse edes hipomaan äärirajojaan. Minulle selvisi sekin, että ko. ystäväni onkin perimältään ainakin osaksi reptiliaani. Tiedättehän ne liskomaiset olennot, jotka joittenkin mielestä huseeraavat maapallolla. Iän lisääntyessä perimä alkaa näkyä. Hänen hymynsäkin tuo jo mieleen tyrannosaurus rexin Jurassic Parkista. Pariskunnan kauniimpi osapuoli ei ole huomannut mitään. (Eivät ne koskaan huomaa.) Heillä oli hoidossa hurmaava mäyräkoira, joka oli juuri trimmattuna söpö kuin mikäkin, fiksu ja kaikin puolin koiruuden parhaita puolia edustava olento.

Paitsi reptiliaaniuden paljastumista ystäväni yllätti minut kirjahyllyllään. Se on hyvinvarustettu, ja kaivelen sitä aina antaumuksella. Tällä kertaa löysin siitä Deborah Addingtonin kirjan A Hand in the Bush. Hän väittää, että ihmettelin samaa kirjaa jo viime vuonna, mutta en muista itse. Toisaalta olin kyllä viime vuonna näihin aikoina aivan sekaisin niin että saatoin tehdä sellaistakin, josta ei jäänyt muistikuvaa mieleeni. Oli miten oli, nyt lainasin kirjan ja luin sen suurella kiinnostuksella. Koska olen jo aika tervepäinen, kirja teki minuun odotetun vaikutuksen, ja aion kokeilla se tekniikoita heti kun saan tilaisuuden. Ihmiselle on hyväksi laajentaa kokemustensa kirjoa kaikilla elämänalueillaan. Älkää kuitenkaan odottako minun kertovan kokeiluistani näin julkisella foorumilla.

Kosminen vitsi

Olen joutunut kosmisen huumorin koettelemaksi. Saatuani luotua antoisan joskin välimatkallisesti vaativan suhteen kiinnostavaan mieheen, hän osoittautui – pidelkää minua – SKIENTOLOGIKSI! Ne ystäväni, jotka tuntevat minut oikein hyvin, kierinevät naurusta pitkin lattioita… Kuka nyt olisi osannut kuvitellakaan, että Hemmetin Kuusessa voi olla skientologeja?! Tämä on kosminen vitsi jos mikä. Naurakaa vaan! No, toivun kyllä tästä. Pitänee varmaan suurentaa verkonsilmiäkin etteivät ihan mitkä vain simpun niljakkeet jää kiinni. Siunailen tässä hyvää huumorintajuani, josta on suurta lohtua tällaisissa tapauksissa. Vaan niin se on: koskaan ei voi tietää, missä puussa piru istuu. Hmm, toisaalta, kun ajattelee, millaisen olennon kanssa itse kuljeskelen universumin salaisissa paikoissa, saatan ehkä aiheuttaa vastaavan shokin jollekin miesparalle… Mutta se on tietenkin aivan eri asia.

Kirvestöitä ja muuta taikuutta

Vietin Juhannuksen seudun perinteiseen suomalaiseen tapaan – kirvesvarressa. Suoritin kirveenheilutusta erinomaisen hyvissä tunnelmissa rikkaitten (ei niin rikkaitten, että yhdenkään nopean rahan toivossa sekoilevan hurupään kannattaisi vaivautua) sukulaisten huvilalla, risusavotassa. Mistähän johtunee, että kirveenheiluttaminen on niin hauskaa? Siinä aivot lepäävät mutta ruumis ei. Ainakin käsivarsistani löytyi taas lihaksia, joitten olemassaolon olin unohtanut. Sääkin oli suosiollinen kirvestöille, sillä sateli ja oli sopivan viileää. Nyt onkin sitten tappajahelle, mutta enää se ei haittaa. Istun nimittäin omalla koneella naputtelemassa joutavuuksia, enkä tiedä, milloin pääsen taas kirveen kanssa liikkeelle. Elän jälleennäkemisen toivossa. Niin hyvää kirvestä en ole tavannut koskaan aikaisemmin – terävä kuin käärmeen kieli ja juuri parahultaisen lyhytvartinen. Koolla on väliä, kirveen kanssa.

