Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2016

Tullessani kirjastosta oikaisin pitkästä aikaa kirkonmäen yli. Oli niin ihanaa kulkea metsässä pitkän sisällä kärvistellyn ajan jälkeen, kun lumet olivat sulaneet pois ja oli juuri sopivan lämmintä. Herkistyin niin että poimin kimpun mustikan- ja puolukanvarpuja mukaani. Tuossa ne nyt ovat klaffilipaston päällä maljakossa ja antavat harvinaista eloa muuten melko ankeaan asumukseeni. Mielenkiintoista nähdä, alkavatko varvut aukoa lehtisilmujaan.

Olen astumassa nykyaikaan minäkin: hankin älykännykän. Se ei toimi vielä, en ole vielä saanut simmiä; vanhan kännykkäni kortti ei käy koska on liian suuri, joten odottelen nyt saavani uuden. Hiukan sekoilin liittymien kanssa. Olin ihan vähällä ottaa tarpeisiini liian rajun ja kalliin, mutta onneksi tajusin ajoissa mitä olin tekemässä ja etsin kiireesti kohtuullisemman version. Ainahan voin vaihtaa sen jos en ole tyytyväinen. Toistaiseksi olen vasta lueskellut uuden kalun manuaalia netistä silmät pyöreinä. Siinä samalla olen miettinyt, miksi itselleen on niin vaikea hankkia moista turhaketta. Tarkoitan, että moitin itseäni ankarasti pantuani tilauksen sisään kännykästä: tuhlausta! Älytöntä tuhlausta! Enhän missään nimessä ollut uuden kännyn tarpeessa; lähes antiikkinen nokialaiseni on erinomaisen toimiva. Ehkä hankinnallani on jokin syvempi tarkoitus kosmisessa mielessä. Saa nähdä. Miksi jokaisella ostoksella, jonka tarkoitus on ilahduttaa itseä, pitäisi olla jokin muukin peruste kuin itsensä ilahduttaminen? No, itse asiassa älykännykän tarkoitus ei ole ilahduttaa minua. En tiedä, mikä tarkoitus sillä on, totta puhuen. Minulle tuli vain yhtäkkiä tarve hankkia sellainen. Ehkä minun vain pitää tutustua sellaiseenkin niin kauan kuin vielä ennätän? Tavallinen arkiminä ei aina ymmärrä korkeamman itsen touhuja. Se vie ihmistä kuin pässiä narussa. Siinähän sitten repatat perässä.

Ai niin, suomentamani vanha grimoire Musta Kana joka munii kultaisia munia on nyt saatavissa Elisa-kirjasta e-kirjana. Ei kallis mutta omalla tavallaan hauska se on: ”Musta Kana kertoo maagisten talismaanien ja sormusten tieteestä, nekromantian ja Kabbalan taiteesta, eteeristen ja infernaalisten henkien, keijukaisten, vedenneitojen ja maahisten kutsumisesta, tiedon saamisesta salaisista tieteistä, aarteitten löytämisestä, kaikkien olentojen käskemisen voimasta sekä kaikkien pahojen loitsujen ja noituuden paljastamisesta— ” Mutta ei, se ei ole pelottava vaan itse asiassa jännittävä pikku tarina haavoittuneesta sotilaasta, jonka viisas vanhus vie pyramidiin ja hoitaa terveeksi, ja jolle opettaa ihmeellisiä asioita. Ihan totta, se ”henkii vanhan magian lumoa”.

Read Full Post »

Pakkasta

Pakkanen putosi viime yönä 28 asteeseen täällä maan lounaiskolkallakin. Merkitsen sen täten muistiin. Ensi vuonna en kuitenkaan muista sitä enää. En nyt muista, miksi minun pitää muistaa se. Nyt pakkasta on enää alle kymmenen astetta. Tarkenin käydä jopa ulkona. Lauhtuminen on hyvä juttu. Paitsi että tulossa saattaa olla liukkaita kelejä. Onneksi ehdin sopivasti hakea liukuesteet kunnantalolta.

Noin muuten olen löytänyt uuden harrastuksen: palapelien kokoamisen tietokoneella. Löysin ohjelman, jolla niitä voi tehdä omista kuvista ihan ilmaiseksi. Siirrellessäni pikku palasia hiirellä kuuntelen samalla äänikirjaa. Oikein rattoisa tapa tappaa aikaa. Välillä tosin nostaa päätään vanha Luteerus, joka vänkää että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, mieluiten koko ajan. Se on hiukan vaikeaa näin talvisydämellä. Tai ylipäätään.

