Tänään olen ajatellut paljon epäoikeudenmukaisuutta. Henkilökohtaisesti en kestä sitä ollenkaan. Melkein minkä tahansa muun kestän mutta en sitä. Mutta asialla on sekin puoli, että epäreilusti kohdelluksi tuleminen nostattaa uhrissaan saatanallisen voiman. Sen sai tuta Neuvostoliittokin seitsemänkymmentä vuotta sitten. Epäreiluus kyllä hallitsi Neuvostoliitossa yleisemminkin; sen voimin suurta valtakuntaa tyyrättiin eteenpäin. Vai onko teistä reilua, että Stalin uhkasi nitistää niskuroijan perheen, ja nitistikin? Oliko puna-armeijalta reilua ajaa puolalaisia sotavankeja edessään, koska finskin perhanat olivat viritelleet rajansa suojaksi miinakentän? Vain pari esimerkkiä mainitakseni.

Tämä jatkuva, päivä päivältä kiihtyvä Talvisodan muisteleminen, jota tunkee joka tuutista, ahdistaa minua valtavasti. Kauan piilossa pysyneet vanhat traumat tunkevat taas esiin, ehkä siksi, koska iän myötä vastustuskyky on heikentynyt. Me sodan jälkeen syntyneet ihmiset olemme sodan uhreja siinä missä rintamalla taistelleet isämme ja ilmavalvontatorneissa kärvistelleet ja ruumiita pesseet äitimmekin. Meidän omat lapsemme ovat sodan uhreja hekin. Hehän ovat meidän kasvattamiamme, ja me olemme sodansärkemien ihmisten kasvattamia, tai kasvattamatta jättämiä. Me olemme rikkinäisiä ihmisiä, ja niin ovat meidän lapsemmekin. Tuntuu pahalta.

Muistan kahdenkymmenen vuoden takaisen Talvisodan 50-vuotishässäkän. Äitini kertoi silloin, kuinka pahasti isään vastasi se kaikki niin että hän näki hirveitä painajaisia sodasta ja oli aivan seota. He päättivät yhdessä jättää osallistumatta muistojuhliin sun muihin asiaan liittyviin tapahtumiin. Silloin en oikein ymmärtänyt sitä, mutta nyt ymmärrän oikein hyvin. Isäni haavoittui Jatkosodassa vaikeasti ehdittyään hädin tuskin rintamalle, nuori kun oli, eikä koskaan täysin toipunut haavoistaan. Äitini sanoikin, että pahinta oli se, etteivät lapset koskaan saaneet tuntea sitä miestä, joka isä oli ollut ennen sotaa. Saman tietysti voisi sanoa äidistäkin. Kyllähän sota varmasti muutti häntäkin. Mutta äitini jäi minulle kaukaiseksi, eikä hän minulle, vanhimmalle tyttärelleen, kertonutkaan koskaan sellaisia asioita kuin nuoremmille sisarilleni. En tiedä, miksi.

Mutta: sotia ei saa unohtaa! Ne pitää muistaa aivan tarkalleen ja nostaa esiin muistopäivinään aina uudestaan. Vaikka sodan kauhujen ja mielettömyyden muistaminen ei estäkään yhtäkään seuraavaa sotaa syttymästä, ehkä se kuitenkin hiukan hidastaa sitä. Emme ehkä koskaan pysty ymmärtämään kaikkia vastassamme olevia ihmisiä, mutta pystymme päättämään, haluammeko pysyä omana itsenämme, itsenäisenä kansakuntana, omalla maallamme. Se ei ole lainkaan itsestään selvää enää nykyään, kun maailma globalisoituu ja nuoriso on jätetty oman onnensa ja amerikkalaisen krääsäkulttuurin nojaan.

