Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for lokakuu 2014

Sotkamoon tehdyltä hautajaisreissulta tuliaisiksi tuomani romuska, luokkaa saatanallinen, alkaa olla takanapäin. Eilen pystyin jo menemään biisintekokurssille, tosin hyvin hitaasti askeltaen ja tämän tästä yskien. Olen kuulostanut ainakin viikon jokseenkin samalta kuin roukuva porotokka, eikä yskiminen lupaa loppua vielä viikkoihin. Kuume kumminkin on poissa ja pystyn nukkumaan makuuasennossa. Merkittävä juttu. Ei istuallaan nukkuminen tietenkään ole mahdotonta, mutta hankalaa se on.

Vanhimman veljen yllättävä poismeno — hän oli vasta 65-vuotias — on pannut jäljelle jääneen sisarusparven miettimään syntyjä syviä. Itse en pidä kuolemaa pahana asiana, päinvastoin, sehän on ainoa keino, jolla ihmisparka pääsee lihan taakasta ja kaikesta kurjuudesta, jota tällä dimensiolla on runsaasti tarjolla. Silti kuolema on mahtava muistuttaja kaiken aineellisen katoavaisuudesta, liha mukaanlukien. Lähimpien omaisten suru koskettaa syvästi; kunpa voisinkin lohduttaa heitä kertomalla, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää eikä pahaa. Sitä en vain voi tehdä kuulostamatta julmalta ja sydämettömältä hirviöltä. Mitä Sanassa sanotaankaan? Itkekää itkevien kanssa ja antakaa kuolleitten haudata kuolleensa. Hautajaisissa jätetään hyvästit ruumiille, ei vainajan ydinolemukselle, hänen Minälleen, joka vain on tavoittamattomissa, koska hänellä ei ole enää ruumista, joka on ainoa keino operoida tässä ajan ja paikan jatkumossa.

Tiedän, että juttuni kuulostavat höperehtimiseltä, mutta minulla on onni muistaa, miltä tuntuu olla kuollut, ilman ruumiin taakkaa. Kerron siitä jotain kirjassani Poika joka näki puitten tanssivan. Mutta takaisin Wanhan herran, joksi hän itseään leikillisesti kutsui, hautajaisiin. Ne olivat intiimit, jos niin saa sanoa maahanpanijaisista. Kävin kappelissa katsomassa avoimessa arkussaan lepäävää vainajaa. Hän näytti levolliselta. Hiukset ja pulisongit oli kammattu kauniisti, ja kasvoilla oli leppoisa pieni hymynkare. Hänen lähtönsä oli helppo. Ei kalvavaa sairautta, ei kipuja, vain hetki, jonka jälkeen hän ei enää noussut aamukahville. Hautajaisvieraat olivat melkein kaikki tuttuja, sukulaisia. Kappeli oli kaunis, ja kun arkku tuotiin sisään, kyyneleet virtasivat vuolaina. Tunne, joka täytti minut, ja varmaan toisetkin, oli niin pakahduttava — kaipausta, surua, mykistymistä sellaisen edessä, jolle ihminen ei voi mitään, ei yhtään mitään.

Ennen tilaisuuden alkua otin asiakseni – semmoinen paskiainen kuin olen — ihmetellä papille, miksi aloitusvirsi oli lapsen hautajaisiin tarkoitettu, emmehän olleet hautaamassa lasta, ja vainajan vanhemmatkin olivat jo manan majoilla. Pappi ei ottanut uskoakseen väitettäni, sanoi vain, että virret oli valinnut kanttori, joka kyllä tietää… jne. Mutta kun virsi sitten veisattiin, pappikin pääsi jyvälle. Hän kuitenkin osasi näppärästi punoa puheeseensa ajatuksen, että Jumalan lapsiahan me olemme kaikki, yms. Kukkien lasku oli sitten kaunis tapahtuma. Varsinkin kun pieni tyttärentytär asetteli kimppunsa arkulle ja sanoi hyvää yötä, ukki-enkeli, itse Iäisyys tuntui heilauttavan siipiään kappelissa. Ihmiset syntyvät ja kuolevat, sukupolvet vaihtuvat, mutta Iäisyys pysyy, ja rakkaus, joka on Iäisyys. Kirjoitin tapahtumasta runon.

