Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for lokakuu 2016

Olen miettinyt viime aikoina sairautta vastaan taistelemisen käsitettä. En ole oikein ymmärtänyt sitä, totta puhuen. Nyt olen kuitenkin alkanut tulla siihen tulokseen, että sillä ehkä tarkoitetaan sitä, että sairas taistelee itseään vastaan selvitäkseen taudistaan. Siis esim. lähtee ulos lenkille vaikka ei millään jaksaisi, liikuntahan on terveellistä eikä sitä pitäisi jättää väliin mistään hinnasta. Taistelija siis saa itsensä ylös ja ulos. Hän myös tekee sitkeästi terveellisiä ruokia kuten vihersmuutteja ja sen sellaista ja syö vaikka ei syötättäisi yhtään. Hän voimistelee niin että luu näkyy vaikka tekisi kuinka kipeää, eikä ikinä antaudu laiskotukselle. Mikään tuollainen ei onnistu minulta, ikävä kyllä. Kun en jaksa niin en jaksa, eikä joinakin aikoina raudanlujasta päättäväisyydestänikään ole jäljellä kuin haalea muisto. Pahimpina aikoina nukun kuin koira, 20 tuntia vuorokaudessa. Nukkuminen on autuasta. Lapsena kärsin usein unettomuudesta, joten tiedän, miten kamalaa nukkumattomuus on.

Meneillään on väliviikko Taxolista, ja on hauska huomata, kuinka aivosumu alkaa haihtua. Ikävä kyllä selkeyden tila ei ole pitkällinen, tulevalla viikolla alkaa taas kolmen viikon hoitojakso. Editoin parhaillaan Pitkä matka kotiin -kirjaa, ja aivosumun vuoksi se käy hitaasti. Korjattavia kohtia on vaikea huomata ja vielä vaikeampi korjata. Jokainen ajatus matelee hitaasti ja hapuillen ympäriinsä ja sotkeutuu viereisiin ajatuksiin kunnes en enää ole selvillä, mitä oikeastaan yritin alunperin ajatella. Toisinaan mietin, mahdanko enää koskaan päästä takaisin entiseen vilkkaaseen järjenjuoksuuni.

Riittää valitus. Mitäs muuta olen tehnyt viime aikoina? Ainakin olen katsonut Areenalta kovasti mainostettua Sorjonen-sarjaa. Sen piti olla huippuhyvä. Vihdoinkin kunnon Nordic Noir -kamaa. Saattaa se ollakin. En ole asiantuntija elokuvataiteen alalla, ja makuni tiedetään huonoksi. Kyllähän sarjassa onkin paljon hyvää. Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Kaikki replikoivat luontevasti, mikä on tärkeä muttei mitenkään itsestään selvä juttu Suomessa. Tarina itse ei vain ole kiinnostava vaan tylsä, kliseinen ja ennalta arvattava. Aloin aika pian pikakelata jaksoja, ja lopulta luovutin ja hyppäsin suoraan viimeiseen. Cliffhangerista päätellen sarja jatkuu vielä joskus. Mikäpä siinä. Yritys Nordic Noiriksi kyllä hiukan lässähti. Hyvä yritys kumminkin.

Makailun ratoksi olen kuunnellut äänikirjoja, viimeksi Ville Haapasalon Et muuten tätäkään usko, siis sen toisen osan. Pöyristyttävän karua kerrontaa Venäjän arkitodellisuudesta. Pöyristyksestä puhuen, Aleppossa kärsivien lasten ja naisten takia minun pitäisi olla tolkuiltani pöyristyksestä. Kai olenkin, jollain tasolla. Omat tuntemukseni tuntuvat kovin vähäpätöisiltä sodan jaloissa pyörivien todellisten kärsimysten rinnalla. Voin vain toivoa heille nopeaa kuolemaa. Kuolleella on hyvä olla. Jos ihmiset ymmärtäisivät, kuinka hyvä, sodat loppuisivat siihen paikkaan.