За нами Москва on nyt suomennettu; tosin se on vasta raakatekstiä. Varsinainen hauskuus alkaakin tästä, nimittäin tekstin hiominen ja saattaminen nautinnolliseksi luettavaksi. Se on virittelyä jos mikä! Venäjä on niin erilainen kieli kuin suomi, että siitä tehdyn käännöksen saaminen niin sanoakseni soimaan harmonisesti vaatii kekseliäisyyttä ja kärsivällisyyttä. Olen valtavan ylpeä itsestäni kun pystyin kääntämään koko kirjan. Aloittaessani urakan olin opiskellut venäjää vasta noin 9 kuukautta, tosin hyvin aktiivisesti. Hommaan tuhrautui reilu puoli vuotta.

Mitäkö nyt teen käännökselläni?

En niin mitään.

Toki muokkaan tekstin kuntoon, liitän siihen netistä löytämiäni kirjan henkilöitä ja tapahtumapaikkoja esittäviä kuvia, ja kenties liimasidotan sen jossakin alan liikkeessä. Sitten vain ihastelen saavutustani kaikessa hiljaisuudessa.

Onhan sitä siinäkin.

Olin tänään MPKL:n maanpuolustusjuhlassa Turun Akatemiatalolla. Hieno tilaisuus; tunnelmaa voi luonnehtia hartaan omistautuneeksi, muttei vähääkään imeläksi. Laivaston soittokunta soitti, pari kuoroa lauloi ja juhlapuhujat olivat melkein järkiään univormupukuisia ja yleisö melko tai erittäin iäkästä. Tunnelman ymmärtää hyvinkin kun ajattelee, että sellaiseen juhlaan tuskin tulee muita kuin maanpuolustuksesta kiinnostuneita ihmisiä. Panin merkille, että jos puhuja oli sotilashenkilö, hän aloitti sanomalla ”kunnioitettavat sotiemme veteraanit”, jos joku muu, heidät mainittiin vasta myöhemmässä vaiheessa. Kun soittokunta aloitti Jääkärien marssin, vanhimmat juhlavieraat ponnahtivat salamana ylös, ja me muut vääntäydyimme vaivalloisemmin. Paikalla oli paljon julkisuudesta tuttuja henkilöitä, ja sitten niitä, jotka ovat tulleet tutuksi harrastuksen myötä.

Paljon muuta en ole sitten perinteiseen sunnuntaityyliin tehnytkään. Onnistuin saamaan ikivanhan Fallout-pelin toimimaan Vistassa, joten olen hiljaksiin pelaillut sitä. Muuten hyvää vaihtelua mutta silmät kipeytyvät.

Minulle soitettiin ja kysyttiin, suostuisinko asettumaan ehdolle Turun mp-naisten hallituksen jäseneksi. Ällistykseni oli suunnaton. Toki olen otettu siitä, että minusta arvellaan olevan moiseen hommaan. En vain käsitä arvelun alkuperää. Minulla ei tietääkseni ole kerrassaan mitään sellaisia ominaisuuksia, joita yhtään minkään puulaakin hallituksessa oleminen vaatisi. Tai sitten vain aliarvioin kykyjäni. Kieltäydyin kunniasta.

Noin muuten olen pidellyt sadetta. Sen verran se sentään rakosi, että pääsin kävelemään Piispanristillä. Otin kulkiessani kokeeksi muutaman kuvan talven murheellisesti ruskettamista tiensivuista. Kokeeksi, koska opettelen käyttämään uutta kameraani. Se on fiksumpi kuin minä. En ole saanut valmiiksi tulevan animaationi kässäriä. En ole edes aloittanut… Tekosyynäni on juuri tuo kamerani ja itseni välinen lievä epäsuhta. Kunhan se tasoittuu, homma toimii taas. Joskaan ei uskoisi että kameran tekniikalla olisi mitään vaikutusta kirjoittamiseen. Ei sillä oikeasti olekaan, kunhan selittelen. Laiskuuttani. En saa oikein mitään valmista aikaan. Viimeinen luku venäläistä kirjakäännöstäni on niin jumalaton kanto kaivettavaksi kaskestani, että se näyttää tiristävän kaiken energiani. Mitä lähemmäksi loppua pääsen kirjassa, sitä vähemmän huomaan osaavani venäjää. Jestas, olenhan opiskellut sitä sentään jo melkein puolitoista vuotta. Kyllä nyt jo pitäisi osata.

