Tämä vuodenvaihde oli varsinainen pohjanoteeraus, ainakin niin pitkälle kuin muistan vuodenvaihteitani. Oloni oli sekä henkisesti että ruumiillisesti huono, huonompi kuin aikoihin. Henkisen puolen huononsi tietysti ruumiillinen puoli, eli eläimellinen romuska. Se ei toki ole vielä pahin lajissaan, saatanallinen romuska on pahempi. Siihen tästä on vielä matkaa. Mutta joulun ja uudenvuoden välipäivät kyllä menivät aika tarkkaan pilalle. Toki ehdin nauttia pari päivää elämästäni ja vapaudesta tehdä pitkänpitkiä kävelylenkkejä päivänvalossa, ennen kuin tauti iski muorin ketoon, siis punkan pohjalle. Raivostuttavinta onkin se etten pysty kuljeksimaan ulkona. En vain jaksa.
Masennukseen en kyllä suostu vaipumaan kuin pikku hetkiksi tuolloin tällöin. Ikäväkseni hyvä huumorintajuni ajaa minut ylös orastavan itsesäälin uumenista ennen kuin ehdin kaivautua niihin kunnolla. Oikein kunnon itsesääli on makea tunne, oi voi, kyllä vain.
Huterasta olosta huolimatta lienee kuitenkin paikallaan luoda perinteiseen tapaan katsaus kuluneeseen vuoteen.
Se ei ollut paskempi, täytyy myöntää, vaikka ei kohonnutkaan parhaitten joukkoon. En saanut valmiiksi oikein mitään projektiani; ei sentään viitsitä ottaa tässä esiin villasukkapuolta. En edes matkustellut, vain juhannuksen vietin Kajaanissa.
Kesän kohokohtia olivat ensinnäkin nuoren sloveeniystäväni Andrejn vierailu, ja syksymmällä kahden nuoren unkarilaisen sohvasurffaajan käynti. Maailmani avartui taas. Uudet ihmiset tuovat aina tullessaan jotain uutta.
Elokuun alussa aloitin urani kaupungin huutolaisena, käyt.kats. palkattomana pakkotyöläisenä. Totean tämän huumorin pilkkeen kera, vaikka sanat ehkä vaikuttavat kitkeriltä. Ymmärränhän minä että sellaisetkin työnantajille kelpaamattomat ikämuorit kuin minä pitää kaivaa vaikka puukon kärjellä esiin koloistaan kuin russakat tai luteet, pois pahentamasta työttömien tilastoja. Ei siinä mitään, sinänsä, mutta kyllä minä mielelläni haluaisin saada kunnon palkkaa. Kuka sitäpaitsi enää palkkaa meidät kun kerran saa ilmaiseksikin? Olen kyllä saanut kuulla kunniani kun en osoita suurempaa intoa vaan kehtaan sanoa olevani luuseri.
Aloitettuani työt Turussa keksin aloittaa myös iltalukion. Kaupungin anteliaasti maksama bussikortti teki sen mahdolliseksi. Aloittaessani lukion arvelin sen vievän kaksi talvea, mutta havaitsin mahdolliseksi selviytyä koko hommasta yhdessä, kävi niin tai näin. Opiskelu on ollut mahtavaa, joskin tuskaisaa. Onpahan ollut muuta ajateltavaa kuin omat kremppani.
Paljon tuon kummempaa en muista vuodestani. Tietenkin olen kirjoittanut kaikenlaista; työn alla ovat edelleen sekä kazakin oppikirja että Poika joka näki puitten tanssivan. Molemmat etenevät omalla painollaan koko ajan. Ja onneksi sisäavaruuteni on rajaton. Siellä tapahtuu koko ajan ja paljon, mutta niitä tapahtumia en paljasta julkiblogissa kuin satunnaisesti.
Uudelle vuodelle lähden räkäisenä mutta täynnä uteliaisuutta. Kenties tulevana kesänä pääsen vihdoinkin hakemaan dombrani Kazakstanista?