Olen kyllä aika kauhea ihminen. En tee mitään sen eteen, että sodan siviiliuhrit pääsisivät turvaan terveinä tai ainakin hengissä. Itsehän he eivät halua muuta kuin selviytyä hengissä lastensa kanssa. Ihmisen korkein toive on saada elää. Ja minä toivottelen heille pikaista kuolemaa. Olen sanonut ennenkin, että en ole mikään hyvä ihminen, eivätkä sairaudet ole jalostaneet minua tippaakaan. Kuolema minua on jalostanut. Ehkä tarvitaan niitäkin, jotka muistuttavat, että kuolema ei ole paha ja pelättävä asia, vaan parasta mitä ihmiselle tapahtuu, ja se tapahtuu jokaiselle aikanaan.

Kävin yöllä parvekkeella ja katsoin, että kappas, maassa on lunta. Tai siltä se näytti. Aamulla heräsin sateen ropinaan. Se siitä lumesta. Lämmintä on taas melkein kymmenen astetta. Hyvä niin. Lämmin ei luita riko, toisin kuin pakkasen tuoma liukkaus.

Read Full Post »

Perheyksikkö on nyt ilmestynyt. Itse asiassa se on voinut olla saatavilla jo ties kuinka kauan, en vain ole tiennyt sitä. Tänä aamuna tuli mieleeni katsoa, onko se jo pantu myyntiin, ja onhan se. Mukava yllätys. Omaa tyhmyyttäni voin syyttää siitä että mieleeni ei tullut aikaisemmin tarkistaa tilannetta. Tuskin tässä kuitenkaan ehti tapahtua mitään kamalaa.

Oli hauska päivittää kotisivu ja heittää someen linkit kirjaan. Toivon hartaasti, että ihmiset löytävät kirjan. Se on hyvä. Sen lukeminen antaa mukavia hetkiä. Sellaiset ovat minusta äärettömän tärkeitä kaiken stressin ja ahdistuksen lomassa. Itse en tunne kumpaakaan, mutta näen niitten niittävän synkkää satoa ympärilläni joka pävä. Toki minuakin hatuttaa toisinaan raskaasti, mutta se lie ymmärrettävää terveyteni tilan huomioon ottaen. Alan olla lopen kyllästynyt sytostaatteihin. Ne hidastavat aivotoimintaani ja laiskistuttavat minut niin että en viitsi tehdä yhtään mitään sellaista, joka ei ole kivaa. Pelkkä tekemisen tärkeys tai järkevyys eivät saa minua tarttumaan tekemiseen. Ehei. Mieluummin vaikka vain makaan reporankana sängyn päällä tekosyynäni ajatella sinisiä ajatuksia kuin Konsta Pylkkänen. Ajattelusta ei vain tule oikein mitään. Ajatukseni eivät ole sinisiä vaan kankeita ja paksuja ja valkoisia kuin turilaan toukat kompostikasassa. Mönkivät hyvin hitaasti sinne tänne vailla mitään tolkkua.

Keuhkoemboliani tuntuvat katoavan aika sutjakkaasti. Pahinta niissä on happivaje, joka on aika tylsä ilmiö. Panee tallustamaan hyvin hitaasti. Nyt kuljen jo suhteellisen hyvin, välillä reippaastikin. Normaalielämässä ei tule ajatelleeksikaan, kuinka tärkeää hapensaanti on ihmisen lihalliselle olemukselle. Varsinkin jos sitä olemusta on raskaanpuoleista raahata mukanaan. Ilman sitä tässä ulottuvuudessa ei voi operoida, joten turha tässä on kitistä. En kitisekään, itse asiassa, vaan nautin täysillä tästä päivästä. Alan editoida seuraavaksi julkaistavan kirjan tekstiä. Se edustaa tekemisten parhautta se.

Read Full Post »

Tärkeintä on olla levollinen. Kohkaaminen on turhaa, sillä aivan kaikki Kaikkeudessa on pelkkää harhaa.

