Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for marraskuu 2015

Sataa. Vettä. Se siitä lumesta. Eilen sitä vielä oli, ja jäätä kaduilla. Kävin eilen Turussa kaupunkiluistelemassa. Kadut olivat suht. käveltäviä, mutta siellä täällä lurkki salakavalia liukkaita kohtia. Syy kaupunkireissuuni oli hammaslääkärillä käynti. Viime kesänä ennen leikkausta kiireessä pantu väliaikainen paikka korvattiin nyt varsinaisella. Alkoi jo olla aika. Hyvin se väliaikainen hoiteli hommansa, ei siinä mitään. Tukka pystyssä kuuntelin laskun loppusummaa. 107 euroa yhdestä paikasta. Ja summasta oli jo vähennetty Kelan korvaukset. Onneksi ei enää tarvitse vaivata hammaslääkärikuntaa. Arvelen, että ruokasalinkalustoni kestää loppuelämäni.

Piipahdin illansuussa lähisiskon luona kylässä jutustelemassa. Nautin sellaisesta sisarellisesta ajatustenvaihdosta. Puheenaiheemme vaihtelevat suuresti alkaen suvun jäsenten kohkaamisista ja yltäen aina taivaallisiin ja tuonpuoleisiin ilmiöihin asti. Jopa politiikkaan. Nimittäin taivastelimme yhteen ääneen valtiovallan ottaa-antaa-pottaa-kantaa-systeemiä eläkeläisten asumistukiasian käsittelyssä. Aikamoista mulkkeeraamista se vaikuttaa olevan. Jännä nähdä, kenen laariin lopulta sataa ja kenen ei. Tai, no, kyllähän sen tietää, että niiltä joilla ei ole, otetaan loputkin pois. Sanotaanhan niin Sanassakin. Tärkeintä eivät olekaan suuret tulot vaan pienet menot. Pyöritä siinä sitten valtakunnan taloutta. Eipä se paljoa pyöri jos ei ole millä pyörittää. En valita, totta puhuen. Minulla on kaikki hyvin.

Read Full Post »

Yöllä satoi räntää, märästi ja kovan tuulen lennättämänä. Tuuli on kuitenkin laantunut ja lunta jäänyt nähtäväksikin, ainakin sentin verran, ei tasaisena kerroksena mutta laimiskoina kumminkin. Ja parvekkeeltani näen, kuinka varovaisesti ihmiset kulkevat kusettaessaan koiriaan. Siitä näkee, että talven pahin piru, liukkaus, on sekin saapunut raskauttamaan elämää. No, eipäs heittäydytä negatiiviseksi. Se mitään raskauta, panee vain kulkemaan kieli keskellä kämmentä. Se ei ole mahdoton suoritus edes minulle, joka muutenkin alan olla kankea ja hidasliikkeinen. Aurinko rävöttää täydeltä terältä. Muuten ihan kiva mutta… no joo. Silmiä kirvelee ja kuumuus… Miksi yhä vielä pitää olla kuuma? Marraskuu on reilusti yli puolenvälin ja yhä vain on kuuma. Siis sisällä. Täytyy pitää verhot tiukasti kiinni, jotta edes auringon lämpö pysyisi ulkona.

Kylläpä minä olenkin heittäytynyt valitusvaihteelle tänään. Itse asiassa olen hyvällä tuulella. Pääsin ylös sängystäkin jo ennen yhtä. Sunnuntaiksi se on aikaista. Pitäähän sitä edes yhtenä päivänä viikossa levätä kunnolla. Ei silti ettenkö lepäilisi muutenkin ihan riittävästi, mutta se on eri asia.

Pitkästä aikaa aktivoin treffiprofiilini, ja aloin heti saada viestejä. Vaihdoin kuvankin melko tuoreeseen, juuri ennen kaljuuntumista otettuun. Mainitsen kyllä olevani kalju, mutta ilmeisesti seurankipeät henkilöt eivät lue profiiliselostuksia kovin tarkkaan. En lue niitä itsekään.

Noin muuten olen paneutunut taas viime aikoina e-kirjojen tekemiseen. Se on mukavaa puuhailua. Teen kaikista käännöksistäni epubin, jos vain pystyn. Vanhimpien kässäreitten löytäminen sekavista arkistoistani teettää mieluista lisäpuuhaa joutilaalle ihmiselle. Ja ainahan voi skannata kirjan, muuttaa tekstitiedostoksi ja niin edelleen. Se vie vain aikaa, ja sitähän minulla on.

Valtiovallan taannoinen ilmoitus, että eläkeläisten asumistukeen ei kosketa, satoi suoraan minunkin laariini. Tuntui melkein lottovoitolta, ihan kuin olisi saanut rahaa takaisin vaikka sitä ei ollut edes otettu pois. Vähästä sitä osaakin olla tyytyväinen.

