Kuolleensanomia tuli pitkästä aikaa, mutta ei ihan ilman ennakkovaroitusta: tunsin kyllä, että jotain ikävää oli tapahtumassa. Uutinen tulikin aikanaan: varakonsuli Mihail Kolombintsev oli menehtynyt työpöytänsä ääreen Venäjän pääkonsulaatissa Turussa. Nuori mies, ei vielä neljääkymmentä. Olen tuntenut hänet monta vuotta työn puolesta, joten uutinen pysähdytti. Ihminen voi lähteä tuosta vain ja ilman ennakkovaroitusta tästä olotilasta tuonpuoleiseen, kuka nyt minnekin menee. Pidin Mihailista, hän oli persoonallinen ihminen, ja ajattelen myötätunnolla hänen kahta pientä lastaan ja todella mukavaa vaimoaan. Sellaista elämä on. Arvaamattomuuksia.
Muuten ei kuulu hirveämpiä. Uusi jakso alkoi iltalukiossa. Minulla on jäljellä enää historian kurssi, mutta toki otin lisäksi venäjää. Enhän voinut jättää kavereita pulaan; koko kurssi ei olisi ehkä alkanutkaan ilman minua, oppilaat ovat huvenneet niin vähiin. Normaali ilmiö se sellainen, opiskelumaailmassa. Alussa on väkeä niin että hyvä että luokkaan mahtuu, mutta sitten alkavat heikoimmat putoilla reestä matkan varrelle.
