Karkauspäivä

Kuolemasta ei ole helppoa saada aikaan keskustelua. Nuoria ei voisi vähempää kiinnostaa, keski-ikäisillä ei ole aikaa ajatella koko asiaa, ja monelta vanhalta aihe näyttää pelottavan paskan jäykäksi. Ihmettelen vain, miksi. Kuolemahan on parasta mitä elämällä on tarjoa. Kuka täällä jaksaisi riekkua iänkaiken? Ajattelin tuollaista asiaa istuskellessani aamutuimaan Tykslabin aulassa odottelemassa vuoroani. Minulta piti otettaman verta erinäisiä kokeita varten, erityisesti syöpämarkkeri CA12-5:n tilan arvioimiseksi. Olen mukana mupet-tutkimuksessa, joten sitäkin varten piti luovuttaa tilkkanen tai pari. Kuoleminen noin yleensä puheenaiheena kiinnostaa minua itseäni, sattuneesta syystä, mutta ymmärrän kyllä olla ottamatta sitä esiin liian sinnikkäästi. Kanssaihmisten kuolemanpelkoa pitää kunnioittaa, jos ei muuten niin siksi ettei syyllistyisi lisäämään raskasta painoa ihmisenä olemisen taakan päälle.

Nyt on karkauspäivä, ja edelliseen aiheeseen liittyen otattelen tietysti, mahtaako tämä olla viimeinen lajissaan kohdallani. Teoriassa minulla on 39 %:n mahdollisuus olla silloin edelleenkin veronmaksukunnossa. Aika hyvät mahikset, itse asiassa. Eri asia, haluanko. Onneksi sitä ei edes kysytä minulta. Älkää hyvät ihmiset nyt ymmärtäkö minua väärin; en ole tippaakaan itsetuhoinen. Päinvastoin. Rakentelen huimia pilvilinnoja välittämättä lainkaan siitä pikkuseikasta, että niitten alla ei ole niin minkäänlaista perustusta. Eihän herremunjee pilvilinnoja pidäkään rakentaa kivijalan päälle! Mitä pilvilinnoja ne silloin olisivat?

Tykslabiin minun ei tarvinnut mennä omin neuvoin ankarassa pakkasessa, no, sitä oli vain 14 astetta Celsiusta, mutta kuitenkin. Siskontyttö kyyditsi äitinsä ja tätinsä, toisen toiseen ja toisen toiseen sairaalaan. Hänen äitinsä ja minä muodostimme ennen yhdessä kulkiessamme parin Nilkku ja Mulkku. Sisko nilkutti ja minulla oli mulkkumainen kalju pää. Nyt olemme siirtyneet eteenpäin, sillä nilkutamme molemmat, ja minulle on kasvanut tukkaa, harmaata karheaa säkkärää, vähän kuin perskarvoitusta. Siskontyttö arveli tulevaisuudessaan näkyvän runsaasti kuskaamista. Pelkäänpä että niin on.

Read Full Post »

Mahalasku

Onkologi soitti Tyksistä tänään kertoakseen taannoisten verikokeitten tuloksista. Kuten jo tiesinkin, syöpäni on riehahtanut taas valloilleen. Markkeri tosin oli noussut vasta vähän, nyt se oli 31, ja virallinen syövän uusimisen raja on lääkärin mukaan 70, mutta hänestä asia on selvä ja tilannetta pitää tutkia lisää jotta nähdään, pitääkö huhtikuulle määrätty TT-kuvaus siirtää aikaisemmaksi. Lääkäri kertoi senkin, että munasarjasyövän uusiuduttua sen hoidon aloittamisella ei ole kiirettä, sillä tutkimukset ovat osoittaneet, että lopputulos ei ole sen kummempi, hosui aloituksen kanssa taikka ei. Hän ei sanonut sen johtuvan siitä että tauti joka tapauksessa on kuolemaksi. Ei hänen tarvinnut. No, olen vain kyyninen.

Täytyy myöntää, että soiton jälkeen olin syvällä mietteissäni hyvän tovin. Olin juuri kokenut taas yhden valaistuksen ja saanut elämäni mukavasti nousukiitoon, ja nyt edessä on varsinainen mahalasku, sytostaatien aiheuttamaa kurjuutta ja ennestäänkin kehnon yleiskunnon huononemista. Vaan minkäs teet?