Kesäpäivänseisauksena tietenkin harrastin Suurta Mustaa Magiaa. Minulla onkin tekeillä erityisen jännittävä asia, mutta en kerro siitä vielä mitään. Tämän kuvan sain hetki sitten juuri sieltä missä taikojani tein, ja näin heti siinä hyvän ennusmerkin magiani onnistumisesta. Elämä ja kuolema käyvät käsi kädessä, eikä toista ole ilman toista. Tämä lintu pujottelee ulottuvuuksien väliin kaunista ja pelottavaa verkkoa. Enempää en sano.

Sieppaajatuttavuus

Tunnen turkulaisen kidnappaajajuristin – aikoinaan hän oli jopa eräänlainen ystävä, voisi sanoa jopa että perheystävä, kävi meillä kylässäkin monta kertaa… yhteisen harrastuksen parista tutuksi tullut. Mitähän siitä pitäisi ajatella? Että tuttavapiirissäni on omituisia henkilöitä? Vai että itse olen omituinen henkilö, koska tuttavapiiristäni löytyy tuommoinenkin ilmiö? En ymmärrä, mikä on saanut kyseisen henkilön kajahtamaan niin pahasti. Niihin aikoihin kun olin hänen kanssaan tekemisissä, mikään ei vihjannut siihen, että hän olisi jollain lailla kaheli. Mutta ihmisistä ei koskaan tiedä. Kun ei niin aina itsestäänkään.

Naapurin kokkareilla

Kävin koukistamassa käsivartta naapurin itsenäisyyden kunniaksi Venäjän pääkonsulaatissa. Turussa siis. Konsuli ei ole tunnettu charmistaan, mutta tarjoilu oli oikein hyvä. Mielenkiintoinen tilaisuus, ja olihan samalla hauska tavata tuttuja.

Vanhakin koira oppii uutta – vielä vuosi sitten en olisi ikimaailmassa suostunut moiseen tekoon. Mutta eikös siitä ala olla jo vuosi kun päässäni naksahti ja sekosin? Juhannuksen alla viime vuonna? Tämä on suoraa seurausta siitä. Oikeastaan aika jännää mitä kaikkea voi seurata siitä että päässä naksahtaa.

Itänaapurissa

Tulin yöllä nelipäiväiseltä Venäjän-reissulta.

Oloni on vielä sekava ja ajatukseni jäsentymättömät, joten en saa tässä ja nyt kerrotuksi matkasta paljon mitään. Paitsi sen, että tunsin olevani kotona kun kuljeskelin Novgorodissa, Olhavan rannalla. Missään en ole tuntenut oloani niin turvalliseksi kuin siellä. Silmiini ei osunut mitään, mikä ei olisi ollut ennestään tuttua, mutta silti kaikessa oli ennenkokemattoman tuntu.

Paluumatkalla ehdin kuljeksia Pietarissa sen verran, että ymmärsin, miten lähellä ja helposti tavoitettava se on. Rakastuin siihen ensisilmäyksellä – joo, klisee jos mikä, mutta tosi. Minun on päästävä kohnimaan se läpikotaisin. Muuta ei puutu kuin rahaa… onneksi maailmankaikkeus on sitä täynnä.

Kerron enemmän kunhan saan pääni taas järjestykseen.

P.S. Jep, bussi paloi. Mutta ei se, jossa minä olin. Palon sytytti matkustaja, umpikänninen nainen, joka keksi mennä tupakalle vessaan. Hänellekään ei käynyt kuinkaan; hän jaksoi nappailla lisää viinaa oikein reippaasti vielä Pietarissakin. Voipi olla, että hän ei tajunnut koko aikana, mitä tuli tehneeksi. Ainakin niin hilpeänä hän töntteröi ympäriinsä. Onneksi juuri siinä bussissa oli suht. nuorta väkeä, joten he pääsivät ulos. Tavarat kyllä paloivat. Ja ei, bussi ei ollut vanha katiska, vaan uusinta mallia oleva turistibussi kaikilla hienouksilla. Eikä venäläistä tekoa. No, ehkä toimimaton jauhesammutin sitten oli sellainen. Vaikka voi olla niin, että jauhesammuttimesta ei olisi ollut suurta apua vaikka olisi toiminutkin. Bussi sentään palaa aika rivakasti kun alkuun pääsee.

