Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for marraskuu 2016

Lääkäri soitti Tyksistä ja kertoi, että verinäytteeni osoitti minulla olevan lievän tulehduksen, missä, sitä hän ei tietenkään osannut sanoa. Jossain päin kehkoja, varmaankin, arvelen itse. Hyvin lievä se kuitenkin on, CRP oli 40. Hän määräsi antibiootteja ja yskänlääkettä arvellen kuitenkin, että antibiooteista ei ehkä ole mitään hyötyä. Romuskan kaltaiseen virustautiin niistä ei olekaan kerrassaan mitään hyötyä, mutta voihan olla, että keuhkoissani riehuu jokin muukin ötiäinen. Kaiken kiireensä keskellä lähisiskoni ehti käyttää minua apteekissa. Sinne on matkaa noin puoli kilometriä, joten kuntoni romahtamisen voi päätellä hyvinkin vähäisillä älynlahjoilla. Itse vain en niin tajua sitä vieläkään. Minun älynlahjojeni tilan voi päätellä siitä.

Apteekkireissulla käväisin kirjastossa hakemassa pari varaamaani kirjaa. Kuulin, että varausmaksu poistuu kirjastolain muutoksen myötä. Se oli minulle uutinen, vieläpä hyvä. Lähisisko tiesi, että se on itse asiassa jo vanha uutinen, mutta koska en lue sanomalehtiä kiivaassa halussani varjella itseäni huonoilta uutisilta, tulen varjelleeksi itseäni hyviltäkin uutisilta. Voin kyllä kuvitella, että kirjastot eivät pidä siitä että menettävät keinon tiristää rahaa tavallisilta kirjastonkäyttäjiltä. Kirjastot eivät ole mitään kultakaivoksia, eikä niitten pidäkään olla. Kirjaston pitää saattaa informaatiota ja henkistä ylösrakennusta hauskuudesta puhumattakaan tavallisten ihmisten saataville. Kirjaston pitää lainata kirjoja. Sen sijaan sen ei tarvitse lainata polkupyöriä eikä sykemitareita eikä muuta sellaista lukemiseen mitenkään liittymätöntä rompetta.

Oveeni vaihdettiin tänään uusi lukko. Oli jo aikakin. Heti kun lukko oli vaihdettu, ovikelloa rimpautettiin arasti ja kun raahustin raottamaan ovea, sen takana seisoi kaksi mielistelevästi hymyilevää, vanhempaa pukumiestä salkkuineen. Vetäisin oven saman tien kiinni. Piruntorjuntayksikkö siinä oli toimeliaasti levittämässä herransa sanaa piruparalle. Toivotin heille ajatuksissani kaikkea hyvää. Minulta ei ole millään lailla pois se että jotkut kiertelevät eläkepäiviensä ratoksi ovelta ovelle. Oikeastaan säälin heitä, vaikka se on toki turhaa. He varmaan säälivät minunlaistani ihmistä, joka ei pelkää Harmageddonia eikä kuolemista eikä mitään. Kunnon pelkääminenhän antaa kummasti sisältöä päivään. Ja yöhön. Varsinkin yöhön.

Saa nähdä, selviänkö tästä taudista. Sairastelen oikein urakalla. Siinähän tämä talvisydän meneekin. Onneksi sain siirrettyä huomisen sytostaatin ensi viikoksi.

Read Full Post »

Äänettömyyttä

Olen mykistetty. Ihan oikeasti. En saa pientä pihinää kummempaa ääntä kurkustani. En olisi edes huomannut sitä, jos poikani ei olisi soittanut eilen. Mistä sitä tietääkään että ei voi puhua jos ei puhu kenenkään kanssa? No jaa, jos höpisee itsekseen ääneen, niin… mutta en ole tullut tehneeksi sitäkään viime aikoina. Kaikki kontaktini ulkomaailmaan ovat tapahtuneet tekstaamalla. Romuskani on pahimmassa vaiheessaan, tai sitäkin pahemmassa, sillä en muista sentään menettäneeni ääntäni aikaisemmilla kerroilla. Tai ehkä en vain muista.