Mietin, pitäisikö minun sittenkin muuttaa Turkuun.

Aamumietiskelyni aikana minulle valkeni, vaivalloisesti tosin, että minun tietenkin pitää mennä Kazakstaniin etsimään dombraa. Olen etsinyt sitä vimmatusti kaikkialta, kysellyt, levittänyt sanaa, kaivellut nettiä, pannut venäjäntaitoisen ystäväni soittelemaan itärajantakaisiin maihin – tuloksetta. Eihän se voi tarkoittaa muuta kuin sitä vanhaa ”jos vuori ei tule Muhammedin luo, Muhammed menee vuoren luo” -juttua. Mutta helvettiinkin (sinne nyt varsinkin) on helpompi päästä kuin Kazakstaniin. Viisumikin pitää hankkia Moskovasta, Berliinistä tai Vilnasta. Ihan ensiksi tietysti täytyy hankkia rahat reissua varten. Se tapahtuu vähentämällä kulutusta, koska tulopuoli tuskin tästä petraantuu. Elämästäni tulee taas jännää. Toivottavasti. Nykyään se onkin yhtä haaleaa tuhnua.

Tänäkin aamuna venyin sängyssä puolille päivin. Oikeastaan horrostin – olin vaipuneena lucid dream -tilaan. Ruumiini siis venyi sängyllä mutta minä itse käväisin aika kaukana tapaamassa – enpä kerrokaan, ketä. Tai tarkoitukseni oli tavata eräs henkilö, mutta löysinkin itseni maantieltä ja ehdin nähdä hänestä vain vilahduksen kun hän ajoi ohi. Mutta ei hätää, tapasin samalla reissulla erään toisen henkilön, aivan yllättäen ja ilman tarkoitusta, ja siis mitä mieluisimmin. Saattaa kuulostaa hämärältä häröilyltä tämä tämmöinen, mutta ihmeellisiä ovat ihmismielen tiet, tai sielun, tai miten itse kukin haluaa asian ajatella ja mielessään hahmottaa. Lucid dream -matkailussa parasta on se, että se on aivan samanlaista kuin todellinen elämä, paitsi että pystyy liikkumaan välittämättä mistään sellaisista pikkujutuista kuin seinät tai välimatkat.

Julia Zamjatina

Kävin eilen Salossa kulttuuritalo Kivassa, jossa oli esiintymässä Petroskoista Suomen kiertueella oleva Karjala Filharmonia. Homma oli SVS:n järjestämä, ja meillä oli yhteiskuljetus ja kaikki. Tapahtumassa myytiin myös satukirjaani, ja se menikin kaupaksi ihan mukavasti. Kirjoittelin taas nimmareita ja olin Suurta Taiteilijaa, heh. Tapasin myös Rafael Saifulinin, jonka tekemä on läpyskässäni esiintyvä hevonen. Hän oli niin hurmaava valkotukkainen siperialainen kuin ikinä (tai jostain sieltä päin kumminkin). Olen aina luullut häntä ikivanhaksi, mutta hän onkin nuorempi kuin minä. No, siis ikivanha… Konsertti oli mahtava; orkesteri soitti alun pienoisen haparoinnin jälkeen loistavasti, ja toisella puoliajalla pääsi ääneen sopraano Julia Zamjatina. Hänen äänensä oli valtavan ihana, puhdas, täyteläinen – salin akustiikka ei tahtonut riittää sen volyymille. Kauniskasvoinen, upeaääninen nuori nainen, mutta pulskahko. Jos hän pudottaisi parikymmentä kiloa, hän peittoaisi mennen tullen esimerkiksi Anna Nebtrenkon. Tuli mieleen nuori Karita Mattila, mutta Julialla on kyllä parempi ääni. No, hän on vielä nuori – mihin ehtiikään jos elää saa. Orkesteria johti Marius Stravinski, hänkin jo nimeä maailmalla saanut nuorimies. Ja hauskaa reissussa oli tietysti myös tavata tuttuja ihmisiä. Kokonaisuudessaan tosimukava ilta.