Read Full Post »

Köpöttelyä

Tänään sain itseeni sen verran puhtia, että kävin aamulla terveyskeskuksen labrassa otattamassa verikokeita. Ne olisi pitänyt otattaa jo toukokuussa, mutta en ole ehtinyt syöpähoitojen vuoksi. On hiukan hassua se, että yksi sairaala ei paljon piittaa siitä mitä toinen tekee. Terveydenhoito ei ole kovinkaan kokonaisvaltaista jos sitä ajattelee maalaisjärjellä. Yhtä vikaa hoidetaan yhdessä sairaalassa ja toista toisessa. No, pääasia että hoidetaan. En valita.

Puhdin saaminen on osoittautunut vaikeaksi viime aikoina. Olen merkillisen väsähtänyt. Voihan olla että desmoidi syö minua sisältäpäin semmoista vauhtia että energiantuotantoni ei ehdi vastata kysyntään, eikä sytostaattikuureistakaan ole vielä kovin pitkää aikaa. Minulla on koko ajan huono omatunto siksi että en urheile ja ulkoile ja kohota kuntoa niin että luu näkyy. Kun en pysty. Rauhallinen köpötteleminen on lähestulkoon enin mihin yllän. Onhan sitä siinäkin.

Köpötteleminen käy mukavasti kun on sopivasti vaatetettu. Uudet talvilenkkarit löytyivät hiljakkoin, ihme kyllä. Kaviomaisiin jalkoihin on tuskaa löytää sopivat kengät. Hankin myös pappamallisen lippalakin, sellaisen, jossa on esiin vedettävä korvien- ja niskansuojus. Voi olla että tulin aloittaneeksi sen kanssa uuden muodin, ainakin olen ollut huomaavinani, että päähinettäni vilkuillaan syrjäsilmin. Varmaan kateuden vuoksi. Olen kutonut uuden kaulahuivinkin. Ja jos talvesta sattuisi tulemaan kylmä, minulla on varalla korvuksellinen karvalakki ja päälyvillahousut. Olen siis täysinvarusteltu talven varalta.

Read Full Post »

Soitto Tyksistä sai minut huokaisemaan syvään helpotuksesta. Desmoidilleni on päätetty olla tekemättä mitään. Sitä vain tarkkaillaan, harvakseltaan. Saan olla aivan rauhassa tammikuuhun asti. Vasta sitten on aika mennä sekä syöpä- että kasvaintarkastukseen. Olin jo ehtinyt kehitellä mielessäni melko epämiellyttäviä kuvia uudesta leikkauksesta, joka tuottaisi taas huonosti parantuvan haavan. Minulle soittaneen lääkärin mukaan desmoidin poistaminen merkitsisi sitä, että osa vatsalihasta poistettaisiin ja korvattaisiin tyräverkolla. Koska kasvain on täysin ennustamaton, voin vain toivoa että ehdin kuolla ennen kuin se tappaa minut. No, vitsi vitsinä.

Olen alkanut varovaisesti pidentää kävelylenkkejäni. Käveleminen on erinomaisen hyvä keino sekä tappaa aikaa että kohottaa kuntoa. Vaikka ei minun hidas paarustamiseni taida nostaa sitä kovin korkealle. Kunhan edes hiukan. Olen siinä tilassa, että sängystä ylös nouseminen aamuisin tekee tiukkaa. En kerta kaikkiaan saa impulssia, joka nostaisi minut ylös. Makaan siinä pohjuspuillani puolihorteessa, torkahdan välillä ja näen omituisia unia, havahdun hetkeksi ja vaivun taas tuonpuoleisiin maailmoihin. Tosin yön pitkien tuntien aikana ehdin nousta monta kertaa vessareissulle, joten ehkä aamun veltostelu johtuukin siitä. Vaan minkäs sille tekee? Kun luonto kutsuu, kutsuun on vastattava vikkelästi. Pääsee vähemmällä pyykinpesulla.

Ilmojakin piisaa. Marraskuu menossa näin pitkällä ja aurinko paistaa kuin hullu. Pakkasista ei ole tietoakaan, eikä siis lumestakaan. Pysyköönkin liukkaus poissa vielä kauan, jotta pääsen kävelyilleni!

Muuten, luin pitkästä aikaa pari kirjaa, joista pidin todella paljon. Yhdysvaltojen syvään etelään sijoittuvassa Mississipissä päähenkilö, Wiley, on köyhä yksinhuoltajaisä, homo, joka kasvattaa huumelasta. Sellaista, jonka vanhemmat ovat käyttäneet huumeita odotusaikana. Sen takia Wiley on täysin huumekielteinen. Lapsi on kuuro ja muutenkin vammainen mutta älykäs ja fiksu pikkupoika. Wiley kehittelee suhdetta pesunkestävään jenkkiin, Jackiin, joten kulttuuriset erot tulevat kiinnostavasti esiin. Jackilla on myös huumehistoriaa, joka hiertää pahasti pariskunnan välejä. Kerronta on loistavaa, ja mikä parasta, kirjoissa ei esitetä yhden yhtäkään seksiaktia, mutta silti pääparin suhteesta ei jää kertomatta mitään. Sitä minä sanoisin hyväksi kerronnaksi. On taito osata kertoa tapahtumista kuvailematta niitä suoraan. Ennen se osattiin. Nykylukijat kuulemma vaativat kiintiönainteja kirjoihin, oli genre mikä hyvänsä, joten kirjoittajat vain vastaavat kysyntään, parhaansa mukaan. Mutta genitaalien käsittelyn tarkka kuvailu ei välttämättä tee tarinasta hyvää. (Käsityön innoittamiseen tarvittavat tarinat ovat tietysti asia erikseen.) Kirjat ovat Nick Wilgusin Shaking the Sugar Tree ja sen jatko-osa Stones in the Road. Tapahtumat sijoittuvat Tupelon kaupungin tienoille, Elviksen kotikaupungin, kuten kaikki ainakin kypsään ikään ehtineet ihmiset tietävät, joten kirjojen kielessä on kutkuttavasti etelävaltiolaisia puheenparsia. Ah, olisipa ihanaa suomentaa kirjat, mutta niitten kieli taitaisi ylittää kykyni juuri niiden etelävaltiolaisuuksien takia.