Tällainen ajatus nosti minut tänä aamuna ylös unen kaivosta. Ajatus on totta, ja kaunis. Maailmankaikkeudessa ei ole mitään muuta kuin energiaa, värähtelyä, ja kaikki näkemämme on juuri sitä mitä on, harhaa. Itsemme luomaa. Miksi moinen ajatus herätti minut tänä aamuna, sitä en tiedä. Ihmisen päävärkki on kumma, se toimii ihan itse silloinkin kun ihmisriepu nukkuu täysin tietämättömänä maailman menosta.

Ajatus sai minut päättämään, että osallistun ensi kuussa Na-No-Wri-Moon, eli kirjoitan vähintään 50 000 sanan pituisen tekstin marraskuun aikana. Kirjoitan muistelmani. Nyt on aika tehdä se. Innoittiko Marian malja minut ajattelemaan muistelmia? Ei suinkaan, ajatus on ollut mielessäni pitkään, en vain ole löytänyt sopivaa hetkeä enkä tyyliä. Kuuntelin hiljakkoin äänikirjana Paul Austerin Mielen maisemissa, jossa hän muistelee nuoruuttaan. Hänen tyylinään on kertoa muistumansa sinälle, itselleen. Minulla välähti: siinä on tyyli, jota olen tavoitellut. Minunkin pitää kertoa kaikki muistamani itselleni, ei kellekään muulle. Se luo tarinaan tiettyä intiimiyttä, se antaa rohkeutta kaivautua syvimmälle oman mieleni maisemiin.

Kävin eilen saamassa tämän viikon annoksen Taxolia, lähisisko jaksoi kuskata minua, vaikka aikani oli siirretty pikaisella varoitusajalla aamutuimaan. Aikaisemmin viikolla sain Tyksistä kutsun keuhkopolille. Ilmeisesti minua sittenkin tutkitaan uniapnean vuoksi, vaikka Omakantaan ehti jo tulla tieto, että sitä ei tehdä. Suuressa sairaalassa ei tieto leviä niin kuin maalaisjärjellä olettaisi, eikä vasen käsi tiedä mitä oikea tekee. Mutta hätiä mitiä, onhan minulla aikaa hypätä Tyksissä. Jos lähisisko ei ehdi tai jaksa kuskata niin bussit kulkevat sutjakkaasti. Fölibussit tarjoavat seniorikansalaiselle halpaa kyytiä. Jos jalat eivät enää kanna, Kelataksejakin on, tavallisista puhumattakaan. Jos joku on levollinen niin minä. Joka suhteessa, ja ilman unien muistutustakin.

Editoin parhaillani Pitkä matka kotiin -kirjaa. Se käy hitaasti, sytostaatti hidastaa aivotoimintaa, jos kohta eilen saamani kortisoni antaakin valheellisen tunteen pirteydestä. Valheellisen sikäli, että kaiken alla piileksii pohjaton väsymys, jonka kortisoni pystyy naamioimaan vain muutamaksi tunniksi.
pmk_pienin

Kevin Quinn on menettänyt työpaikkansa poliisina jouduttuaan pahaan kolariin, jossa hän sai merkillisen kyvyn nähdä asioita koskettamalla esineitä. Hän on tarjonnut apuaan poliisille kadonneitten etsimisessä mutta lopettanut sen, koska häntä on pilkattu ja syytetty huijariksi sekä lehdistön että entisten kollegojensa taholta. Kun teini-ikäisiä poikia alkaa kadota jälkiä jättämättä hänen entisellä kotiseudullaan, hänet kuitenkin saadaan houkutelluksi paikalle auttamaan tutkimuksissa.

Connor Dougal on osastonsa nuorin etsivä, joten hänen tehtäväkseen annetaan huolehtia Kevinistä tutkimusten aikana. Connorillakin on syynsä pitää kaikenkarvaisia selvänäkijöitä huijareina ja onnenonkijoina, eikä häntä huvittaisi olla missään tekemisissä Kevinin kaltaisen tyypin kanssa. Kevin kuitenkin osoittautuu aidoksi. Hän huomaa esimerkiksi pystyvänsä osallistumaan Connorin uniin ja saa selville, että Connorin rakkaimman ystävän katoamisella jäljettömiin kymmenen vuotta sitten on yhä vaikutusta tapahtumien kulkuun.

