Kummallinen lauantai – heräsin tolkuttoman aikaisin ja totesin nukkuneeni vain nelisen tuntia. Harvinaista. Jokohan alan vanheta? Eikös vähäunisuus ole vanhusten yleinen vaiva? No, koska heräsin niin aikaisin, minulla oli edessäni pitkä päivä täytettäväksi kaikenlaisella hauskalla puuhailulla. Harmi vain että ehdin tehdä jokakuisen viikkosiivouksenikin jo eilen.
Ei hätää. Minulla oli hiljakkoin kirjastosta lainassa Karita Mattilan Helsingin-resitaalista tehty cd, ja sillä mieluisin laulu oli ilman muuta Rahmaninovin ihana Не пой, красавица (Ne poj, krasavitša). Olin päättänyt paneutua siihen joskus paremmin, ja nyt oli se joskus. Kaivelin netistä esiin jokaisen kuultavissa olevan esityksen laulusta, sekä sanat. Ne ovat Pushkinin. Ketään ei varmaankaan kummastuta, että minua eniten koskettava esitys tästä laulusta on Dmitri Hvorostovskin. Vaikka hän näyttää – ja paikoin kuulostaakin – olevan ankaran romuskan kourissa, hän tulkitsee laulun riipaisevalla intensiteetillä.
Mitä laulussa sitten sanotaan?
Suurin piirtein niin se menee (erittäin väljästi tulkiten), että elä hyvä nainen niitä haikeita gruusialaisia laulujasi minun kuulteni… tuovat mieleen tytönreppanan, joka jäi johonkin kauas, toiseen elämään… Kun katson sinua, en muista häntä, mutta julmat laulusi saavat minut näkemään taas tuon rakkaan ja kauhean näyn… Hvorostovskin äänessä on paljaana kaikki se kipu ja kauneus mitä runossa on. Ja voi että pianosäestys on ihana! Rahmaninov oli nero. Tällaista laulua kuunnellessaan tuntee syvää onnea siitä että maailma on olemassa ja itse on siinä täysivaltaisena jäsenenä. Musiikki on ihmeellistä. Kulunut itsestäänselvyys, mutta se on pakko lausahtaa silloin tällöin, kun se on niin totta.
Runo on valtavan kaunis (myös Pushkin oli nero). Oikeastaan se on sellainen runo, jonka olisin voinut itsekin kirjoittaa. Siinä ei ole mitään liikaa, se on pieni, täydellinen, syvä. Lauluna se ei minusta ole lainkaan mikään naisen laulu, vaikka Karita sen kauniisti laulaakin. Sanat tietysti ovat miehiset, mutta eihän niitä kukaan kumminkaan ymmärrä; sen puoleen ei laulajan sukupuolella ole väliä. Mutta minusta laulun tunnelma vaatii tummemman, laveamman äänen kuin sopraanon.
Laulurunollisten tutkimusteni lisäksi olen viettänyt muuten leppoisan lauantain. Toki kävin pitkällä tallustelulla juuri sopivasti ennen sadetta. Onneksi ehdin ennen sadetta. Oikeastaan lähdin liikkeelle uhitellen synkille pilville: satakaa vaan jos mielitte vaikka ämmiä äkeet selässä, mutta minähän menen lenkille.
Jostain syystä ajatus ämmistä ja äkeistä nosti mieleeni aamulliset mietteeni kylppärin peilin edessä. Mieleeni juolahti nimittäin ihmetellä, miksi suuni on alkanut muistuttaa lehmän peräreikää. Ylähuuli on täynnä pystyryppyjä, oikein tuimia. Mielestäni en ole nyrpistelevä luonne, enkä ime tupakkaakaan, joten mikä semmoiset rypyt on oikein saanut aikaan? Ehkä minulla on piilevä taipumus kurtata suuni paheksuvaksi mytyksi ihan omiin nimiini? Jos vaikka ajatellessani teen rypistäviä naamaliikkeitä? Mielenkiintoista nähdä, miltä näytän isona. Varmaankin täydelliseltä lehmän peräpäältä, kun posketkin ehtivät pudota alas. Ne ovat jo menossa hyvää vauhtia. Olisin varmaan paniikissa, jos minun pitäisi tarvita ulkonäköä johonkin tähdelliseen. Ehkä paniikki onkin tulossa? Mistä sen tietää. Olen luvannut itselleni ottaa vastaan kaiken mitä tuleman pitää. Se on oikeastaan aika varomaton lupaus, päätellen siitä, mitä kaikkea on jo tullut. Mutta hei, elämä satuttaa, mutta sitä ei pidä jättää elämättä sen pelossa.