Read Full Post »

Kuulin tänään aikaansa valppaasti seuraavalta lähisiskoltani, että Kaarina jakaa 65 vuotta täyttäneille asukkailleen ilmaiseksi liukuesteet kenkiin. Koska olen jo kerran levinnyt keskelle risteystä ja loukannut siinä rytäkässä polveni, tallustin heti yhteispalvelupisteeseen. Nyt minulla siis on hienot kapineet viriteltäviksi kenkiini kun lähden taiteilemaan ulos liukkaille kaduille. Mielenkiintoista nähdä, käytänkö niitä kertaakaan. Toivottavasti pysyn järjissäni ja käytän niitä.

Ilma on taas vaihteeksi niin hieno, että tallusteluni oli pelkkää juhlaa. Hidas etenemiseni tosin tuskin täyttää edes tallustelun tuntomerkkejä. On se mahtavaa kun ei ole kiire minnekään. Kävin samalla reissulla kirjastossa hakemassa tilaamani kirjan, Muinaisuutemme jäljet. Asetun kohta mukavasti nojatuoliini lukemaan sitä. Rakastan kaikkea arkeologista ja muinaista.

Itse asiassa nyt kun tulen ajatelleeksi asiaa, olen alkanut heräillä henkisesti, eli ilmeisesti sytostaattien aiheuttama aivosumu on alkanut vihdoinkin haihtua. Jotakin outoa nupilleni kyllä on tapahtunut. Nimittäin olen koko päivän antanut käännöspuuhani taustalla soida Youtubesta kokoelmaa, jossa on pelkkiä vanhoja kappaleita, siis kaikenmoista mölymusaa, jota en normaalisti kykene kuuntelemaan ollenkaan. Nyt sekin menee. Olenkohan sekoamassa? Ja olen jotenkin kuin jälkijunassa kehittänyt mieltymyksen Pet Shop Boysiin. Neil Tennantin ääni on jotenkin niin miellyttävä. Hiukan honottava, hunajainen. Tai jotain. Mieleeni tulee vuonna 2008 tapahtunut sekoamiseni, jonka aiheutti Hvorostovskin ääni. Tuskin nyt on mistään yhtä dramaattisesta jutusta kysymys. En tunne itseäni ainakaan samalla tavalla seonneeksi. Paitsi että kyllä jumputtavan sekalaisen iskelmämusiikin kuunteleminen hiukan huolestuttaa. Iskelmä? Ehei, paremminkin se on rockia, heviä, kasarirytkytystä. No, on se parempaa kuin nykymusiikki. Tai mistä minä tiedän kun en kuuntele sitä. En pysty.

Read Full Post »

65. syntymäpäiväni. Laitoin jo Kelaan hakemuksen kansaneläkkeestä. Saatan saada pari tonnia vuodessa, mutta tietysti se vähentää asumistukeani. Joten lopputulos lienee plusmiinusnolla. Oli miten oli, eläkeläisenä on rattoisaa olla, varsinkin kun ei ole suuria vaatimuksia minnekään päin. Itse asiassa ajattelin aamulla kävellessäni terveyskeskukseen verikokeisiin, että olen onnellinen ihminen. Sanotaan, että ihminen harvoin tietää mitä onni on, mutta hän tietää oikein hyvin, mitä se oli. Itse tiedän olevani onnellinen juuri nyt. Tämä on hyvä vaihe elämässäni. Saattaa kuulostaa omituiselta, mutta onni ei olekaan kiinni mistään ulkoisesta. Se on sisäinen tunne, hiljalleen hehkuva lämpö sisimmässä.

Onnentunnettani ei vähentänyt sekään, että palaillessani labrasta liukastuin keskellä risteystä ja lensin mahalleni oikein komeasti. Tunsin, miten polvilumpio työntyi sivuun paikaltaan. Onneksi mikään ei murtunut, mutta toki polvi tuntuu nyt aralta. Saa nähdä, miten se tästä kehkeytyy. Autonrenkaitten liukkaaksi tahkoama lumi, joka piileksii vastasataneen uuden lumikerroksen alla, on salakavala perkele.

Koetan tässä muistella, mitä kaikkea kuluneeseen vuoteeni on sisältynyt. Esiin nousee tietysti syöpä, joka löytyi viime kevätpäiväntasauksen tienoilla. Sen hoitamisessa onkin mennyt ainakin puolet vuodesta. Hoitojen loputtua minusta löytyi lisäksi desmoidi, joten kaikkien perussairauteni huomioon ottaen olen aika tautinen tapaus. Mikään niistä ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa minua. Minusta tuntuu kummalliselta kun syöpää sairastavien sanotaan taistelevan urheasti tautia vastaan. Miten se taisteleminen tapahtuu? Onko se mielentila vai jotain konkreettista? Hoidot tietysti ovat hyvinkin konkreettisia ja rankkoja, mutta ei niitten kanssa taistella, ne vain otetaan vastaan ja odotetaan sitten enemmän tai vähemmän kurjassa kunnossa niistä selviämistä. Varsinkin sytostaatit tekevät olon kurjaksi. Voi olla niin, että se taisteleminen on monen kohdalla taistelua kuolemanpelkoa vastaan. Koska en itse pelkää kuolemaa (jota ei oikeastaan edes ole), mieleni on levollinen. Ymmärrän kyllä, että nuorelle ihmiselle syöpädiagnoosi on iso juttu. En vähättele yhtään. Kun koko elämä on vielä edessä, sen vaaranalaiseksi joutuminen on varmasti veretseisauttava tapaus. Tai jos sairastuneella on lapsia, joitten tulevaisuus pitää myös ottaa huomioon. Oma lapseni on jo aikuinen eikä minun tarvitse murehtia hänen tulevaisuuttaan, se ei ole minusta kiinni millään lailla, mutta en tietenkään olisi halunnut aiheuttaa hänelle murhetta sairastumisellani. Äidit ovat sellaisia. Ainakin jotkut.

