Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for heinäkuu 2016

Piipahdin apteekissa hakemassa eilen tilaamani Zarziopiikit, valkosolujen kasvun vauhdittajan siis. Ohittaessani paikallista piruntorjuntapatteria sain todistaa herttaista tapahtumaa. Nimittäin kirkon edessä oli linja-autoon nousemassa nuoria ihmisiä reppuineen ja kasseineen. Näin niin monta poninhännän huiskahdusta ja finniä ja huolekasta äitiä ja isää, että arvelin kyseessä olevan leirille lähdössä olevan rippikoululaisporukan. Ilman muuta nousi heti mieleeni etäisiä muistoja omasta rippileiristäni. Meidät vietiin jonnekin korpeen kuorma-auton lavalla. Paikan nimi oli Lapiosalmi, ja se on nykyään hieno eräkeskus. Silloin se oli joukko kakkosnelosista ja muovista rakennettuja hökkeleitä, ilmeisesti armeijalta hankittuja valtavia telttoja ja hupaisia kenttäkäymälöitä. Peseytyminen tapahtui viereisessä järvessä kylmällä vedellä. Saunakin oli mutta sinne en rohjennut mennä kertaakaan. En halua ajatella tämän enempää tuota epämiellyttävää aikaa. Voisin kyllä, niin monta ikävää muistoa nousee siitä helpostikin mieleeni. Ikävien muistojen kaivelussa vain ei ole mitään järkeä.

Aloin tänään suomentaa Bilal’s Breadia. Olin pelännyt että se olisi raskas kääntää, heti ensimmäisessä luvussa kun isoveli raiskaa pikkuveljen, mutta olin väärässä. Kirjailija osaa niin hienosti esittää muutamalla sanalla kaiken mitä lukijan pitääkin tietää heti alkuun. Perheen dynamiikan, perheenjäsenten luonteet, pakolaisperheen sopeutumisen tai sopeutumattomuuden täysin vieraaseen kulttuuriin, kaiken sellaisen. Lukija saa tunteen, että luvassa on vahva lukukomus. Tekstin saattaminen mahdollisimman hyvälle suomenkielelle on valtavan antoisaa ja jännittävää.

Kyseinen kirjailija muuten luuli että suomen- ja ruotsinkieli ovat sama asia. Nuhtelin häntä siitä lempeästi ja arvelin, että jos amerikkalaiset onnistuvat sekoittamaan kaksi niin erilaista kieltä keskenään, he ansaitsevatkin saada Trumpin presidentikseen. Hän vastasi nöyrästi olevansa tietoinen amerikkalaisten tietämättömyydestä ja että juuri siitä Trumpin menestyminen johtuukin.

Olen hiukan kortisonihuumassa ja tiedän sen. Siksi en lähtenyt tänään Turkuun askartelukauppaan kun minuun iski halu hankkia tykötarpeita korvakorujen tekemiseen. Olisin kuitenkin huumaannuksissani sortunut ostamaan kalliita tarvikkeita, joita en osaa enkä pysty käyttämään. Yritän uudestaan sitten kun pääni on selvinnyt. Löysin nimittäin kalupakistani korviskoukkuja, joihin olisi kiva väkertää jotain roikkumaan. Nykyään käytän isävainajan tekemiä malakiittikorviksia. Välillä oli vuosia että en juuri käyttänyt korvakoruja kuin aniharvoin. Nyt minusta tuntuu kivalta kun jotain heilahtelee korvalehdistä. Pieni turhamaisuus tekee elämän hauskemmaksi. Mistä tuli mieleeni, että tein Iltalehdessä olleen ihon ikä -testin. Sen mukaan minulla on alle kolmekymppisen iho. Hyvä että edes jokin kohta on vielä nuori.

Read Full Post »

sytkyt_pieni
Istun paraikaa Tyksin T-talossa, ja infuusioporttiini pistetyn neulan kautta valuu erilaisia enemmän ja vähemmän myrkyllisiä nesteitä suonistooni. Telineessä on jo neljä muovista pulloa. Kortisonia, Carboplatiinia, Gemzaria ja huuheluaineeksi Ringeriä. Tämä on viimeinen satsi, tai saan kyllä vielä Gemzarille tehosteen, mutta sitten homma on hoidettu tältä erää.