Putoaminen

Kävin kirjastossa. Ajattelin lukea Turun Sanomat. Menin lukusaliin, otin lehden, laskin pöydälle, istuin tuoliin.

Rymskis!

Löysin itseni lattialta tuolinjätteitten seasta.

Huoneen seinustalla tietokoneitten takana istui kolme miestä, yksi heistä aivovammainen ja kaksi ulkomaalaistaustaista. Kaikki tuijottivat minua silmät ammollaan. He näyttivät niin kauhistuneilta, että purskahdin nauruun. Toettuani nousin ylös, kokoilin tuolinkappaleet, vein ne nurkkaan ja otin itselleni uuden istuimen. Siinä samalla sanoin, en erityisesti kenellekään: –Näin lihava en kyllä tietääkseni ole… Mutta miehet tuijottivat jo taas niskat kyyryssä kuvaruutujaan uskaltamatta enää vilkaistakaan minuun päin.

Parempi niin.

Mysteeriksi jää, enkä aio ryhtyä sitä tarkemmin tutkimaankaan, oliko tuoli jo ennestään hajoamaisillaan, vai olenko tosiaankin… no, antaa olla.

Ainakin sain hyvät naurut.

Muuten kirjastoreissuni oli tavanomainen.

Yöelämää ja muuta rähinöintiä

Kyllä nyt varmasti on jo kesä. Nahkani on kärvähtänyt, ja minulla on kesänenä. Punainen, siis. Minun tarvitsee seisoa parvekkeella vain kolme minuuttia, kun käsivarsistani alkaa kuulua ritinää: nahka palaa. Olen lyhentänyt päiväsaikaisen parvekkeella oleskeluni minimiinsä, ja vietän siellä aikaa reilummin öisin. Öisin on muutenkin järkevämpää hiipparoida ympäriinsä. Kuka nyt kesäöinä pystyisi nukkumaan? Kun linnutkin pitävät sen tuhannen meteliä? Tuskin lähitienoon vanhoissa kartanopuistoissa möykkäävät satakielet ehtivät lopetella, kun kajastava aamuvalo saa räkätit nostamaan ensirähinänsä. Mutta en toki valita vaan nautin, ”koko persiellä”, kuten kotiseudullani tavattiin sanoa.

Lähden siis pitkille kävelyillenikin vasta sitten kun parvekkeen ovesta alkaa tulla sisään kesäisen iltayön tuoksu, juuri ennen auringonlaskua. Silloin on hetki, jolloin maailma tuntuu pidättelevän henkeään ihan hiljaa – vaikka tietysti koskaan ei ole ihan hiljaista edes näin pienessä kaupungissa. Siltä vain tuntuu…

Eilisiltaisen yöhiipparointini päätteeksi päädyin soittamaan – taas kerran – hätänumeroon ja kutsumaan viranomaisia paikalle. Eilen oli, kuten kaikki vielä muistanevat, koulujen päättäjäispäivä. Nuoriso siis tavoilleen uskollisena kokoontui paikkoihin, joihin nuoriso yleensä kokoontuu silloin kun pitää kokoontua ottamaan muutama kalja ja parantamaan maailmaa rennosti ja äänekkäästi. Vastapäätä asuintaloani on koulu, kuten olen varmaan maininnut monet kerrat. Sen vierusta on täkäläisen nuorison kokoontumispaikka; siinä kippaillaan kaljaa, keulitaan mopoja, läiskytetään skeittilautoja. Ja möykätään, tietysti. Minua se ei ole koskaan häirinnyt millään lailla. Eivät viime yönäkään. Mutta:

