Heräsin tänä aamuna totaalisen, karvaan, mustan pettymyksen tunteeseen.
En edes tiedä, miksi.
Eilinen ei ollut huono päivä, millään lailla. Toki yöllisen lumimyrskyn peittelemä maisema hämmästytti aamutuimaan, mutta ei negatiivisesti, vaan paremminkin iloisesti yllättäen. Tein rankan työpäivän, ja kävin postireissullani aivan normaalisti. Jostain syystä maanantaisin on usein tolkuttomasti töitä, vaikka on niitä kyllä muinakin päivinä. Postiinmenomatkani keskeytti mummoihminen, sellaista pientä, kuivankälppänää lajia. Hänellä oli kädessään pajunoksa, kissallinen, jota hän heristi vuorotellen kohti minua ja aurinkoa, joka sattui pilkistämään synkkien pilvien takaa. Hän halusi kiinnittää huomioni siihen ja kiekui hilpeällä vanhan naisen äänellä tienneensä ja ennustaneensa, että aurinko näkyisi sinä päivänä. Ihastelin kaikella sosiaalisuuden vaatimalla lämmöllä aurinkoa, ja syvensin aihetta mainitsemalla aamullisen lumipeitteen olleen yllätys. Mummeli kuitenkin vain huitoi oksallaan ja toisteli auringonpaiste-ennustustaan. Että sellainen tapaus, ajattelin minä ja jatkoin matkaani. Onnellinen pikku muori, tosiaankin.
Mutta se oli eilen. Tänä aamuna minut siis oli vallannut pettymyksen tunne. Kunpa tietäisinkin, miksi. Kaipa sisäsyntyinen kontrollifriikkiyteni on löytänyt jotain sellaista, joka ei ole hallintani ulottuvissa, ja räikyttää heti red alert -tilaa. En tiedä. Jaksoin tuskin mitata verensokerini, joka oli korkeammalla kuin pitkiin aikoihin. Liekö syy vai seuraus kummalliseen tunnetilaani. En jaksanut tehdä edes joka-aamuista Toisen Oven ohjelmaani, vaikka se olisi ehkä auttanut. Mutta joskus vain ei irtoa. Sitäpaitsi riimuihin pitää keskittyä jos mielii homman hoituvan kunnolla niiden kanssa. Siirryin sunnuntaiaamuna elhazista sowiloon. Elhazin kanssa meinasi mennä viimeinenkin tolkunhiven, mutta en antanut periksi. Riimujen kanssa saa olla koko ajan ihmeissään ja varpaillaan, ja silti tulee turpiin yllättävistä suunnista.
Mutta siis tämä aamupäivä on sujunut tihkaasti. Olen pakottautunut tekemään töitäni, mutta ilottomasti. En vain jaksa. Kaikki tekemiseni tuntuvat tyhmiltä. Olenkohan sairastumassa flunssaan? Tai saamassa sydärin? Diabeteslehdessä oli artikkeli naisen sydämestä. Epämiellyttävä artikkeli. Naisen sydän kuulemma on alttiimpi poksahtamaan kuin miehen. Epämääräinen kuvotuksen ja masennuksen tunne saattaakin olla oire infarktista. Lääkärit eivät vain oikein mielellään ota vakavasti naisihmisten valituksia. Ehkä naissydän poksahtaakin sen takia useammin kuin miehen? Miehen valitukset otetaan vakavasti, ja usein hänellä on vierellään haukkana vahtiva vaimo, joka töyttyyttää miehen sairaalaan heti kun oireita ilmenee.
Tästä kaikesta huomaa, että olen todella karahtanut kiville tänään. Taidan antaa rukkasten pudota, ja lähden liikenteeseen. Vaikka kirjastoon kirjoittamaan. Tai metsään kahvitermoksen kanssa? Ehken sentään; kallioilla on nyt liian liukasta ja märkää. No, ainakin voisin keittää kahvit. Koskahan olen mahtanut syödä viimeksi? Minun tekisi mieleni yön yli suolassa olleita ahvenia. Olisi ihanaa istua pilkillä. Mahdankohan sittenkin olla vain loman tarpeessa? Ajan taakka painaa minua raskaasti tänään. Sekin vielä.
mikä se toisen oven ohjelma on ? ja mitä riimut sinulle merkitsevät ?
Meri, Toinen Ovi on osa Stephen Flowersin laatimaa ohjelmaa Nine Doors of Midgard, jonka avulla riimuihin perehdytään syvällisesti. Ohjelma on vaativa ja sen suorittaminen vie helpostikin vuosia. Itse olen menossa Toisesta Ovesta, mutta hyvin hitaasti. Riimujen avulla kaivaudutaan itseen hyvin syvälle, ja esille nousevien asioiden pohtiminen vaatii aikaa ja on usein hyvinkin tuskallista. Riimut ovat todellisuudessa jotain aivan muuta kuin mitä niistä tavalisesti ajatellaan; ne eivät suinkaan ole kevyttä ennusteluleikittelyä, eivätkä vain yksi vanha kirjoitusmerkkijärjestelmä. Riimukilta (http://runegild.org) on paikka, josta kiinnostunut voi saada syvempää tietoa riimuista.
Itselleni riimut merkitsevät yhtä keinoa monien joukossa tutkia Pimeyttä itsessäni ja etsiä tietoa salatusta.