Ennen tiputukseen tulemista kävin lääkärin puheilla. Nauroimme hervottomina kun kerroin, miten olin tulkinnut taannoisen thorax-kuvan selostuksen. Basaalinen atelektisuus keuhkoissa ei tarkoita romahtanutta keuhkoa vaan huonoa hengitystä, sellaista, että keuhkot eivät täyty kunnolla. Minulla ei myöskään ole selkärankareumaa, vaan normaalia ikäkulumaa rintarangan nikamissa. Kaikkitietävän netin lääketieteelliset sanakirjat eivät ole niin luotettavia kuin voisi luulla. Syöpämarkkeri on alkanut nousta. Justiinsa. Askitesta ei kuitenkaan ole. Siitä olen iloinen. Parin viikon päästä otetaan koko raadosta TT-kuva josta näkee sitten kylmän totuuden taudin tilasta. Joudun pistämään itseeni valkosolujen kasvutekijää, vaikka neutrofiilit olivat kohonneet normaalille tasolle. No, pistämisestä minulla on runsaasti kokemusta. Piikkejä pitää tykittää vain viisi, kolme nyt ja loput Gemzar-tehosteen jälkeen.

En millään ehtisi sairastaa, sillä Telum Saxum teettää kaikenlaista kivaa puuhaa. Viimeksi sain neuvoteltua Nick Wilgusilta toisenkin kirjan käännösoikeudet. Kyseessä on Bilal’s Bread, joka on melkoisen voimallinen tarina hyväksikäytöstä, kulttuurien törmäyksestä ja oman äänen löytämisestä.

Read Full Post »

Hieno päivä

Tämä päivä on ollut hyvä aamusta alkaen. Sain itseni kammettua tietsikalle jo yhdeksältä, ja siellä olikin odottamassa viesti, että yksi käymistäni neuvotteluista on ratkennut onnellisesti. Kirjailija ilmoitti agenttinsa kautta, että tarjoamani sopimus kelpaa hänelle. Kirjailija on Nick Wilgus ja kirja on Shaking the Sugar Tree. Se on liikuttava, naurattava, hassu ja vakava kirja, kaikkea yhtä aikaa. Lähetin heti meilin ihmiselle, jonka uskon pystyvän tekemään siihen kannen paremmin kuin kukaan muu. Pitäkää peukkuja että hän suostuu!

Muutakin hauskaa tapahtui jo ennen puoltapäivää, posti nimittäin toi Kylmäluoman uudistila -kirjan, jonka ilmestymistä olen odotellut hartaasti. En ole vielä ehtinyt lukea sitä mutta sen verran selasin heti käsiin saatuani että näin, että se on kauniisti taitettu ja kaikin puolin mielenkiintoista tekstiä. Asetun kohta lukemaan sitä kunnolla.

Sataa tihuuttaa mutta tuskin huomasin sitä kun piipahdin kirjastossa. Tai mitään piipahdin, lontostin kuin lamainen lehmä, mutta kuitenkin. Kun mieli kuplii iloa, sitä ei huomaa kremppoja eikä mitään. Ihmisen mieli on ihmeellinen. Siitä kannattaa pitää hyvää huolta niin on keveämpi kantaa ajan taakkaa.

Read Full Post »

Tyksistä soitettiin ja ilmoitettiin, että huomiseksi määrätty sytostaattien tiputus on peruutettu. Jokin veriarvoistani on huono, liian matala. Aika nopeaa toimintaa, sillä kävin labrassa vasta tänä aamuna, vieläpä lähimmän terveyskeskuksen labrassa. Verinäytteet sinkoilevat huiman nopeasti kaupunkien välillä. Meni korvieni ohi, mistä arvosta on kysymys. Olen kyllä ihmetellytkin, miksi olen ollut viime aikoina huonossa hapessa, niin sanoakseni. Saamani Carbo-Gemzar-yhdistelmä kuulemma tuppaa laskemaan kyseistä veriarvoa, mikä se sitten liekin. Odotan nyt lääkärin soittavan ja kertovan, mitä asialle tehdään. Tai voihan olla että sytkyhoitsu soittaa kunhan lääkäri on päättänyt, miten homma etenee. Liekö tuolla väliä kuka soittaa kunhan vain asia selviää?

Tämä on aika jännää. Tarkoitan että hoitoni on edennyt vakaasti kuin juna, ilman pahempia komplikaatioita. Olenko nyt astunut ankarammalle taistelukentälle? En millään ehtisi kummitella tautien kanssa kun minulla on yritys pyöritettävänä. No, se kyllä pyörii ihan itse, ja minä vain huvittelen sen kanssa. Kukaan ei joudu puille paljaille vaikka homma heilahtaisi kiville ja minä itse krematorioon.