Nuorten miesten välinen suhde kehkeytyy hitaasti samalla kun Kevin saa selville uutta tietoa poikia vaanivasta pedofiilista.

Read Full Post »

Kuluneella viikolla on ollut kohokohtina syyslomaa kotitalossaan viettävän poikani tapailu. Oman aikuisen lapsen seuraa parempaa seuraa ei olekaan. Viime torstaina esimerkiksi kävimme viikinkiravintola Haraldissa syömässä. Minulla on ennestään paljon mukavia muistoja siitä paikasta, ja nyt syntyi taas uusi muisto. Söimme herkullista ruokaa, jutustelimme ja nautimme täysillä harvinaisesta tapahtumasta. Haraldia voin todella suositella jokaiselle, joka ymmärtää tunnelman ja hyvän ruoan päälle.

Noin muuten olen viettänyt hiljaiseloa sairastelemalla kaikessa hiljaisuudessa. Menossa on kolmas päivä lievän kuumeen vallassa. Se aiheutuu Taxolista. Lieväkin kuume tekee olon vetämättömäksi, joten on onni että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla vain. Sitä harrastankin koko persiellä. Kuuntelen potiessani äänikirjoja. Koin aikamoisen yllätyksen, kun yksi niistä osoittautui pohjautuvan kaukaisen esiäitini Maria Uutisen päiväkirjaan, josta olin kyllä kuullut mutta jota en ole koskaan nähnyt. Kuuntelin kirjan suurella mielenkiinnolla. Hiukan häiritsi se, että lukija ei hallinnut Oulun seudun murretta vaan takelteli Marian omien sanojen kohdalla. 1800-luvulla eläneen kansannaisen kirjoittama päiväkirja on äärettömän harvinainen. Onneksi kirjailija, joka on sukua Marialle, on käsittääkseni onnistunut oikein hyvin saattaessaan kirjan romaanin muotoon. Kirjassa kuuluu Marian oma ääni. Hänen elämänsä oli kovaa, mutta hän ei antanut periksi vaan jätti leskeksi jäätyään lapsensa vanhempiensa hoitoon ja matkusti Helsinkiin kätilöoppiin. Hän halusi päästä auttamaan kurjuudessa ja tietämättömyydessä eläviä kanssaihmisiään. Häntä sopii vielä nykyäänkin pitää esikuvanaan, jos on sellaisen tarpeessa.

Huomasin, että Ravista sokeripuuta -kirja on saanut jo viisi ääntä. Tähtien määrä laskee, joten äänien antajat eivät ole pitäneet kirjasta kovin monen tähden verran. Arvelen, että miestenvälinen seksi (jota kirjassa ei juurikaan ole) saa jotkut närkästymään. Minusta on hauska seurata kirjan tilannetta. Ajattelen, että vain paheksuvat lukijat vaivautuvat antamaan ääniä, osoittaakseen paheksuntansa. Pääasia että antavat tähtiä, vaikka vain yhden. Minusta kirja on hyvä, ja se on tärkeintä minulle.

Olen paneutunut kansien tekoon kun en ole muutakaan jaksanut. Jokainen kirja tarvitsee kantensa, joten se urakka ei tule valmiiksi niin kauan kuin jonossa on yksikin kirja. Ensi viikolla tulee ulos Perheyksikkö, ja sen jälkeen Pitkä matka kotiin. Sen kansi on jo melkein valmis, vain fontteja pitää vielä hiukan viilailla. Kannenteko on vähän samanlaista kuin kääntäminen — koskaan ei tule niin valmista etteikö voisi viritellä vielä pikkuriikkisen.