Read Full Post »

Viime kerralla kerroin kaljuuntuneeni toisen kerran. Nyt voin ilokseni kertoa, että uusi tukkani on saavuttanut jo sentin pituuden. Lantavassa maaperässä se kasvaa nopeasti. Ties kuinka pitkäksi ehtii ennen kuin taas irtoaa. Mutta eipäs maalata piruja seinälle.

Sain viimeiseksi sytostaattieräksi onneksi pelkkää karboplatiinia, ja selvisin siitä kaikella kunnialla. Kohtalaisen ajan kuluttua viimeisestä latingista kävin TT-kuvauksessa. Sillä katsottiin, olivatko hoidot tehonneet. Kyllä olivat. Munasarjasyövästä ei näkynyt kuvissa jälkeäkään. Mutta jotain uutta näkyi: vatsan alueelta löytyi pinnanalainen kudospaksuuntuma. Siitä otettiin biopsia viikkoja sitten. Kun kävin Tyksin haavapolilla näyttämässä haavaani, ihmettelin siinä ritsillä matessani, miksi biopsiasta ei ole kuulunut tuloksia. Paikalla ollut lääkäri, plastiikkakirurgi muuten, viehättävä nuori nainen, armahti minut ja katsoi koneelta, että biopsian mukaan kyseessä ei ole mitään syöpääni liittyvää, vaan kasvain, joka ei ole pahanlaatuinen. Nimenkin hän sanoi mutta unohdin tietysti sen heti. Vasta tänään, kun selostus biopsiasta oli tullut Omakantaan, sain selville ilmestyksen nimen: desmoidi kasvain. Aloin heti tutkia sitä netistä. Hiukan ällistyin kun luin, että desmoidi on erittäin harvinainen kasvain, jota maailmanlaajuisesti löytyy 1-2 ihmiseltä puolesta miljoonasta. Mistä huupsetista minä olen onnistunut saamaan sen? Se saattaa olla myös perinnöllinen, mutta tietääkseni kenelläkään suvussa ei ole ollut sitä. Se saattaa olla pahakin, sillä se saattaa kasvaa nopeasti ja tunkeutua lähellään oleviin tärkeisiin elimiin, joista sitä ei sitten saakaan leikattua pois.

Haavapolilla kävin näyttämässä haavaani, joka osoittautui viimeinkin parantuneeksi. Kestikin miltei päivälleen viisi kuukautta ennen kuin se umpeutui lopullisesti. Kaikenlaista sille ehdittiinkin tehdä, tunkea Sorbact-nauhaa, huuhdella, ilmastaa ja mitä kaikkea. Vasta haavapolin hoitaja tiesi tepsivän keinon: hän kastoi Sorbactin hunajaan ja vasta sitten tunki sen haavaan. Hoitoa jatkettiin hänen ohjeittensa mukaan terveyskeskuksessa. Koska paikalliseen terveyskeskukseen ei saanut aikoja joka toiseksi päiväksi niin kuin haavahoitaja määräsi, vaan vain joka neljänneksi, haava sai parantua rauhassa eikä sitä revitty esiin liian usein. Varmaan sekin auttoi paranemista. Hunajan kanssa jäljellä olleet kolme avointa kohtaa umpeutuivat kolmessa viikossa, jonka jälkeen kävin siis näyttämässä tilannetta haavapolilla ja sain kuulla että haava on kiinni ja pysyy. Helpotuksen tunteeni on ääretön. Avohaava ja kesähelle on yhdistelmä, joka raastaa hermoja, uskokaa pois.

Nyt sitten odottelen tarkempaa tietoa, mitä Tyksin korkeastioppineet päättävät tehdä desmoidille kasvaimelleni. En tiedä, pitäisikö minun kauhistella vai ihastella kun olen saanut peräti kaksi harvinaista tautia tavallisten perussairauksieni päälle. Ei munasarjasyöpäkään ole kovin yleinen. Parempi lie nauraa vaan. Noin yleensä ottaen alan olla melko hyvässä kunnossa joskin väsähtänyt, mutta arvelen, että se on vain laiskuutta.

Read Full Post »