Olen neuvotellut kirjailijoitten agenttien kanssa ja nyt agentit neuvottelevat kirjailijoitten kanssa. Minua hykerryttää ajatus, että tuolla jossain maailmalla on ihmisiä, jotka pähkäilevät tarjousteni kanssa. Että olenko luotettava ja vakavastiotettava kustantaja, ja niin poispäin. Itse asiassa minulla on jo kaksi kirjaa valmiina julkaistavaksi, mutta toisen kanssa tapahtui pieni kämmi, siitä nimittäin yllättäen puuttuukin yksi luku. En ole itse kääntänyt sitä, mutta käännös on ollut minulla ainakin kymmenen vuotta, joten olisihan minulla ollut aikaa tarkistaa se. Tietenkin voi kysyä, ihan oikeutetusti, miksi en käännä itse puuttuvaa lukua. Hyvä kysymys… Ehkä selviytyisin siitä, mutta teksti on sata vuotta vanhaa ruotsia, eikä minulla edes ole ruotsin sanakirjaa. Ruotsi kun ei ole lempikielieni joukossa, ikävä kyllä. Nuivuuteni juuret ovat ruotsin pakkoluvussa. Onneksi minulla on kääntäjä tiedossa tekstinpätkälle, mutta näin kesälomakaudella homma ottaa aikansa. Eipä tässä ole mikään kiire. Hiljaa hyvä tulee, tiedättehän. Julkaisen molemmat kirjat yhtä aikaa sitten kun puuttuva palanen on saatu loksautettua kohdalleen.

Ai niin, parasta aikaa on menossa Smashwordsin kesäkampanja, ja minunkin kirjani ovat siinä mukana. Ehdottomasti suosituimmat näyttävät olevan His Master’s Hand ja High Caves of Um Na Sha. Tuskin ne kiinnnostavat suomalaisia, mutta voin suositella kevyeksi kesälukemiseksi blogikirjaani Kirjoituksia elämästä ja mysteereistä. Luen sitä itsekin toisinaan kun tarvitsen virkistystä elikkä hyvä naurut. Se on vielä pari viikkoa ilmainen, niin että siitä vaan lataamaan ja nauttimaan koko persiellä. Kirjan kannen piirsi nuori kroatialainen ystäväni Kristijan, ja se symboloi oivaltavasti jutusteluni rönsyilyä ja kieppumista sinne tänne kaiken maailman aiheissa.

Read Full Post »

Mustikassa

Mustikat ovat kypsiä! Raahauduin pururadan metsikköön sunnuntaikävelylläni ja ahmin niin paljon mustikoita kuin jaksoin vähääkään välittämättä marjansyöntikiellosta. Lupa olisi napsia kourallinen, mutta hei, ei kai kukaan ole niin onneton että jättää kouralliseen silloin kun marjat ovat syötävissä suoraan varvuista niin tuoreina kuin ikinä mahdollista. Jos sytostaatit tykkäävät kyttyrää niin siitä vaan. Viime kesänä mustikat maistuivat kammottavan pahalta, mutta tänä kesänä ihan siltä kuin pitääkin. Johtuu varmaankin siitä, että saan nyt erilaisia myrkkyjä kuin viime kesänä. Pusikoista pisti esiin useita persauksia; naisväkeä oli rynninyt poimureineen raatelemaan viimeisenkin marjan ämpäriinsä. Hyvä niin. Ilmananti pitää kerätä metsästä talteen heti kun suinkin ehtii. Pururadan metsä on niin pieni että kovin monelle sieltä ei riitä marjasaalista. Nopeus on valttia.

Ilma oli tukahduttavan kuuma kun haakuroin metsässä. Ihana kesä! Tuuli kuitenkin sen verran, että saatuin istua mietiskelemässä palo-poliisitalon yläpuolisella kalliolla tukehtumatta lopullisesti. Joku oli pystyttänyt siihen lähelle pressuista asunnon tapaisen. Partainen nuori kaveri näkyi olevan. Täällä on hyvä asustaa ulkona, sillä sääskiä ei näy ei kuulu. Kadehdin syvästi sitä heppua. En pääse enää teltan kanssa metsiin. Ei ole telttaakaan, annoin sen pojalleni. Ostan uuden sitten kun olen taas sen verran tukevasti tolpillani että jaksan kiivetä hyttysen pakaraa korkeammalle mäelle.

Read Full Post »

Asetuin näppiksen ääreen lievässä kortisonihuumassa. Sain nimittäin eilen sytostaatteja, taas kerran. Onneksi se oli jo viides eli toiseksi viimeinen satsi. Oloni on hilpeä. Toivottavasti tänään ei tarvitse tehdä mitään tärkeitä päätöksiä, sillä niitten kanssa voi käydä huonosti. Kortisonihumala ei ole hyvä silloin kun on pidettävä jalat tiukasti maassa. En valita. Ilman kortisonia oksentaisin koko ajan pää vessanpöntössä. Kuulemma.

