Miespsykologiaa ja muita ilmiöitä

Tulin juuri ulkoa, piipahdin terveyskeskuksessa. Piti hakemani näytepänikkä ensiviikkoisia labrakäyntiä varten. Turha reissu, labra oli kiinni; se menee sulki perjantaisin klo 12. Minä vain en muistanut, että nyt on perjantai. Eipä ollut ensimmäinen kertaa, eikä varmastikaan viimeinen, vaikka muistini onkin osoittanut paranemisen merkkejä, ehkä kalaöljykuurin seurauksena. En ole eksynytkään pitkiin aikoihin, nyt kun ajattelen asiaa. Heitin aamulla naamaani viimeisen kapselin; pitääpä muistaa ostaa uusi purkki ennen kuin vaikutus ehtii lakata ja unohdan senkin.

Tullessani pysähdyin jututtamaan talon edessä penkillä istuvaa rollaattorivaaria. Sain kuulla kaikki ikävimmät asiat, joita hänen elämässään oli tapahtunut. Kuuntelin niin myötätuntoisesti kuin ikinä päästellen kannustavia ynähdyksiä oikeissa kohdissa. Ei ole helppoa olla rollaattorivaari ja yksin. Eivät hänen asiansa silti huonostikaan ole, tytär huolehtii juoksevista asioista, kodinhoitaja käy ja niin poispäin, mutta varmasti elämä on yksinäistä kun vaimonkin tappoivat lääkärit hoitovirheellä. Päivät ovat pitkiä ja yöt raskaita kun kunto alkaa heiketä eikä ole ketään siinä lähellä jakamassa jokapäiväistä elämää. Samanlaisia vanhuksia on paljon, ja itsekin olen kohta yksi heistä. Juuri siksi pysähdyn aina vaihtamaan sanan pari kun näen vanhan ihmisen istuvan huilaamassa rollaattorinsa kanssa.

Lueskelin hiljakkoin vanhoja blogimerkintöjäni ja totesin hiihtäväni aina vain samaa vanhaa latua. Mitään erityisen uutta tai mullistavaa ei ole tapahtunut elämässäni ikiaikoihin. Luulen vain. Minullehan tapahtuu koko ajan kaikenlaista, en ole koskaan ikävystynyt ja hyvin harvoin edes huonotuulinen. Silti ne tapahtumat ovat useimmiten omassa sisäavaruudessani tapahtuvia, eivätkä ne merkitse kenellekään muulle yhtään mitään vaikka niistä kertoisinkin.

Ehkä sellainen asia, joka kiinnostaa ainakin ystäviäni, voisi kuitenkin olla se, että olen tutustunut kohtalaisen kiinnostavaan mieheen, tosin vain matkan päästä; hän on amerikkalainen. Olemme meilailleet ja meseilleet; hän on innoissaan mutta minä olen jo nyt lopen kyllästynyt. Minä en käsitä miten naiset jaksavat pyörittää showta vaikka kuinka monen miehen kanssa, vaikka vain sitten meilailun tasolla. Mistä tuli mieleeni, että luin juuri psykologi Alon Gratchin kirjan Jos miehet puhuisivat… …niin mitä he sanoisivat? Mielenkiintoinen kirja, joka osoittaa todeksi sen, minkä naiset hyvin tietävät: miehet ovat otuksia, joita pitää osata käsitellä taiten, ja kun ei kumminkaan osaa, tappeluhan siitä tulee ja sitten on vain hyvä että äijästä pääsee eroon ja voi ottaa uuden, ja niin sama rumba jatkuu. (Luen parhaillaan myös Henry Laasasen Naisten seksuaalista valtaa, mutta kerron siitä enemmän sitten kun saan sen luettua läpi.) Mutta tässä täytyy tietenkin olla oikeudenmukainen, tai ei se ainakaan pahaa tee: vaikka mies olisi kuinka älykäs ja fiksu ja mieluisa katsottava ja fysiikaltaan toimiva ja niin edelleen, minä en kumminkaan jaksa sietää häntä pyhätöntä viikkoa, erakkoluonne kun olen. Joten kaipa minun täytyy päästää tämäkin kaveri piinasta ja lähettää ns. Dear John -kirje.

