Alussa on sana.

Kirjoitan taas, kirjoitan usein. En julkisesti, tavallisesti. Nyt minä kokeilen mitä elämääni voisi tulla tällaisen kirjoittelun myötä. Tämä on itseni avaamista maailmankaikkeudelle. Koska kerran kirjoitan usein, miksi en tekisi sitä näinkin? Tai miksi ihmettelisin tätä? Että olen niin pitkällä että voin kirjoittaa julkisesti kenen tahansa paikalle osuvan luettavaksi? Kirjoittaa mitä tahansa mieleeni juolahtaa. Olen hidas kirjoittaja. Ajatukseni ovat nopeita, sormeni eivät. En ehdi saada kiinni kuin muutaman niistä pääskysistä, jotka pujahtelevat pääni pimeissä uumenissa. Mutta en sure sitä. Maailmassa on jo kerrottu kaikki mitä kerrottavissa on. Joku on kertonut jo kaiken senkin, mitä minä tulen kertomaan tässä blogissani. Enkä osaa nyt kuvitellakaan, mitä tulen kertomaan. Voi olla, että tästä tulee valituvirsi, silkkaa marinaa. Tai päiväkirja, jolle kerron jokaisesta ahdistuksen hetkestäni. Niitäkin on, ja kummallisina aikoina. Voitonhetket ovat harvassa, mutta sitä mahtavampia. Maanisia jaksoja löytyy elämästäni siinä missä depressioitakin. Elämä on sellaista, ja nautinnollista, vaikka onkin toisinaan rasittavaa ja raivostuttavaa. Opiskelen riimumagiaa, olen outojen voimien riepoteltavana, sisäavaruuteni myrskyää. Siksikin minulla on ankara tarve kirjoittaa, vaikka näinkin, julkisesti. Lähetän sanoja jotka kantavat voimia joista ei kukaan tiedä mitä ne aiheuttavat. Odotan sanojeni tulevan takaisin aikansa kierrettyään ja tuovan tullessaan lahjoja, outoja, kenties ihania, kenties pelottavia, mutta lahjoja yhtäkaikki. Sellaista on elämä silloin kun uskaltaa etsiä salattua. Salattu on sellaista, jonka paljastumisesta ei tiedä, mitä se saa aikaan. Mutta sai se aikaan mitä tahansa, se on elämää.