Mielessäni olen viime päivinä kehitellyt huimia ideoita, mutta taitavat jäädä nuijapään asteelle jos olisivat sammakonpoikasia, ne ideani. Nyt alkaa olla kiire miettiä, mitä haluan vielä tehdä tämän elämäni aikana. Mietin, että en ole koskaan ollut kovin hyvä ihminen, lähimmäisiäni ajatellen. Olen aina ollut niin erakkomainen ja omituinen. Mieleni tekisi ehkä tehdä jotain hyvää, tai siis jotain sellaista, joka tekisi hyvää muille ihmisille. Ilahduttaisi tai jotain. En tiedä. Pitää miettiä.

Poikani ja perijäni kävi kylässä luonani perjantaina. Aivan mahtava tapaaminen! Kerroin hänelle ideastani ja hän ihmetteli, miksi en toteuttaisi sitä jos se kerran tuntuu minusta hyvältä. En ainakaan menettäisi mitään ja saattaisin jopa saada rutkasti rattoisaa ajankulua sen kanssa. Kaiken muun jutustelun lomassa valittelin sitä että en enää pysty pelaamaan pelejä tietsikalla koska olen käynyt liian hitaaksi reflekseiltäni ja koordinaatioltani. Hän ehdotti että hankkisin peliohjaimen enkä yrittäisikään sohia hiirellä ja näppiksellä kun en kuitenkaan saa sormiani enää osumaan oikeille nappuloille taistelutilanteissa. Loistava idea! Mieleenikään ei ollut tullut että sellaisiakin laitteita on, paitsi joystickeja joita kulutimme yhdessä muinoin tusinoittain. Tilasin heti kapineen Verkkokaupasta, ja sain sen tänään. Pahisten listiminen rentouttaa kummasti. Olen kovasti koettanut edistyä Dark Souls kakkosessa mutta huonolla menestyksellä. Jospa nyt alkaisi homma hoitua ja päät lennellä kun on oikeat vermeet.

Read Full Post »

Paperisotaa ja kansantaloutta

Posti toi eilen Kelalta kaksi kirjettä. Toisessa oli ilmoitus myönnetystä kansaneläkkeestä ja toisessa uhkaus, että koska saat nyt kansaneläkettä, menetät asumistuen jos et tee uutta hakemusta. Oikeinhan se onkin. Työeläkkeeni ja nyt tämä uusi kansaneläke sentään pääsevät yhdessä juuri ja juuri yli tuhannen euron riman. Johan siitä riittää jakamista köyhemmillekin. Tämä päivä meni sitten sen hakemuksen tekemisessä. Tai paremminkin tietojen etsimisessä erinäisistä paperinivaskoista hakemuksen liitteiksi. Minulla on tunne, että varmaan jokin kohta meni pieleen. Toisaalta kyllähän Kelasta tulee kipakasti vaatimus lisätiedoista jos jotain jäi puuttumaan. En ole huolissani. Itse asiassa teki vain hyvää saada kaikki paperit selviteltyä samassa rytäkässä kirjoituspöydällä lojuvista kasoista oikeisiin kansioihinsa. Hiukan on tullut löysäiltyä arkistoinnissa viimeksikuluneena vuotena.

Selvittyäni paperisodasta piipahdin apteekissa. Reseptilääketiskin takana farmaseutti nipisti huulensa tiukasti yhteen paheksuvan näköisenä ja sanoi, että kai tiedän että lääkekorvaus alkaa toimia vasta kun on ensin maksanut viisikymmentä euroa? Hetken pää löi tyhjää ja sitten tajusin että ei, minun ei toki tarvitse heti ojentaa seteliä tiskin yli, vaan että reseptilääkkeitä alkaa saada kolmella eurolla vasta sitten kun on ensin ostellut niitä täyteen hintaan viidenkympin edestä. Myönsin nöyrästi olevani perillä tästä valtiovallan kädenojennuksesta kansan köyhimmille. Maksettuani sitten ostokseni kassaneiti vielä lopuksi esitteli minulle kuittia ja valisti, että toista ostamistani lääkkeistä ei lasketa mukaan siihen esiviiteenkymppiin koska se ei ole reseptilääke. Vakuutin ymmärtäväni. Tuntui ihan mukavalta kun joku vaivautui vääntämään rautalangasta niin että ikääntyneempikin ymmärsi. Minä kun en ymmärrä läheskään kaikkea enää, esim. sitä, miten kansakunnan kuvitellaan pärjäävän kun kulutuksen mahdollisuudet heikennetään henkitoreisiinsa suurelta osalta kansaa juuri nyt kun kaikkien pitäisi kuluttaa niin että luu näkyy jos mieli saada maan talous hyrräämään.

