Masennukseen en kyllä suostu vaipumaan kuin pikku hetkiksi tuolloin tällöin. Ikäväkseni hyvä huumorintajuni ajaa minut ylös orastavan itsesäälin uumenista ennen kuin ehdin kaivautua niihin kunnolla. Oikein kunnon itsesääli on makea tunne, oi voi, kyllä vain.

Huterasta olosta huolimatta lienee kuitenkin paikallaan luoda perinteiseen tapaan katsaus kuluneeseen vuoteen.

Se ei ollut paskempi, täytyy myöntää, vaikka ei kohonnutkaan parhaitten joukkoon. En saanut valmiiksi oikein mitään projektiani; ei sentään viitsitä ottaa tässä esiin villasukkapuolta. En edes matkustellut, vain juhannuksen vietin Kajaanissa.

Kesän kohokohtia olivat ensinnäkin nuoren sloveeniystäväni Andrejn vierailu, ja syksymmällä kahden nuoren unkarilaisen sohvasurffaajan käynti. Maailmani avartui taas. Uudet ihmiset tuovat aina tullessaan jotain uutta.

Elokuun alussa aloitin urani kaupungin huutolaisena, käyt.kats. palkattomana pakkotyöläisenä. Totean tämän huumorin pilkkeen kera, vaikka sanat ehkä vaikuttavat kitkeriltä. Ymmärränhän minä että sellaisetkin työnantajille kelpaamattomat ikämuorit kuin minä pitää kaivaa vaikka puukon kärjellä esiin koloistaan kuin russakat tai luteet, pois pahentamasta työttömien tilastoja. Ei siinä mitään, sinänsä, mutta kyllä minä mielelläni haluaisin saada kunnon palkkaa. Kuka sitäpaitsi enää palkkaa meidät kun kerran saa ilmaiseksikin? Olen kyllä saanut kuulla kunniani kun en osoita suurempaa intoa vaan kehtaan sanoa olevani luuseri.

Aloitettuani työt Turussa keksin aloittaa myös iltalukion. Kaupungin anteliaasti maksama bussikortti teki sen mahdolliseksi. Aloittaessani lukion arvelin sen vievän kaksi talvea, mutta havaitsin mahdolliseksi selviytyä koko hommasta yhdessä, kävi niin tai näin. Opiskelu on ollut mahtavaa, joskin tuskaisaa. Onpahan ollut muuta ajateltavaa kuin omat kremppani.

Paljon tuon kummempaa en muista vuodestani. Tietenkin olen kirjoittanut kaikenlaista; työn alla ovat edelleen sekä kazakin oppikirja että Poika joka näki puitten tanssivan. Molemmat etenevät omalla painollaan koko ajan. Ja onneksi sisäavaruuteni on rajaton. Siellä tapahtuu koko ajan ja paljon, mutta niitä tapahtumia en paljasta julkiblogissa kuin satunnaisesti.

Uudelle vuodelle lähden räkäisenä mutta täynnä uteliaisuutta. Kenties tulevana kesänä pääsen vihdoinkin hakemaan dombrani Kazakstanista?

Kaikenkaikkiaan siis sekava yö. Olen varma, että se johtui myrskystä, joka rymisteli, ulvoi ja paukutti kaikkea irtonaista kuin mikäkin raivopää. Siinä oli energiaa, totisesti.

Aamupäivälläkin myrsky vielä puhalsi melkoisella voimalla. Kävelylenkki oli pakko navigoida kulkemaan suojanpuolta. Pururadalle nousevan mäen viereen oli kaatunut valtava kuusi. Onneksi poispäin siinä ihan vieressä seisovasta talosta. Teki mieli mennä kaivelemaan paljastunutta juurakkoa. Sieltä voisi löytyä vaikka mitä jännää, kuten jalokiviä. Mutta arvioin puuhan liian vaaralliseksi semmoisella säällä.

Joulu alkaa olla ohi. Onneksi. En ole jouluihminen, enää. Lapset tekevät joulun. Sinkkutaloudelle siitä ei ole mitään iloa. No, ehkä senverran, että sen ohi mentyä voi uskoa kevään olevan taas tulollaan. Jahka talvikin ensin tulisi.