Koetan saada aikani kulumaan mahdollisimman nopeasti, sillä eihän tauti tokene muuten kuin ajan kanssa. En pysty asettumaan makuulle, koska saan silloin ankaran yskänkohtauksen. Siispä nukun istuallani. Yskänpuuskia tulee silti, mutta kun ihminen on tarpeeksi väsynyt, kyllä hän nukahtaa ainakin muutamaksi tunniksi vaikka missä asennossa.

Ei tässä silti ole mitään hätää. Näitä romuskoita tulee ja menee. Luin netistä, että flunssavirus saataa piillä ihmisessä vaikka kuinka kauan haittaamatta millään lailla, mutta sitten jokin saa sen laukeamaan taudiksi. Pieni vilustuminen, esimerkiksi, tai jokin ponnistus. Mietin, toimiko NaNoWriMo-urakka sellaisena liipaisimena? Sehän oli aika kova urakka, ainakin henkisellä tasolla. Ei kai sentään. Mutta vilustunut en kyllä ole kertaakaan koko talvena.

Read Full Post »

Homma hoidettu

nanowrimowinner2016 Nimittäin marraskuun NaNoWriMo-urakka. Olen kirjoittanut 50 000 sanaa ja saanut aikaan muistelmat, joita tuskin kukaan pääsee koskaan lukemaan. Ainakaan ennen kuin olen jättänyt maiset lihani. En ole aikonutkaan julkaista tekstiä. Kirjoitin vain itselleni. Oli yllätys, kuinka rankkaa muisteleminen oli. Saa nähdä, saanko ylipäätään ikinä aikaiseksi editoida tekstiä luettavaan kuntoon.

Minulla on kammottava romuska. Sellaista en olekaan sairastanut pariin vuoteen, enkä ymmärrä mistä sain sen nyt. Luultavasti Tyksistä. Olen joutunut tässä kuussa laukkaamaan siellä joka viikko, parhaimmillaan kolmena päivänä peräkkäin, ja vielä on jäljellä kaksi käyntikertaa. Romuska kestää kaksi viikkoa hoitamattomana ja hoidettuna 14 vuorokautta. Ei silti että siihen olisikaan mitään hoitoa. Kuume ja kolotus vielä menisivät, mutta yskä on tympeä. No, voisi olla pahemminkin.

Read Full Post »

Huomasin, että Pieni poika sininen ja musta on saanut jo yhden tähden. Enkö sanonutkin, että kirjaa ei voi laskea käsistään ennen kuin on lukenut sen loppuun asti? Arvelen, että tähden antajalle kävi juuri niin. Kun ajattelee, että kirja tuli myyntiin eilen, hänen on pitänyt lukea se todella nopeasti voidakseen antaa sille äänensä. Arvostan sitä todella. Yksi tähti on merkittävästi enemmän kuin ei yhtään tähteä. Pitkä matka kotiin -kirjakin on saanut yhden tähden. Mahtavaa! Toivon todella, että ihmiset löytävät julkaisemani kirjat. Ne nimittäin ovat erittäinkin lukemisen arvoisia, jokainen.

Kökötettyäni sisätiloissa kolme päivää hiukan huonovointisena tokenin lopulta niin paljon että kävin hakemassa huoltokonttorista uudet avaimet oveeni. Taloon vaihdetaan lukot loppukuusta. On jo aikakin, niin paljon avaimia on ties kenen hallussa. Samalla käynnillä pyysin tiivistenauhaa parvekkeen ovea varten. Ilmatila huoneessani kun alkaa olla hiukan liiankin raikas näin talven keskellä. Talvesta ei tosin ole tietoa tällä hetkellä. Ilma on harmaata tuhnua ja lumet sulaneet pois. Joutivat sulaakin.