En ole kuullut vielä mitään Tyksistä. Se on hyvä merkki.

Read Full Post »

Naistenpolilla

Kävin naistenpolilla, sillä olen alkanut tuntea vatsassani samanlaisia oireita kuin viime vuonna keväänkorvalla kun syöpäni löytyi. Soitin eilen Tyksiin ja kerroin oireistani, ja sain ajan heti tälle päivälle. Minua ropeloi taas uusi lääkäri, tällä kertaa tukenaan joukko opiskelijoita. Lääkäri, nainen, osoittautui olevan sitä lajia, joka ei kuuntele potilasta eikä ole muutenkaan mitenkään luottamusta herättävä eikä– no, eipä taida kannattaa selostaa hänen laatuaan tämän enempää. Heti aluksi hän tietysti kysyi, miksi olin tullut. Kerroin tuntevani samanlaista kipua ja samassa paikassa kuin ennen syöpädiagnoosia. Millaista kipua? kysyi hän. Onko se paremminkin kuin painon tunnetta? No ei, sanoin minä. Se ei ole pistävää eikä viiltävää vaan paremminkin tylppää jomotusta. Sitten hän sanoi ryhtyvänsä tutkimaan. Paljonko pitää riisua? kysyin, koska jokaisella lääkärillä on kokemukseni mukaan erilainen näkemys, siitä, paljonko potilaan pitää paljastaa. Tämä nainen sanoi, kuulostaen hiukan loukkaantuneelta, että hänellä on tapana tutkia koko potilas. Näytin varmaan hämmästyneeltä, sillä sairaanhoitaja näytti minulle ovea, jonka takana oli pukuhuone, eli vessa. Minun piti riisuutua kokonaan ja panna ylleni sininen edestä avoin sairaalatakki. Jopas jotakin, ajattelin minä. Semmoista en ollut joutunut tekemään koskaan aikaisemmin. Sitten vain selälleni ritsille ja jalat ylös. Lääkäri määräsi joukon ainoan miespuolisen opiskelijan tuomaan valonheittimen. Minua nauratti kun näin mielessäni asetelman. Ainakin viisi ihmistä katsomassa vanhaa v****a, vieläpä oikein kunnolla valaistua. Jokainen opiskelija sai sitten vuorollaan tutkia ko. paikan. Huomautin vienosti, että se on käytön puutteessa kutistunut, joten sopiiko että ette koeta tunkea sinne kovin suurta kalua? Erityisen tarkasti tutkittiin rintani, vaikka varsinainen vaiva oli oikeastaan huomattavasti alempana. Lopuksi sitten lääkäri itse ultrasi mahani joka suunnasta. Vatsaontelosta löytyi askitesta. Tilkka vain, sanoi lääkäri, kaksi ja puoli senttiä. Minulle sekin riitti oikein hyvin. Kun edellisen kerran ultrattiin, tammikuun 5. päivä, askitesta ei ollut lainkaan. Eipä sitä väitettyä desmoidia näy, hän totesi ultratessaan vatsan oikeaa laitaa. Se on vasemmalla, valistin häntä, puolimatkassa navan ja symfyysin välissä. Löysikö hän sen vai ei, sitä hän ei kertonut.

Saatuani taas puettua vaatteet päälleni istahdin kuulemaan tuomioni. Lääkäri selitti, että koska mitään ei löytynyt, minun pitää käydä verikokeissa. Jos niistä näkyy, että syöpämarkkeri on noussut, ryhdytään miettimään jatkotoimenpiteitä. Entä kipu? kysyin. Se on aika kova. Mitä teen sen kanssa? Mutta sinähän sanoit että se on paremminkin painon tunnetta, sanoi lääkäri. Justiinsa. Hän ei ollut kuunnellut sanaakaan mitä sanoin. Ota kipulääkkeitä, kuului hänen neuvonsa. Niin kuin en olisi tuota itse älynnyt. Ne vain eivät auta yhtään. Mutta sitä en enää viitsinyt sanoa. Pitävät vielä ruikuttajana. Ajattelin, että siinäpä olisi ollut loistava tilaisuus neuvoa opiskelijoita kertomalla, millainen lääkärin ei pidä olla. Onneksi sain pidettyä suuni kiinni, mutta koville se otti.

Eli nyt sitten odottelen, kuuluuko jotain perästä. Olen aika varma että kuuluu.