Yksi kauniista sisaristani piipahti kylässä kahvipullien kanssa ja panimme maailman asiat järjestykseen. Opettelin samalla käyttämään uutta kameraani eli pakotin hänet malliksi luvaten retusoida lopputuloksesta pois kaiken silmää loukkaavan. Hänen silmäänsä, siis. Minusta hänen kasvoissaan ei ole mitään vikaa. Ainakaan mitään sellaista, jota ei saisi pois PSP:llä. Siivoanhan minä omastakin naamastani syylät pois ennen kuin laitan kuvani näytille. Joku roti sentään…

Valvottuani aamupuolelle yötä miellyttävissä askareissa nukuin sitten ohi säädyllisen ylösnousuajan, enkä herättyänikään pitänyt kiirettä. Sängyssä venyminen on niin ihanaa, että pitäisin sitä varmaankin syntinä, jos olisin uskovainen. Päivä ei jaksanut tänäänkään valjeta yritystä enempää. Tallustelin apteekkiin ja kirjastoon harmaan sumun läpi kuin mikäkin haamu haamujen joukossa. Nettisäässä lupailtiin ankaraa lumimyrskyä yöksi. Paljon mahdollista että sellainen tuleekin, koska huomenna on tarkoitukseni mennä bussilla Saloon Karjala Filharmonian konserttiin, ja yleensä kehno ajokeli iskee silloin kun pitää mennä jonnekin kauas. En harmittele mahdollista kelin huonoutta – sehän tekee reissusta vain jännittävämmän.

Muuten on päiväni mennyt käännöshommissa. Venäjänkielinen sotamuistelus lähestyy loppuaan, viimeinen luku on työn alla. Se onkin pisin koko kirjassa, ja sikäli mielenkiintoinen, että puna-armeija lähestyy siinä Kannasta. Kenties kirjoittaja olikin juuri niitä ”isopäisiä kirgiisejä”, joita omat sotilaamme ampuivat joukoittain lakoon? Tosin hän ei ollut kirgiisi vaan kazakki, mutta eipä tavallinen suomalainen heitä erota toisistaan.

Tänään tapahtui merkillinen asia: minulle kerrottiin peräti kahdesta työpaikasta, joihin minut haluttaisiin – ilmaista työtä tekemään. Siis työkkärin maksamana harjoittelijana. Tilanne on huvittava, joskin karmealla tavalla: minut haluttaisiin töihin, koska olen hyvä, mutta en ilmeisesti kuitenkaan niin hyvä, että osaamisestani haluttaisiin maksaa säädyllistä palkkaa… Suomeen on jo kehittynyt orjatyövoimapooli, josta on hyvä kalastaa kitulias sintti hommiin kun tarvetta ilmenee. En minä itseni vuoksi sitä taivastele, vaan niitten nuorten, joitten pitäisi päästä elämän laitaan kiinni.

Tänä sunnuntaina mielialani on pysytellyt hieman alavireisenä. Ulkonakaan ei ole jaksanut kirkastua koko päivänä. Kostea, kolea harmaus valkeni vain hiukan päiväsydämeksi, vajoten pian taas takaisin valottomaan ankeuteen. Kampesin itseni sunnuntaikävelylle, tai paremminkin houkuttelin oveluudella, tekosyynä roskiksen vieminen. Sainkin aikaiseksi ihan kohtuullisen lenkin, tosin hitaasti tallustetun, sillä keuhkoni eivät vieläkään ole täydessä iskussa. Mihinpä tässä kiire olisikaan.

Muuten en ole tehnyt mitään mainittavaa. Sentään luin aamulla Turun Sanomat, joka tulee minulle kahden kuukauden viikonloput. Lupasin lähettää kun sitä tarjottiin ilmaiseksi. Muuten en huoli sitä. Tulen aina huonotuuliseksi kun luen sen. Niin nytkin. Joku arvostelija kehui siinä kirjaa, joka antaa ajattelemisen aihetta. Kammoan sellaisia kirjoja. En halua yhtään enempää ajattelemisen aihetta. Minulla on sitä liikaakin.