Muuten ei kuulu hirveämpiä. Uusi jakso alkoi iltalukiossa. Minulla on jäljellä enää historian kurssi, mutta toki otin lisäksi venäjää. Enhän voinut jättää kavereita pulaan; koko kurssi ei olisi ehkä alkanutkaan ilman minua, oppilaat ovat huvenneet niin vähiin. Normaali ilmiö se sellainen, opiskelumaailmassa. Alussa on väkeä niin että hyvä että luokkaan mahtuu, mutta sitten alkavat heikoimmat putoilla reestä matkan varrelle.

Opintojen lisäksi olen kulkenut kiltisti töissä, huutolaisena. Jostain syystä se stressaa minua aika lailla, vaikka sen ansiosta pystyn käymään iltalukiota. Ymmärrän hävetä kun en tunne tarpeeksi kiitollisuutta saamastani tilaisuudesta ja tuesta. Teen parhaani, mutta en mahda mitään sille, että olen omituinen. Jotkut meistä ovat. Suurin osa, varmaankin, päätellen siitä, kuinka harvalta löytyvät terveen paperit.

Lopuksi säätiedoitus: ankara lumimyrsky. Käväisin päivällä postissa, ja sain tehdä töitä tosissani että pysyin jaloillani liukkaassa sohjossa ja räntäsateessa. Rajusti puhaltava tuuli painoi vellovaa, valkoista, märän tukahduttavaa mössöä päin naamaa niin että tuskin sain henkeä vedetyksi. Ah, talvi, lumoojatar! Postiin menin lähettääkseni perinteisen joulupaketin pojalleni Hesaan. Hyvin pienen paketin kylläkin. Siinä olikin panostukseni tämän vuoden jouluhysteriaan. Mistä tulikin mieleeni kynttilöiden polttaminen. Ennen sanottiin sen puhdistavan ilmaa. Nyt väitetään, että se itse asiassa pilaa ilman tuottamalla keuhkoille vahingollisia mikrohiukkasia. Niin että nyt on pulma edessä: polttaako kynttilöitä vai ei. Njaa… polttamattomuus tulee kyllä halvemmaksi.

Osallistuin viikonloppuna Naisten Valmiusliiton Nasta-harjoitukseen nimeltä Ulappa 2011 Upinniemessä. Paikalla vyöryili kohtalaisen järjestäytyneesti melkein neljäsataa maastopukuun M-91 sonnustautunutta naista. Minä ihailen suuresti näitä naisia! Itseäni en niinkään vaikka vyöryilin itsekin siinä joukossa. Pärjäsin kyllä hyvin, ei siinä mitään. Olin Viestintä kriisitilanteessa -kurssilla. Ajattelin, että polveni eivät tykkää paateissa kapuilemisesta (Meripuolustus) eikä yöpyminen puolijoukkueteltassa (Maastotaidot) houkutellut sekään. Muitakin kiinnostavia kursseja olisi ollut tarjolla henkisestä tuesta sähköttä pärjäämiseen asti. Kurssinvalintani osui kyllä nappiin, kouluttajat olivat huippuosaajia, alansa ammattilaisia. Näkökulmani kenties hieman avartuivat mitä tulee nykyviestimiin ja niitten mahdollisuuksiin ja käytön laajuuteen. Vaikka en olekaan samaa mieltä kuin kurssittajat Twitterin elintärkeydestä normaalissa elämässä, muut saavat minun puolestani twiitata niin paljon kuin suinkin ehtivät naputtaa.

Upinniemen varuskunta ei ollut ihan outo, kävin siellä oppimassa savusukellusta jo 70-luvun alkupuolella. Yhtä kaunis paikka se oli edelleenkin. Tuvat olivat siistejä ja ruoka hyvää. Sotilaspoliisejakaan ei ollut riesaksi asti. Saimme vyöräytyä ympäriinsä ihmeteltävän vapaasti. Teimme ekskursion jopa Merikappeliin, joka oli hyvinkin tutustumisen arvoinen.