Turkuun meno oli vaihteeksi vaivalloista. Bussi nimittäin otti ja lirautti öljynsä tielle kesken kaiken. Ihan uusi auto, sanoi kuski päätään raapien. Onneksi kohdalla osui olemaan pysäkki, ja parinkymmenen minuutin kuluttua tuli bussi, joka sekin meni Tyksin kautta, joten ehdin minuutilleen sinne minne pitikin. Herttaiset hoitajat tosin vakuuttelivat, että sytkyjä saamaan tullessaan ei voi myöhästyä, toisin kuin lääkäreitten puheille mennessään.

Kuten joka kerta, paikalla oli nytkin mitä hienoimpia ”kollegoita”. Saan aina valtavasti vertaistukea jutustellessani heidän kanssaan. Kaikilla tällä kertaa paikalla olleilla oli ties kuinka mones uusinta päällä, mutta kukaan ei valittanut eikä voivotellut kohtaloaan. Aina löytyy uusi iskemätön elikkä kokeilematon myrkky, ja taas porskutetaan eteenpäin muutama kuukausi, jotkut jopa vuosia. Yksikin rouva kertoi, että hänellä tauti uusi ensimmäisen kerran vasta neljän vuoden jälkeen, ja toinen siinä vieressä kertoi saaneensa sen vuoden välein, ja hänellä oli nyt menossa neljäs kerta. He olivat tavanneet ensimmäisellä kerrallaan, ja vertailivat nyt kokemuksiaan melkoisen huvittuneina. Jokaisen tauti tuntuu olevan tiukasti omanlaisensa. Hyvä niin. Ovathan ihmisetkin omanlaisiaan.

Noin muuten nautin suunnattomasti, koko persiellä kuten kotiseudullani oli tapana luonnehtia asiain tilaa, Telum Saxumin pyörittämisestä. Neuvottelen kirjailijoitten ja heidän agenttiensa kanssa, joskin USAn itsenäisyyspäivä hiukan hidasti tiimellystä. Pitäähän heikäläistenkin saada ottaa rennosti edes kerran vuodessa. Parasta aikaa syntyy myös aivan suloinen kansi kirjaan, jonka tekstiä editoin eilen samalla kun sytostaatit tippuivat suoniini jumalaisen infuusioporttini kautta. Kun hoitsu kumartui puoleeni ja pyysi minua paljastamaan sen, minua nauratti sillä mieleeni nousi muisto kaukaisesta lapsuuden aikaisesta seurapirtistä hetki, kun harras väki jyrähti laulamaan ”avaja porttis ovesi”. Tosin jatko ”käy Herraas vastaan nöyrästi” ei sovi pirtaani, enhän ymmärrä, miksi ihmisen pitäisi nöyristellä herransa edessä, on se sitten taivaallista tai maallista lajia. Toki syöpää voisi halutessaan luonnehtia vaikka herraksi, mutta en kuulu sillä lailla ajatteleviin. Portti toimi niin kuin pitikin, ja saatoi paneutua työntekoon, tiputusta kun kesti lähemmäs kuusi tuntia. IPad on mahtava kapine, ja olen hyvin kiitollinen että ostin simmillisen mallin erään taannoisen kortisonihuuman innoittama.

Jotta työ ei kävisi yksitoikkoiseksi, suomennan paraikaa myös Sitkas Vitin sadomasokistista Under Her Domain -kirjaa. Ruoska heilukoon! Mistä tulikin mieleeni, että luin hiljakkoin Chris Kylen kirjan American Sniper — USAn vaarallisimman tarkka-ampujan omaelämänkerta. Täytyy tunnustaa, että kulmakarvani singahtivat tuon tuostakin tukanrajaan sitä lukiessani. Ettäkö mistä syystä? Lukekaa se itse niin kenties arvaatte. Pidin kyllä kirjasta, se on kurkistus periamerikkalaisen punaniskan arvomaailmaan (Jumala, isänmaa, perhe) ja sen toteuttamiseen osoittaen paneutumista, joka on monelle käsittämätön. Kyle oli SEAL, ja erottuaan väestä hän perusti yrityksen ja opetti tarkka-ampujataitoja ja lisäksi auttoi veteraaneja vapaaehtoistyönä. Se maksoi hänen henkensä, sillä muuan postraumaattisesta oireyhtymästä kärsivä autettava ampui hänet. Muuten, kirjassa suomalaista hivelee makeasti se, että Kyle ampuu pisimmän laukauksensa, n. 1 900 m, .338 Lapua -tarkkuuskiväärillä. Salaisuus piilee patruunassa. Kirjasta on tehty elokuvakin, ei hassumpi.