NaNoWriMo-urakkanikin edistyy niin kuin pitääkin. Enää kolmetuhatta sanaa ja homma on hoidettu. Olen huomannut, että muistelmien kirjoittaminen on rankkaa. Ei ole mitenkään mukavaa kaivautua sellaiseen lapsuuteen ja nuoruuteen kuin minulla oli. Annan kirveen pudota meriltä maihin jäämisen kohdalle. Siinäkin on jo riittävästi yhdeksi kirjaksi. Melkein kolmekymmentä vuotta elämää, enimmäkseen sotkuista rehjustamista.

Read Full Post »

bilal_cover Bilal Abu on 16-vuotias kurdipoika, jonka perhe on joutunut pakenemaan Irakista Yhdysvaltoihin hallituksen surmattua hänen isänsä. Perhe kamppailee toimeentulostaan syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkimainingeissa naapuruston ennakkoluulojen ja suvaitsemattomuuden keskellä. Kotonaankin Bilal joutuu kokemaan sekä henkistä että ruumiillista väkivaltaa perheenpään asemassa olevan vanhimman veljen pahoinpidellessä ja käyttäessä häntä seksuaalisesti hyväkseen. Kaiken lisäksi Bilal on alkanut uskoa olevansa homo. Mutta kun hän rakastuu yhteisönsä uskonnollisen johtajan poikaan, hän löytää vähitellen oman äänensä ja uskaltautuu käyttämään sitä huolimatta siitä, että hänet koetetaan vaientaa perheen ja yhteisön kunnian nimessä.

Tarina on vaikuttava ja voimaannuttava kertomus nuoren pojan heräämisestä täyteen tietoisuuteen omasta ainutlatuisesta itsestään, ja hänen kamppailustaan oman äänen löytämiseksi ja vaikenemisen salaliiton murtamiseksi. Tarinassa nousee kauniisti esille myös tavallisten ihmisten islam, josta saa aivan toisenlaisen kuvan kuin minkä siitä antavat fundamentalistiset kiihkoilijat.

Vaikka kirjassa onkin väkivaltaisia kohtauksia, sitä itse asiassa voisi mainostaa nuortenkirjana. Tapahtumat kerrotaan teini-ikäisen päähenkilön kokemusten kautta. Vaikka ehkä syyllistynkin juonipaljastukseen, uskallan vakuuttaa arimpia lukijoita ajatellen, että loppu on onnellinen. Kirjan uskaltaa lukea sellainenkin, joka muuten säikähtää ajatusta väkivallasta. Minulla kuitenkin on tunne, että ihmiset eivät uskalla lukea kirjaa. Se olisi sääli. Hyvin kerrottu tarina kannattaa lukea. Ja tämä kirja on niitä, joita ei oikein voi edes jättää käsistään ennen kuin on päässyt loppuun asti. Bilal on kerrassaan hurmaava ja rakastettava nuorukainen, ja hänen kamppailuaan seuraa henkeään pidättäen.

Read Full Post »

Kävin eilen Tyksissä saamassa tämänviikkoisen sytostaattiannokseni. Sen takia olenkin tänään aikamoisessa kortisonipilvessä. Siitä taas on se etu, että sen vallassa tulee tehneeksi kaikenlaista sellaista, mitä muuten ei millään jaksaisi tai viitsisi. Nyt sain vaatekaappini siivottua melkein kokonaan. Vain kaksi hyllyä ja tankokaappi ovat enää jäljellä. Aivan hämmästyin kun näin, mitä kaikkea hyllyjen perukoilta löytyi.