Uskokaa pois, Nasta-harjoituksiin kannattaa osallistua. Se on halpa, hauska ja hyödyllinen harrastus. Itse katson palvelevani isänmaata osallistumalla kursseihin. On mahtavaa olla sellaisessa innostuneessa naisjoukossa oppimassa oikeita, tärkeitä asioita. Ja koska olen normaalielämässä enimmän aikaani yksin, nautin suunnattomasti siitä sisaruuden tunteesta, joka vallitsee tuvassa, kun kaksitoista hyvinkin laajaa ikähaarukkaa edustavaa naista asettautuu yöpuulle tai nousee aamulla laittautumaan päiväkuntoon ujon varusmiehen kainon herätyskoputuksen jälkeen. Elämän koko täyteys on siinä mukana. Ja joskus lempeä mutta useimmiten raadollinen huumori herauttaa tuon tuostakin ilmoille maailman kauneimman ja pelottavimman (miesten mielestä) ilmiön, naisen naurun.

Seuraava Nasta pidetään Kajaanissa. Se on minulle liian kaukana, mutta myös Turun tienoille ollaan kohtapuoleen värkkäämässä Nastaa.

Osastomme perjantaina aamuvarhaisella. Tästä se alkaa...

Tämän syksyn kirjamessut ovat takanapäin. Onneksi. On niitten kanssa aina niin rankka työ. Kaikki se roudaaminen, rakentelu, purkaminen… huh. Mutta messut menivät hyvin. Myynti oli parempi kuin koskaan. Ja parastahan ovat ihmiset. On niin hauska jutustella mielenkiintoisten, toinen toistaan fiksumpien ihmisten kanssa. Vanha neukkuauto Jalta herätti ihastusta, ja Juri Gagarin -näyttelymme innoitti ihmiset kertomaan omia muistojaan hänestä ja hänen lennostaan.

Töitten lisäksi iltalukio työllistää minut aika tarkkaan. Se on hyvä. Enpähän ehdi murehtia talven tuloa. Tai mitään muutakaan.

Luonani asusti viikonvaihteessa mukavia sohvasurffaajavieraita Unkarista, Diána ja György. Mikään ei virkistä niin ihanasti kuin tutustuminen kaikessa rauhassa ihmisiin, jotka ovat tulleet kaukaa, ja aivan toisenlaisesta kulttuurista. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut puhuttavan unkarin kieltä, ja tykästyin siihen nyt kovin. Se kuulostaa jotenkin niin eksoottiselta. Ei kyllä uskoisi, että se on etäistä sukua suomen kielelle. Kaiken lisäksi nämä ihmiset osoittautuivat oman lajini edustajiksi, eli he tiesivät paljon dimensioissa kruisailusta ja sen sellaisesta. György oli nikamanniksauttaja, parantaja ja regressioterapeutti, mikä tarkoittaa edellisiin elämiin palauttamista, jos et satu tietämään. Pikku kämppäni oli täynnä energioita, sen voitte uskoa! Lataus oli niin voimakas, että jouduin kahtena peräkkäisenä yönä nukkuessani selkounitilaan. Lopulta tajusin suojautua siltä niin että sain levättyä kunnolla. Vaikka seinien läpi käveleminen onkin hauskaa, se väsyttää kummasti seuraavana päivänä. Minäkin aloin “nähdä” omituisia asioita, joista en kerro tässä yhteydessä, mutta ehkä joskus kirjassani Poika joka näki puitten tanssivan. Diána oli kerrassaan suloinen nuori nainen, oikea elosalama, täynnä energiaa. Hän oli kuin pieni pörröinen jakki Himalajalta. Molemmat ovat karatekoja, mikä osaltaan selitti korkean energiatason. Eikö olekin kummallista, että ihmiset, jotka tulevat tuhansien kilometrien takaa, ovat niin samanlaisia kuin minä? Tai eihän siinä ole mitään kummallista kun tarkemmin ajattelee.