Tallustellessani takaisin kotiin sateessa jalat märkinä, huomasin olevani pahantuulinen. Tutkiskelin tuntoani koettaen selvitellä, mistä se johtui. Oivalsin oitis, että oikeastaan olen paremminkin turhautunut. Minua ei yhtään huvittaisi aloittaa taas sytostaattikuuria. Vaan minkäs teet? En ole onneton enkä surullinen enkä mitään sellaista nynnyä, vaan saatanallisen kyrsiintynyt, ja se on minusta hyvä, sillä se on terveen asenteen merkki.

Read Full Post »

Älykaluja

Kömpiessäni vuoteeltani lähellä päiväsydäntä totesin, että ulkona tuiskuttaa niin ihanasti kuin suinkin voi helmikuussa lounaisrannikon tuntumassa. Näky oli jollain lailla viihdyttävä. Toi mieleen lapsuuden lumituiskut. Hyinen tuuli puhalsi lunta vaakatasossa vielä parvekkeeni korkeudella. Netistä näin, että pakkanen kävi yöllä -15 asteessa, mutta nyt mittari on nippa nappa nollan yläpuolella. Niin että ilmoja piisaa, ja tämän lajin, siis lämpimän, on luvattu jatkuvan viikon verran. Ken elää, se näkee.

Lentävän lumen näkeminen virkisti niin, että innostuin siivoamaan pikku kämppäni. Alkoi olla aikakin. Kumma miten sitä saakin leviteltyä vähäisen omaisuutensa niin huolettomasti ympäri elintilaansa. Minun kohdallani kyse on kylläkin enimmäkseen kirjoista, joita on enemmän ja vähemmän vinoina pinoina jokaisella vaakasuoralla pinnalla, joka huushollista löytyy. No, näkymä siistiytyy ihmeesti jo sillä että oikoo kirjakasat suoriksi.

Noin muuten olen suurella hartaudella ja tuskanhiki otsalla opetellut käyttämään uuden uutukaista älykännykkääni. Periaatteet alkavat jo olla selvillä, mutta en usko että opin koskaan sen kaikkia kujeita. Kyllähän minulle riittääkin, että osaan soittaa, vastata puheluun ja lähettää tekstiviestejä. Jopa whatsapp on tullut tutuksi. Imuroin myös heti äänentallennusohjelman, ja olen jo tehnyt sillä muistiinpanoja denisova-kirjaani varten. Aina kun mieleeni juolahtaa jotain, sieppaan kännykän ja sanelen muistiin ideani. Sitten lähetän sen itselleni. Kuviakin osaan jo ottaa ja lähettää sinne sun tänne. Selfieitäni katsellessani ymmärsin lopultakin, että olen vanha. Siis en vanha-vanha, mutta kuitenkin 65-vuotias. Tarkoitan, että näytän ikäiseltäni. Tai ehkä kyse on vain siitä, että myönnän sen itselleni. Peilissäni en näytä niin vanhalta. Siitä näkee, miten helppo ihmisen on pettää itseään ja nähdä peilissä vain se, minkä uskoo näkevänsä.

Rakas ja kovassa käytössä ollut koboni kämähti taas. Se on tehnyt saman ennenkin mutta herännyt henkiin entistä ehompana; siihen esim. ilmestyi ihan itsekseen wi-fi. Nyt en tiedä, onko ylösnousemus sille enää mahdollinen. En saa siihen mitään yhteyttä. Taannoin hankkimani Letto-lukulaite ei ole yhtä mieluisa, se on jotenkin veltto, kun taas kobo on jämäkkä kalu. Harkitsen uuden hankkimista. Toisaalta se ei ehkä ole tarpeellista, sillä pystyn lukemaan uudella kännykälläkin e-kirjoja ihan yhtä hyvin, näyttöruutu vain on pienempi. Ja tietysti myös iPadilla, mutta se on turhan painava jos haluaa lukea sängyssä selällään. Ja minähän haluan lukea sängyssä selälläni.

Tuli tässä mieleeni, että piipahdin eilen kirjastossa ja luin jostain tiedelehdestä mielenkiintoisen artikkelin lihavuuden vaikutuksestä aivotoimintaan. Joka vaikutus on huonontava (pitihän se arvata). Eli pääni tökkiminen ei ehkä johdukaan sytostaateista ja Klexanesta vaan uljaasta ulkomuodostani. Toisaalla samassa lehdessä, ellen väärin muista, kerrottiin, että kun tietyn geenin poistaa hiireltä, se laihtuu, kun taas verrokit vain lihovat lihomistaan. Lihavuus on geeneissä. No, siinä ei ole mitään uutta. Kunpa ihmisillekin kehitettäisiin vastaava lihavuusgeenin poisto. No, tuskin kyse on yhdestä geenistä. Siltikin ajatus on mielenkiintoinen.

