Liminaalitilassa
Toissapäivänä, eli maanantaina, kävin Tyksissä labrassa tutkituttamassa veri-yms. arvoni seuraavana päivänä annettavien sytostaattien takia. Ne olivat erinomaisen hyvät. Muuta en luullutkaan, oloni on ollut oikein hyvä. Myös lääkäri oli paikalla, ja juttelimme hyvän tovin. Hän ei varsinaisesti tutkinut mitään, tökkäsi kyllä palleaani kun arvelin, että askitesta on ehkä alkanut muodostua, sillä hengitykseni on vaikeutunut. Hänen mielestään siitä ei ollut kysymys. Vaan läskistä, arvelin itse hiljaa mielessäni kun nousin vaa’alle. Se kun osoitti painoni nousseen 4 kiloa reilussa viikossa. No, ei puntareihin ole niin luottamista, jokainen näyttää omiaan. Eipä silti, ruoka maistuu minulle oikein hyvin. Näytän pulskalta ja terveeltä, mitä nyt kaljulta. Oheinen kuva kertoo klanittamisesta. Se tapahtui sisarellisella yhteistyöllä. Kajaanin-sisko sattui olemaan luonani kun tukkani alkoi irrota. Otimme völjyyn hyvissä ajoin hankkimani kotiparturilaitteen ja menimme lähisiskon luo, joka on tottunut kotiparturoija, suurperheen äiti kun on. Hän siis parturoi, ja jossain välissä toinen sisko nappasi kännykällään tuon kuva. Eikö olekin mainio? Liminaalitilassa oleva ihminen muuttumassa uudeksi. Kuva konkretisoi näkyvällä tasolla sisäisen ja siis muille näkymättömän muutoksen. Tosin en tunne muuttuneeni hirviöksi, koska olen aina ollut jollain tasolla hirviömäinen. Olen vain (enimmäkseen) onnistunut salaamaan sen.
Eilen, 28.4. kävin siis saamassa toisen satsin sytostaatteja. Tällä kertaa menin Tyksin T-talon osastolle B1. Se on varsinainen sytostaattiosasto ja osoittautui mahtavaksi paikaksi. Ensinnäkin siellä on nyt oma huone gynekologisille syöville. Ennen piti kuulemma olla samassa huoneessa kaikkien muitten kanssa, naiset ja miehet sekaisin. Voi hyvin arvata, että siellä ei keskusteltu mistään oleellisesta. Naisilla on alituinen taipumus suojella miehiä ikäviltä asioilta. Olisivat ukkoparat saaneet laakin jos olisivat joutuneet kuulemaan tuosta vain kohduista ja emättimistä ja tisseistä. Mutta nyt siis meillä on oma huone, ja mukava olikin, kuulemma entinen lääkärin huone. Sain valita, makaanko sängyssä vai istunko tuolissa, jonka sai ajettua vaikka kuinka mukavaan asentoon. Valitsin sängyn, koska tiesin, että myrkkyjen tippuminen kestää ainakin kuusi tuntia, ja siinä ajassahan ehtii torkahtaakin (minkä teinkin, totta puhuen). Hoitajan oli vaikea löytää suonta paksuhkoista käsivarsistani, mutta lopulta sekin onnistui, ja nesteet alkoivat virrata. Kaivoin esiin Koboni, mutta en ehtinyt lukea sitä paljoakaan, sillä keskustelu alkoi heti virrata vuolaana paikalla olijoitten kesken. Kaikilla oli munasarjasyöpä, ja olin aivan äimän käkenä kun sain kuulla, että he olivat sairastaneet jo useita vuosia, joku melkein kymmenenkin, ja olivat silti täynnä henkeä ja huumoria. Kyllä vertaistuki on vertaansa vailla ja mittaamattoman arvokasta, ja sitä sain noitten tuntien aikana runsaasti. Kaikki tunnustivat läpikäyneensä shokkinsa ja vuodattaneensa runsaasti kyyneliä, mutta nyt huoneessa helkähteli nauru, jossa ei ollut katkeruuden häivääkään, toisinaan kyllä ihmettelyä. Jokaista oli tutkittu vuosia eikä mitään löydetty, kunnes sitten yhtäkkiä löytyikin laajalle levinnyt munasarjasyöpä. Ovela pirulainen. Sitä ei saa nujerrettua millään, se uusii niin kauan, että jäljellä ei ole enää mitään keinoa nujertaa sitä. Mutta kyllä niillä keinoilla saa monta vuotta lisäaikaa kellistellä tässä matoisessa maailmassa. Joka on aika hieno paikka kaikista hullutuksistaan huolimatta. Eipä meillä muutakaan ole, ainakaan niin kauan kuin olemme lihallisessa muodossamme.
Siinä makaillessani sain tekstiviestin rakkaalta läheiseltä, joka oli juuri käynyt normaalilla rintasyövän sairastaneen tarkastuksella. Hänellä oli kaikki hyvin, mutta kainalon imusolmukkeista oli otettu näyte patologia varten. Ymmärsin vihdoin, mitä eroa on empatialla ja aidolla, sisäsyntyisellä myötätunnolla. Olen tuntenut syvää ja hellää empatiaa häntä kohtaan hänen käydessään läpi raskaat hoidot monine leikkauksineen, mutta vasta nyt, kun itse olen samanlaisessa tilanteessa, saatoin tuntea aidosti saman mitä hän tunsi ja kävi läpi. Se on tilanne, jossa sanat eivät auta, sillä ei ole olemassa sanoja, jotka voivat välittää niin syvän tunteen. Vain kosketus voi sen tehdä. Olisinpa ollut paikalla että olisin voinut ottaa hänet syliini ja antaa hänen tuntea kaiken sen lämmön ja hellyyden, jonka ihminen voi toiselle antaa silloin kun ei voi tehdä mitään muuta, ei ainakaan mitään parempaa.
Tämänaamuisella meditaatiohetkelläni minulle selvisi, mitä minun pitää tehdä täyttääkseni loppuelämäni, josta ehkä, todennäköisesti, tulee pitempi kuin luulin. Tunsin pitkät ajat jo ennen kuin sain diagnoosin, että elämäni loppupää on lähellä. Nyt ymmärrän sen johtuneen vain siitä, että ruumiini koetti saada minut ymmärtämään jonkin olevan vialla. Nyt kun olen niin sanoakseni samalla kartalla ruumiini kanssa, pystyn näkemään koko kuvion paremmin. Ihan koko kuviotahan ei kukaan voi nähdä, mutta ehkä kuitenkin sen verran kuin kerrallaan tarvitsee jaksaakseen jatkaa repatusta.