Täältä löytyy ensimmäinen vaha-animaationi ikinä, tehty uudella Ixuksellani. Hyppivä pomppiva virnuileva urhea eka yritys… Vastoin netistä löytyviä karmeita kokemuksia sun muuta ruikutusta kamera on ainakin näin alkuun toiminut ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Kuvatkin sain heti purettua tietsikalle. Tosin en tunne vielä vempaimen kaikkia hienouksia. Esimerkiksi videointia en ole kokeillut.

Kuvallisten puuhien lisäksi olen lukenut, pystyn nimittäin taas tekemään sitäkin suuremmitta tuskitta. Olen viime päivinä ahmaissut perätysten monta paksua ja enemmän tai vähemmän viisasta kirjaa. Toki en ole Lehväslaihoakaan hylännyt; sain käsiini hänen viimeisimpänsä ja lukaisin sen samantien. Se ei eroa oikein millään lailla edeltäjistään. Kenties sissit piereskelevät siinä entistäkin enemmän, mutta se on vain mutu-tuntuma. Nyt minulla on juuri menossa Lippe Suomalaisen viimeisin muistelmakirja. Hänenkin tekstiään on helppo lukea. Siinäkään ei ole mitään odottamatonta, tarina soljuu karjalaisen vilkkaasti, oli sen aihe kuinka rankka hyvänsä. Muuten, ihan väkisin tulee mieleen, kuinka Saarnaaja nyrpistellee kirjatuotannolle: “Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, ja alituinen tutkistelu väsyttää ruumiin.” No, tiedän pahempiakin tapoja väsyttää ruumista. Hengestä puhumattakaan.

Tallustelin tälle vuodenajalle ylen normaalissa suhjusäässä Giganttiin. Tekosyynä moiselle taivallukselle oli luoda yleissilmäys saatavissa oleviin digikameroihin. Ostamisen tarkoitusta minulla ei varsinaisesti ollut. Ostin kuitenkin Ixus 95:n, koska sain sen kohtalaisen halvalla. Tarkoituksiini se riittää erinomaisen hyvin. Edellyttäen, että opin käyttämään sitä. Investoin myös pikkuruiseen jalustaan, sillä aikomuksenani on tehdä savianimaatioita. Voipi olla pitkässä kuusessa ensimmäisenkin aikaansaaminen, kamera vaikuttaa senverran monimutkaiselta. No, eipä minulla ole kiire mihinkään.
Rahaa olen polttanut muutenkin viime aikoina kaiken järjen nimessä aivan tarpeettomasti. Ostin nimittäin sähköparranajokoneen, tosin hyvin halvan, pitääkseni sillä kurissa karvakasvustoani. Vaikkakin olen sitä mieltä, että luomukarvasto on aivan paikallaan, joku roti silläkin sopii olla. Olen tarkkaillut pitkin syksyä säärikarvojani ja tullut siihen murheelliseen johtopäätökseen, että ne kasvavat maahan asti, jos ei niille välillä näytä närhen värkkejä. Toki voisi ajatella, että kylmissä olosuhteissa ihmisillä pitääkin olla sankka karvapeite, mutta esimerkiksi eskimot ovat järkiään karvattomia, mitä nyt kankeata tukkaa päässä. Perimätietonsa mukaan heidät onkin kuljetettu lentävillä laitteilla jostain paljon eteläisemmästä maasta.

Etsiessäni inspiroivaa musiikkia kirjoitteluni taustalle, löysin kazakstanilaisen dombran. Hurahdin siihen tuskallisen toivottomasti. Etsiskelen sitä nyt itselleni. Netistä luin, että dombraa ovat käyttäneet shamaanit, ja epäilemättä käyttävät vieläkin. Sen ääni onkin hyvin maaginen. Siinä on voimaa, tuttuutta, jotain sanoinkuvaamattomalla tavalla sielua koskettavaa. Minun on saatava dombra ja opeteltava soittamaan sillä. Siinä minulla onkin tekemistä loppuelämäkseni.