Read Full Post »

Tänään alkoi lomaviikon jälkeinen uusi Taxol-tiputussarja. Minun ei tarvitse enää käydä ennen jok’ikistä tiputusta labrassa, vaan vain kerran, silloin kun kolmiviikkoinen jakso alkaa. Helpotus on suuri, vaikka lähimmän terveyskeskuksen labrassa käyminen ei olekaan mikään kauhea ponnistus. On se kuitenkin aina lisävaiva kun pitää muistaa ettei saa unohtaa käydä eikä ainakaan saa unohtaa lähetettä matkasta, ja niin edelleen. Tiputusreissu sujui sutjakkaasti, lähisisko kuskasi ja kotimatkalla poikkesimme Hesessä syömässä oikein rähmärasvaisen hampurilaisen, varsinaisen herkkukaloripommin. Jostain syystä kortisoni aiheuttaa moisia omituisia mielitekoja sen lisäksi että nostattaa nauttijansa hilpeän huumaantuneeseen tilaan. No, ainakin minut. Minun tiedetään heittäytyneen hillittömyyksiin kortisonipilvessä ollessani. Enkä ole ainoa. Sytostaattihuoneessa hoitaja kyseli Fragmin-tilanteestani ja kuultuaan etten ole saanut vielä yhtään piikkiä pöyristyi niin että haki minulle jostain kaksi Klexane-piikkiä, joilla selviän huomiseen. Huomennahan minun pitäisi saada Fragminit apteekista.


Kortisonihuuman lisäksi olen suuresti mielissäni kun lopultakin sain viimeisteltyä sopimukset Z. A. Maxfieldin agentin kanssa. Kiireinen kirjailija ei tuntunut millään löytävän aikaa allekirjoittamiseen, mutta nyt homma vihdoin hoitui. Ihan pian näkee siis päivänvalon, jos niin voi sanoa tässä tapauksessa, oikein mukava m/m-romanssi Perheyksikkö. Se on viihdettä parhaimmillaan, hauska ja seksikäs, ja on siinä jännitystäkin, mutta ei hermojaraastavaa. Seksikohtauksia kirjassa on useitakin, ja koska osapuolet ovat kypsiä, aikuisia miehiä, ne ovat herkullista luettavaa verrattuna tavallisiin, enimmäkseen ikävystyttäviin heteroseksikohtauksiin, joita tungetaan nykyään vähän joka tarinaan. Ja minun on ihan pakko muistuttaa vielä siitä hauskasta tosiseikasta, että erityisesti naiset tuolla suuressa maailmassa rakastavat näitä tällaisia kirjoja. Varmasti niillä on Suomessakin paljon ystäviä minun lisäkseni. Se onkin syy siihen, miksi haluan suomentaa ja julkaista niitä. Suomalaistenkin pitää saada lukea näitä tarinoita omalla kielellään ja viihtyä niitten parissa ilman että heidän tarvitsee yrittää ymmärtää vieraan kielen konnotaatioita ja nyansseja (joita ei ole ihan niin helppo tulkita kuin luulisi). Omalla äidinkielellä lukeminen kulkee ihan eri sfääreissä. Viihtyminen on jumalaista, ja kirjat jos mitkä antavat ihania viihtymisen hetkiä. Aina ei tarvitse lukea ryppyotsaista tiedostavaa korkeakirjallisuutta. Välillä voi ihan hyvin helliä itseään tunteilla ja kauneudella ja kaikella sellaisella.

Logan koetti saada selvää tekstistä. ”En pysty lukemaan tätä.” Hän koetti pitää rasiaa kauempana, mutta antoi toivottomana periksi kun käsien pituus ei riittänyt. ”Saatko sinä tästä selvää?”

Richard otti yöpöydän laatikosta lasit, jotka asetti nenälleen. ”Se menee vanhaksi puolen vuoden sisällä. Haluatko ottaa riskin? En usko että tulen raskaaksi.”

”Käyn testissä puolen vuoden välein. Olen puhdas, mutta sinun ei tarvitse uskoa sitä.” Logan tajusi, että kun kaksi keski-ikäistä miestä tirkisteli kondomipaketin vanhentumispäivää, tilanteessa ei tarkalleen ottaen ollut sitä tiettyä ”ooh, tee se minulle nyt” -tekijää, ja hän nauroi otsa Richardin otsaa vasten. ”Minä taidan tosiaan vetää lukulasisi sumuun, vai mitä?”