Äh, taisin juuttua höpisemään joutavia. Työt eivät edisty sillä lailla. Tosin niitten ei tarvitsekaan edistyä. Kupletin juonihan onkin vain ja ainoastaan oma viihtymiseni. Siinä on elämänlaatua nokko eli kylliksi. Pankaa paremmaksi jos pystytte.

Read Full Post »

eli pienkustamoni on syntynyt, voisi sanoa että viimeisillä hetkillä ennen kuin krematorion luukku kolahtaa. Kolahtaako se? Hmm, enpä tiedä. Oli miten oli, Telum Saxum on olemassa, kotisivukin pystyssä joskin vielä vaiheessa, ja neuvotteluja käydään kiivaasti kirjailijoitten ja heidän agenttiensa kanssa. Käydään… siis minä käyn. Pitäkää peukkuja! Oikeuksia kyllä saa, se ei ole ongelma eikä mikään, mutta välirahat voivat olla melleviä.

Aika on kiitänyt viime aikoina sellaista vauhtia, että tapahtumia ei ole millään ehtinyt hakata kiveen eli kirjoittaa blogiin säilyväksi ikiajat, tai ainakin niin kauan kuin netti on olemassa. Juhannuskin tuli ja meni ja oli sään suhteen merkillisen leppoisa, Suomen juhannukseksi. Ennen sitä sain Gemzar-tehosteen ja vieraitakin kävi, Kajaanin-sisko nuoremman tyttärensä kanssa. Niin harvinaiset ja rakkaat vieraat ovat elämän suuria nautintoja. Heidän vierailunsa oli lyhyt mutta antoisa. Puhuimme niin että kieltä pakotti, joskin oma ääneni oli ja on yhä melko kadoksissa, sytkyjen takia kai. Aina voi toki kuunnella kun toiset puhuvat. Virkistyin suuresti harvinaisesta sosiaalisesta tapauksesta. Normaalisti voi kulua päiviä kun en sano ainuttakaan sanaa.

Äänen katoamisen lisäksi toisessa korvassani on tunne kuin jokin yrittäisi tulla sieltä ulos mutta ei millään mahdu, siis kuin jokin painaisi korvakäytävän seinämiä, jokin lämmin mutta näkymätön. Lähisiskoni ehdotti, että se voisi olla jokin hyönteinen tai sen semmoinen, joka on työntäytynyt korvaani. Vaan ei ole, jostain muusta on kysymys. Mistäpä muusta kuin sytostaateista. Ne aiheuttavat merkillisiä oireita.

Tautien tullessa taas mieleeni merkitsen muistiin, että viimeisimmän keuhkoröntgenkuvani selostuksessa kerrotaan osan keuhkoistani romahtaneen ja rintarangassani näkyvän selkärankareuman aiheuttamia muutoksia. Että silleen. Saa nähdä, mikä tauti vielä löytyy. Onneksi minulla ei ole aikaa murehtia vaivojani, Telum Saxum pitää minut rullaamassa niin että olen kuin mikäkin Duracel-pupu, tosin ilman rumpua.

Jos joku ihmettelee, miksi firmallani on niin kummallinen nimi, sen tarina palautuu kauas muinaiseen fantasiamaailmaani Malanzariin. Siellä on majatalo, jonka nimi on Särkynyt keihäs, ja sen kyltissä on lohjenneen, obsidiaanista tehdyn keihäänkärjen kuva. Pala lohkesi kun keihäs osui erään minotaurin kylkeen, mistä tapauksesta seurasi kaunis rakkaustarina, jonka seurauksena syntyi majataloa isännöivä ruma mutta sydämellinen mies.

Äh, ajatukseni harhailevat taas missä milloinkin. Takaisin ruotuun, hus! No, itse asiassa minulle ei kuulu hirveämpiä. Minulle saa tarjota käsikirjoituksia, mutta niissä pitää olla munaa. Totta puhuen työstän juuri erästä public domain -klassikkoa (munatonta mutta traagista). Aion julkaista niitäkin, ne kun ovat ilmaisia. Ymmärrän kyllä rahan arvon vaikka en mammonasta niin kauheasti piittaakaan. Saa sitä olla, se helpottaa kummasti elämää yleensä ja varsinkin harrastuksia.

Read Full Post »