Merkitsen vielä ikuisesti tallella säilyväksi tiedoksi, että olen vaihtanut tapaa jolla käännän sukan kantapään. Tein sen ennen tavallisella tavalla, mutta nykyään tiimalasina. Villatöppöskasani nousee hiljalleen korkeammaksi, mistä voi päätellä, että viime aikoina on tullut kuunneltua aika lailla äänikirjoja. Viimeksi kuuntelin vanhaa kuunnelmasarjaa Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuista. Aivan hurmaava! Varsinkin Sasu Haapasen Pavel Pohjola on unohtumaton tyyppi. Itse sain juuri valmiiksi äänikirjan Juho Kujalan Piru -kirjasta, jonka löysin netistä ja johon ihastuin heti. Hauskaa ja kirpakkaa tekstiä pirun olemuksesta kautta historian. Mainostin tulevaa äänikirjaa paikallisessa kirjastossa, joka hankki edellisen äänikirjani heti, mutta Piru herätti siellä hämillisenkauhistelevaa tirskumista, ja minua kiellettiin edes kuvittelemasta että he rohkenisivat ottaa sitä. Sillä lailla reippaat kirjastotädit suojelevat asiakkaitaan – niin, miltä, tässä tapauksessa? Mahdollisesti siltä tiedolta, että piru on oikestaan paimenten keksintö lauman kurissapitämiseksi? Ihmiset eivät oikeastaan halua tietää, paljon mitään; omat luulot riittävät heille, ja nehän istuvat sitkeässä kuin p***a Junttilan tuvan seinässä. Muuten, oletteko kuulleet tarinaa siitä, miten kyseinen aine joutui tuvan seinälle? No minäpä kerron version, jonka kuulin merillä seilaillessani (tässä tarinassa aineen arvellaan kyllä lähtevän helpostikin pois seinistä):

Junttilan taloon tuli kulkumies iltamyöhään ja kyseli iltasta ja yösijaa. Hänelle tuotiinkin syömistä ja osoitettiin tuvan penkki; siihen sopi kulkijan kallistua yön lepoon. Mutta iltaseksi tarjottu ruoka olikin päässyt pilaantumaan ja nosti yöllä kauhean mahatuskan tunnettuine seurauksineen. Kulkumies arveli ettei kerkiäisi ulos tuvasta, se kun oli avara ja peräikkunan aluspenkiltä ovelle pitkä matka. Kulkumies ei hätäpäissään keksinyt muuta neuvoa kuin tempaista sukkansa ja helpottaa siihen hätäänsä. Jälkeenpäin mies sitten miettimään miten pääsisi sukasta eroon, eihän semmoista hajupommia voinut koko yötä vieressään pitää. Siinä penkin yläpuolella oli ikkuna, ja mies sai sen avattua. Hän päätti nakata sukan kartanolle niin kauas kuin suinkin. Vauhdin lisäämiseksi hän pyöräytti sukkaa muutaman kierroksen päänsä päällä, lennätti ulos ja laittoi ikkunan kiinni. Väsynyt kun oli niin sitten heti nukahti. Aamuvarhaisella sitten isäntä herätteli kumman näköisenä kulkumiestä näin sanoen: ’En minä niin hirveästi välitä vaikka p***aa onkin seinillä, saavathan piiat sen pian pois pestyä, mutta sanopa missä asennossa sinä sen laskit tulemaan kun sait sen nuin tasaisiksi rannuiksi ympäri seiniä?’ Kulkumies silloin ymmärsi, että sukassa oli ollut reikä isonvarpaan kohdalla, ei iso mutta parahultainen kumminkin vetelän aineen mahtua ulos vauhdituskierrosten aikana.

Enempää tarina ei kerro.