Tallustin hiljalleen omissa ajatuksissani ohi koulun ja sen vieressä äänekkäästi iloittelevan nuorisojoukon. Oli melko pimeää, se ainoa pimeä hetki mikä vielä on kesäyössä tähän aikaan vuodesta. Olin noin sadan metrin päässä laumasta kun alitajuntani valpastui. Meteliin oli tullut hälyttävä piirre: siellä tapeltiin. Tarkkailin hetken tilannetta kauempaa. Minulle kehittyi johanniitta-aikoinani näkemys, että kännitappelu nuorisojoukossa johtaa väistämättä veritekoihin. Tyttöjen kirkaisut ja poikien karjahtelu saavuttivatkin sellaisen intensiteetin, että käännyin ja menin katsomaan tilannetta paikan päältä. Siinä vaiheessa, kun ehdin nuorten luokse, tappelu oli laajentunut useammaksi pesäkkeeksi. Tiesin, että aikuisen paikalle tuleminen rauhoittaa tilannetta, ja niin tapahtuikin; vain pääpukaripari jatkoi tappelua tyttöjen koettaessa erottaa heitä toisistaan. Esitin normaalit kysymykset: mitä on tapahtunut, onko joku loukkaantunut ja niin edelleen. Nuoret alkoivat heti häätää minua pois. Tappelijatkin saatiin irti toisistaan. Jäin kuitenkin tarkkailemaan hetkeksi, ja hyvä olikin, sillä yhtäkkiä jaloilleen päässyt tappelija potkaisi täysillä maassa istuvaa kaveriaan päähän. Nämä nuoret olivat jo paremminkin nuoria aikuisia, ja pojat varsinkin aikamiehen mitoissa. Siis potkussa oli takana raakaa voimaa, ja kirkkoveneen kokoinen patiini osui toista ohimoon. Silloin tempaisin kännykkäni esiin ja soitin hätänumeroon. Sellaisen potkun jälki on paha, varsinkin osuessaan ohutluiseen kallonkohtaan. Sainkin heti hätäkeskuksen uskomaan tilanteen vakavuuden, eikä se vaikeaa ollutkaan. Muutamat nuoret käyttäytyivät siinä vaiheessa melko uhkaavasti minua kohtaan, ja hätäkeskuksen päivystäjä tietenkin kuuli kaiken. Mieleeni ei tullut silti hetkeäkään pelätä itseni puolesta; uhkaavastikin päälle tulevat nuoret ovat minusta lapsia, sikahumalassa ehkä mutta lapsia kuitenkin. (Vain yhtä jouduin häätämään hiukan kauemmaksi kimpustani; tein sen lempeästi lippalakillani, joka käy hätätilassa hätistimestä sekin.)

Ambulanssi ja poliisi tulivatkin hämmästyttävän nopeasti, ja potkaistu saatiin asianmukaiseen hoitoon. Hän näytti voivan hyvin ja väitti ettei häntä vaivannut mikään, mutta potkun jäljiltä mustuva silmä ja ruhjoutunut ohimo osoittivat toista. Pojalla oli niin tanakka kokovartalopuudutus, että ei hän taatusti mitään tuntenutkaan siinä vaiheessa. Voisin lyödä vaikka vetoa, että tänään hänellä on aivan toisenlainen olo… Potkaisija oli livistänyt tiehensä heti tekonsa jälkeen, mutta tietysti hänet tunnettiin, ja poliisi otti ylös tiedot.

Mielenkiintoista nähdä, mitä tästä seuraa. Nuorethan tietysti tunsivat minut, ainakin osa heistä; näissä lähitaloissa asuvien perheitten lapsiahan he ovat. Tarkoitan, että mahtaako kukaan tulla juttelemaan kanssani tapahtuneesta, kukaan mukanaolleista nuorista siis, tai joku heidän vanhemmistaan. Minun sydäntäni kivistää ajatella, miten heitteillä nuoret näyttävät olevan nykyään. Vanhemmat ovat itsekin hukassa, no, ainakin kännissä, enimmät ajat, tai viikonloput nyt ainakin. Olen nähnyt monen lapsen kasvavan teini-ikäiseksi ja nuoreksi aikuiseksi tässä talossa, mutta koska olen erakkoluonne enkä juuri lähesty naapureita, olen vuosien varrella kuullut vain etäisiä kaikuja niistä tragedioista, joita täälläkin esitetään jatkuvasti. Voi lapsia, voi nuoria niissä kuvioissa!