Richard lysähti häntä vasten riisuttuaan lasit ja heitettyään ne yöpöydälle. ”Näytän varmasti – ”

”Tosi kuumalta”, Logan kuiskasi ja kosketti huulillaan Richardin huulia. Richard ei vain vastannut suudelmaan, hän antautui. Niin kuin kyllä, olen sinun ja kyllä, sinä voitat ja kyllä, minä alistun. Se oli yksi syistä, joitten takia Logan ei voinut pitää käsiään erossa hänestä. ”Tiedät että haluan sinua. Mitä sanot?”

”Kyllä”, Richard kuiskasi takaisin. ”Kyllä, kyllä, kyllä.”

Read Full Post »

Tämä päivä on ollut vauhdikas. Poikani vei minut aamupäivällä Tyksiin, ja lähisisko sitten haki sieltä pois. Olen siis saanut tänään osakseni paljon läheisteni huolenpitoa, kiitos siitä. Arvostan sitä suuresti. Syy Tyksissä käymiseen oli lääkäriaika. Tapasin onkologini ja kävimme läpi tautini tilan ja hoitosuunnitelman. Tilanteeni on hyvä siinä mielessä, että Taxol on alkanut purra: syöpämarkkeri on laskenut ja on nyt 95. Sytostaatteja saan pitkälle helmikuuta. Tuntuu hurjalta kun ajattelee, että olen silloin ollut melkein vuoden sytostaateilla, mutta mikäs siinä jos siitä on apua. Ja näyttäähän siitä olevan.

Fragminin kanssa on pientä ongelmaa. Kävin illansuussa hakemassa apteekista sinne tilatut lääkkeet. Vasta kotiin palattuani huomasin, että lääke olikin väärässä muodossa, ampulleina, sen kun piti olla piikkeinä. Laukkasin kieli vyön alla takaisin apteekkiin ennen kuin se ehti sulkeutua tältä päivältä. Kävi ilmi, että moka oli lääkärin, hän oli kirjoittanut reseptiin ampulleja. Näillä näkymin saan oikeat piikit ylihuomenna. Tuskinpa pari välipäivää haittaa yhtään mitään tässä tilanteessa.

Huomasin, että Ravista sokeripuuta on saanut jo neljä ääntä. Se tarkoittaa sitä, käsittääkseni/toivoakseni, että monet muutkin kuin tähtiä antaneet ovat ostaneet kirjan, sillä vain harvat yleensä viitsivät antaa tähtiä. Koska tähtien kokonaismäärä näyttää hissautuvan alaspäin, se vihjaa siihen, että neljäs arvostelija ei ole antanut kovin monta tähteä. Se ei huolestuta minua millään lailla. Arvostan rehellistä mielipidettä. Monilta lukijoilta vaatii totuttelua se, että kirjan päähenkilöt ovat homomiehiä. Tässä kirjassa ei kuitenkaan ole railakkaita seksikohtauksia, joten sen pitäisi olla turvallista luettavaa miestenvälistä seksiä arastelevallekin lukijalle. Se on hyvä tarina, kannattaa lukea.

Muuten ei kuulu hirveämpiä. Sää jatkuu jumalaisena, ja kaipasin maastotakkiani ulkona, tuuli sen verran koleasti ja navakasti. Myöskään korvuksellinen lakki ei olisi ollut lainkaan liikaa. Täytyy varmaan alkaa uskoa, että enää ei tarkene paitahihasillaan vaikka aurinko kuinka paistaisi.

Read Full Post »

Olen taas kotona viiden vuorokauden sairaalareissun jälkeen. Viime torstaina annoin lähisiskon heittää minut Tyksin yhteispäivystykseen. Aloin olla niin huonossa hapessa — kirjaimellisesti — että katsoin järkeväksi ajatuksen avun hakemisesta (varsinkin kun kyseinen sisko ehti vetäistä esiin järeän tykistön eli pyytää poikaani soittamaan jääräpäiselle äidilleen asian tiimoilta). Päivystyksessä ei ollut ruuhkaa, ihme kyllä, joten minut otettiin saman tien sisään ja alettiin tutkia. Jossain vaiheessa molemmista käsivarsistani kaiveltiin suonia esille yhtä aikaa, eikä niitä tahtonut millään löytyä. TT-kuvauksen varjoaineen sisään saamiseksi tarvittavalle kanyylille löytyi lopulta suoni ultralla. Vain valtimoverinäytteen ottaja löysi kohteensa yhdellä pistolla.