Noin yleensä vuoteni on mennyt melko tapauksettomasti ohi. Tai onhan kaikenlaista tapahtunut, mutta paremminkin sisäisesti ja niin lähellä ja näennäisesti niin pieniä juttuja, että niistä ei jää aikakirjoihin mitään merkittävää. Mitä oikeastaan olen tehnyt koko vuoden? En ihmeemmin mitään. Olen ollut perinpohjaisen saamaton. Tietysti olen lukenut, kirjoittanut, kääntänyt, tehnyt e-kirjoja, sen sellaista. Alkuvuodesta kävin tanssimassa rivitanssia, mutta sen jouduin lopettamaan koska minulle tuli huono olo hyppelemisestä (no se syöpäkasvain sen tietysti aiheutti). En ole ollut hyvä kenellekään, en auttanut ketään, en keventänyt kenenkään taakkaa, mutta en myöskään riidellyt enkä hankaloittanut kenenkään elämää. En ole ollut hyvä ystävä kenellekään, vaan paremminkin vältellyt kaikkia ja piileksinyt pikku kolossani. En ole edes opiskellut mitään, en kieliäkään. Rankat hoidot ovat tarjonneet minulle hyvän tekosyyn laiskotteluun. Siinä suhteessa vuoteni ei ole ollut kovin hyvä. Mutta enpä tuota sure. Kaikella on aikansa.

Read Full Post »

Vihdoinkin ollaan loppiaisessa, ja kohta siitäkin ohi. Joulu, uusivuosi ja vielä vihonviimeisenä tämä loppiainen. Vähemmästäkin voi rauhallinen eläkeläinen hiilestyä. No, ei syytä kiihtyä. Se on ohi nyt. Itse asiassa koko hoito sujui leppoisasti omalta kohdaltani. Olen kiitollinen että en ole jouluihminen.

Vihdoinkin olemme saaneet ripauksen lunta ja tuiman pakkasen, peräti parikymmentä astetta. Pysyttelen yleensä mieluimmin sisätiloissa kovimmilla pakkasilla, mutta eilen minun piti käydä Tyksissä näyttämässä desmoidiani lääkärille. Siispä puin päälleni useamman T-paidan, päälyvillahousut ja pappalippiksen korvukset suorina ja nousin bussiin. Bussilla ajaminen tuntuu melkein kuin seikkailulta pitkästä aikaa. Kävellessäni tuomiokirkon pysäkiltä Tyksiin totesin, että vilahousujen lahkeet saisivat olla hiukan pitemmät. Nyt ne yltävät vain polviin asti. Pitääpä kutaista jatketta niihin, nilkkoihin asti. Olen muuten äärettömän tyytyväinen niihin. Uskokaa pois, villahousut kannattaa pukea farkkujen päälle.

Tyksissä minua tutki onkologi josta pidän paljon. Hän on suorapuheinen nainen, joka sanoo asian niin kuin se on. Nyt hänellä ei kyllä ollut mitään uutta sanottavaa. Desmoidini ei tuntunut tunnustelemalla eikä näkynyt kunnolla ultrassa, joten sen tila jäi epäselväksi. Ei se ilmeisesti ole kasvanutkaan ainakaan huomattavasti. Syöpämarkkeri oli 11, mikä tarkoittaa sitä, että tauti on lepotilassa. Desmoidin suhteen en itse asiassa viisastunut yhtään. Saan kuulemma kutsun kolmen kuukauden kuluttua TT-kuvaukseen. Eli kasvannaista tarkkaillaan harvakseltaan.

Oikeastaan tunnen oloni virkeämmäksi kuin aikoihin, minkä arvelen johtuvat Klexanen piikityksen loppumisesta. Minun pitäisi pistää sitä vielä yksi piikki per päivä lopun ikääni, varmuuden vuoksi, mutta päätin että en halua kiusata itseäni minkään varmuuden vuoksi. Elämän pituudesta kun ei ole suurta iloa jos sen laatu on huono.

Read Full Post »