Lukulaitteesta tuli mieleeni, että sellaisen hankkinut törmää pian siihen ikävään faktaan, että sähkökirjat ovat enimmäkseen kalliita, ja joskin ilmaisia löytyy vaikka kuinka paljon, ne ovat niin vanhoja suomennoksia, että lukemisesta tulee paremminkin tuskaisa kuin viihdyttävä kokemus. Hiukan auttaakseni tilannetta laitan tähän linkkejä ilmaisiin e-kirjoihin, samalla muistuttaakseni niistä lukijoitani, jotka ovat ne unohtaneet, ja onhan blogillani sellaisiakin lukijoita, jotka eivät ehkä ole niistä koskaan kuulleetkaan:

Jernan uusi isäntä
Pelit ja seuraukset
Halut ja tarpeet
Outoja tarinoita

Pitää vielä huomauttaa, että kirjat eivät ole mitään lastenkirjoja (viimeisessä tosin on pari tarinaa, jotka sopivat lapsillekin). Seksiä, BDSM:aa, sadomasokismia, mutta myös syvää ja uhrautuvaa rakkautta, hellyyttä, kaikenlaisia tunteita, joita ihmissydämessä myllertää.

Read Full Post »

Valkeutta

Aamulla herätessäni ikkunoitten takana näkyi pelkkää valkeutta. Koetin tihrustaa näkyä ja mietin, onko silmänpohjarappeumani edennyt jo niin pitkälle. Mutta ei. Sumua se vain oli, ja maan valkeutta. Vielä eilen tein kohtalaisen pitkän, hitaan sunnuntaikävelyn sulia teitä pitkin, suuresti nauttien, ja nyt taas on lunta maassa, ja epäilemättä jäätä myös. Onneksi ehdin saada huomaavaiselta kaupungilta liukuesteet. Ei hätiä mitä. Pääsen kyllä liikkeelle jos haluan. En ole varma, haluanko. Minulla on kasa hyviä kirjoja odottamassa lukemista ja äänikirjoja kuunneltaviksi samalla kun virkkaan tunikaa itselleni, ja työn alla on mielenkiintoinen käännös. Laiskaa raatoa on vaikea saada revittyä ulos liukastelemaan, ellei ole ihan pakko. Kumma kyllä oma terveys ei tunnu sellaiselta pakolta.

Sain lopultakin aikaiseksi hankkia itselleni kotivakuutuksen. En tiedä, miksi se alkoi tuntua ajankohtaiselta juuri nyt, minä kun en ole päätäni vaivannut moisella viiteentoista vuoteen. Vaihtoehtoja tutkiskellessani tulin ajatelleeksi, miten paljon riihikuivaa olen säästänyt vakuutusmaksuissa vuosien aikana. Eipä silti että tarvitsisin vakuutusta nytkään, eihän minulla ole mitään arvokasta. Ellei sitten se uusi kännykkä, heh. Pöytä-pc:ni on jo menettänyt arvonsa ja läppäri hajonnut, kalustus peräisin kirpputorilta ja korut rihkamaa. Tässä vaiheessa elämää huomaa, miten vähällä pärjää. Se, mikä on parasta elämässä, ei ole kiinni tavarasta. Se on kiinni terveydestä.

Mistä tuli mieleeni, että luin eilen Merete Mazzarellan Juhlista kotiin -kirjan, josssa hän kertoo äitinsä kuolemisesta syöpään. Kirja on täynnä lempeää viisautta; Mereten tanskalainen äiti oli hieno ihminen monessa mielessä. Mietin, että olen itsekin melkein luvannut kirjoittaa kirjan syövästäni, mutta lukiessani Mereten kirjaa viimeistään tajusin, kuinka mahdoton urakka se olisi. Varsinainen tarina olisi lyhyt: tauti löytyi, se hoidettiin, sen uusiutumista odotellaan. Kirja pitäisi sitten täyttää viisailla mietteillä ja kohottavilla ajatuksilla, tai edes huvittavilla jutuilla, mutta rahkeeni tuskin riittävät sellaiseen, niin ankarasti sytostaatit kurittivat aivotoimintaani. Voiko tässä enää seurata mitään hyvää? No, ajatus on turhan ankea. Alan taas olla elämäni kunnossa, mitä nyt kankea sekä hengen että ruumiin puolesta. Onneksi ovat unet. Niihin ei vaikuta mikään maallinen, ainakaan latistavasti.

Read Full Post »