TT-kuvasta löytyi tuore embolia, mahdollisesti kaksikin — kuvaselostus on siinä suhteessa hiukan tulkinnanvarainen, sanoivat hoitajat myöhemmin asiaa tiedustellessani. Minut kärrättiin iltamyöhään sydänosastolle, jossa keuhkoemboliatapaukset kuulemma hoidetaan. Osasto osoittautui kerrassaan viihtyisäksi paikaksi. Minulla oli oma huone kylpyhuoneineen, ja henkilökunnassa oli pelkästään ihania ihmisiä.

Lääkäri kertoi, että ainoa hoito happiviiksien lisäksi on Klexane, jota alettiinkin pistää sairaalassa. Kotona hoito jatkuu Fragminilla, sillä sen Kela korvaa. Mitään muuta liuotinta ei voi käyttää syöpäpotilaalle verenvuotoriskin vuoksi. Voi olla että emboliaa ei olisi tullut jos olisin jatkanut Fragminilla kun Klexane-kuuri loppui viime jouluna. En kadu, tällä lailla sain kymmenen hyvää kuukautta ilman Klexanen aiheuttamia ikäviä sivuoireita. Nyt kyllä joudun piikittämään Fragminia niin kauan kuin haluan pysyä hengissä. Happisaturaationi laski varsinkin öisin niin alas, että jäljet johtavat orastavaan uniapneaani. Tai se mikään orastava ole, se on todettu jo kymmeniä vuosia sitten. Tiedossa on operointia silläkin rintamalla, ehkä koneen muodossa. Perästä kuuluu.

Toistaiseksi oloni ei ole juuri kummempi kuin ennenkään. Jaksan tallustaa hiljaksiin, mutta rivakampi toiminta hengästyttää niin että kulku tyssää siihen. Etenen siis pätkittäin. Pääseehän sitä niinkin. Poikani on lomailemassa täällä päin, joten olen saanut nauttia hänen seurastaan. Onneksi ilmat näyttävät suosivan hänen lomaansa. Juuri tällainen syyssään pitääkin olla, kuulas, kirkas, kuiva. Sairaalassa minun oli hyvä olla, mutta kyllä koti on sentään koti, vaikka onkin hiukan rähjäisessä kunnossa. En juuri jaksa siivota, mutta toisaalta en jaksa pahemmin sotkeakaan, niin että se puoli pysyy tasapainossa.

Nyt minulla on entistäkin tarkemmin pohdittava, mitä vielä ehdin tehdä loppuelämäni aikana. Onneksi minulla on Telum Saxum, se tarjoaa loputtomasti mielenvirkeyttä ja tekemistä. Sairaalassa tapasin mukavan hoitajan, jonka äidinkieli oli albania, ja sain kuulla, kuinka erikoinen ja harvinainen kieli se on. Innostuin heti ja aloin tutkia sitä netistä. Se on idoeurooppalainen kieli, mutta sillä ei ole omassa haarassaan lähisukulaisia. Se saattaa olla kehittynyt muinaisesta illyyrian kielestä tai traakiasta. Ajatus tuntuu kiehtovalta. Ikivanha kieli jotenkin tuo muinaishistorian lähemmäksi. Hoitaja, joka oli alunperin Kosovosta, puhui sujuvaa suomea ja sanoi, että molemmissa kielissä on samanlaista se, että ne luetaan niin kuin kirjoitetaan. Siitä on suurta apua kieltä opetellessa. Tuskin sentään alan sitä opetella, mutta tutkin kyllä tarkemmin.

Read Full Post »