Sotkamon hautausmaa on vanha ja kaunis, ja sinne saattelimme veljen koleassa mutta onneksi kohtalaisen kuivassa syyssäässä. Suvun miehet kantoivat arkun haudalle, laskivat sen avaraan kuoppaan ja tarttuivat sitten lapioihin peitelläkseen lähteneen lepoonsa. Kauan miehet saivatkin heilutella lapioita. Pappi kertoi siinä odotellessamme, että koska hautausmaa oli niin moneen kertaan käytettyä maata, kaivettaessa hauta sortui molemmin puolin ja piti siksi tehdä niin suureksi. Kummun tultua valmiiksi peittelimme sen kukkasillamme, ja lähdimme sitten viettämään peijaisia Heinämäen koululle. Ruoka oli hyvää, ja sitten vainajan tytär miehineen oli koonnut videotykkiin valokuvaesityksen, haitarimusiikin säestyksellä, sillä siitä veli piti erityisen paljon. Virrenveisuun ja haitarimusiikin yhdistelmä oli yllättävän tunnelmallinen. Hautajaisjuhla oli hyvin paljon veljemme oloinen. Vainajaa muisteltiin ja, kuten hautajaisissa on tapana, harvoin toisiaan tapaavat sukulaiset vaihtoivat kuulumisia.

Olen varma, että Wanha herra -vainaja nautti juhlastaan. Melkein näin mielessäni hänen myhäilevän leppoisasti. Hänestä ei ollut hauskaa jättää surua jälkeensä, mutta ainakin hän tietää nyt, että Aika on lyhyt mutta Ikuisuus ei lopu koskaan, ja että olemme täällä niin vähän aikaa, että jos sen ymmärtäisimme, osaisimme elää aivan toisin kuin nyt elämme.

Read Full Post »

kva_kansi_pieni
Kun romanttinen viikonloppu San Franciscossa menee puihin, ujo nuori taiteilija Perry Foster palaa ennen aikojaan kotiin ja saa huomata, että asiat voivat aina mennä vieläkin huonommin: hän löytää ruumiin kylpyammeestaan. Ruumiin, jolla on yllään hyvin ruma pikkutakki – ja yhtä rumat sukat. Perry ei tunne vainajaa, mutta siitä ei ole suurta lohtua; millä ihmeen ilveellä kuollut tuntematon on päässyt lukittuun huoneistoon eristyneessä Alstonin kartanossa Vermontin Northeast Kingdomin takametsissä? Perry kääntyy apua saadakseen ”pitkän, tumman ja vihamielisen” entisen laivaston erikoisjoukkojen miehen Nick Renon puoleen – mutta onko Reno ihan sitä miltä näyttää?

Eli viimeisin käännökseni on vihdoinkin julkaistu, taikka on se näköjään julkaistu jo elokuussa, mutta kirjailija ei ole vaivautunut kertomaan minulle tapauksesta, kiireinen henkilö kun on. No, parempi myöhään… Ja onhan se iloinen yllätys kun löytää ykskaks käännöksensä nettikirjakaupasta.

Josh Lanyon on erityisen hyvä henkilökuvauksessa; hänen sankarinsa ovat eläviä ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Tämä tarina on erityisen nautittavan romanttinen, jos niin voi sanoa, ja miksi ei voisi? Ränsistynyt, aavemainen kartano eksentrisine asukkaineen ja mielenkiintoisine historioineen antaa herkullisen taustan nuoren ja naiivin Perryn ja enimmäkseen pahantuulisen ja mammanpoikiin nuivasti suhtautuvan Nick Renon hankalasti kehittyvälle suhteelle.

Read Full Post »