Poisheitettävää on tähän mennessä kertynyt niin paljon, että en edes jaksa kantaa sitä kaikkea kerralla Moolokin kitaan. En toki vielä viekään mitään pois, sitten vasta kun kaikki kaapit on käyty läpi. Tiedän, että joku paheksuu nyt, miksi en vie mitään keräyslaatikoihin yms. paikkoihin. Luin hiljakkoin netistä, että kierrätyskeskukset ovat ummelleen täynnä tavaraa, koska ihmiset ovat käyneet vallitsevan muodin mukaisesti tyhjentämään ravakasti tavaravarastojaan ja kunnon kansalaisina raijaavat roinat jatkamaan kiertokulkua tarvitsevien keskuudessa. Köyhäilygurut sun muut minimalistit ovat levittäneet sanaansa tehokkaasti kuuleviin korviin. En halua aiheuttaa lisää ahdistusta kierrätyskeskuksille ja vaatteenkerääjille omilla vanhoilla ryysyilläni. Polttolaitoksella ne sentään tuottavat lämpöä kaiken kansan iloksi. Näin talvella se on oikein hyvä ajatus, eikö vain. Kuka sitä paitsi huolisikaan vanhoja vaatteitani? Ne kun eivät ole alunperinkään olleet hääppöisiä. Heitin surutta pois kaikki liian pieneksi käyneet tai vähänkin kuluneet tai reikiintyneet tai saumoistaan ratkenneet vaatteet, lakanoista ja pyyhkeistä puhumattakaan. En itsekään käsitä, miksi minun on pitänyt säästää iankaikkisen vanhoja liinavaatteita. Eihän yksi ihminen tarvitse kovinkaan monta lakanaa tai pyyheliinaa. Itse asiassa edellisestä raivauksestani on kulunut kohta kahdeksan vuotta – silloin sekosin päästäni ja tyhjensin 90% kämppäni tavaroista – mutta silloinkaan en heittänyt vanhimpia lakanoitani pois. Nyt ne vihdoinkin saivat lähteä. Hankin vieläpä muovikoreja, joihin saatoin lajitella erikseen alusvaatteet, sukat yms. Sukista puheenollen, löysin aivan löytönä hyllyn perukoilta niin suuret talvisukkahousut, että ne mahtuvat minua suuremmallekin ihmiselle. En ole tiennyt niin suuria olevankaan, ja sitten menen ja löydän sellaiset omasta vaatekaapistani. Ihmeitten aika ei ole ohi. Löysin myös mustasta nahasta tehdyn korsetin, uskokoon ken tahtoo. Mihin se liittyy, siitä vaikenen ikiajoiksi. Tytöllä pitää olla salaisuutensa. Olen elänyt tähän asti siinä uskossa, että häivitin kapineen heti kun en enää tarvinnut sitä. Löysin kaapistani myöskin sellaiset housut, jotka sopivat mukaviksi kotihousuiksi, ja heitin entiseni heti pois. Ne olivatkin jo täysinpalvelleet ja pyrkivät ratkeamaan haaroista, ei siksi että olisivat olleet liian pienet vaan ihan vain siksi että housut olivat niin vanhat ja hartaasti pidetyt, että kangas oli hiutunut lähes olemattomiin eikä kestänyt enää ompelemista. Kajaanin-sisko nauroikin niille viimeksi käydessään, ihan oikeutetusti.

Ilahduin suuresti kun huomasin, että Perheyksikkö oli saanut viisi tähteä ja arvostelunkin: lempeä, ihana lukunautinto. En voisi olla enempää samaa mieltä! Juuri sellainen kirja se on. Mistä tulikin mieleeni, että etsiskelen seuraavaa kirjaa käännettäväksi. Mahdollisuuksia on niin paljon, että voisi hyvin puhua runsauden pulasta. Ongelmana on aina se, miten saada ko. kirjailija innostumaan yhteistyöstä. Telum Saxumilla on kyllä jo nyt niin kovia nimiä takanaan, että luulisi neuvottelujen olevan helpompaa. Amerikkalaiset vain tuppaavat olemaan kovin hitaita. Esimerkiksi Josh Lanyonin, m/m-genren huippunimen, kanssa olen vaihdellut meilejä, mutta hän vastailee niihin niin hitaasti että ehdin jo unohtaa, mistä neuvottelimme. Tai eihän syy suinkaan ole hänen, jos minun muistini ei kanna enää kovin kauas. Itse asiassa olen jo kääntänyt kaksi hänen kirjaansa, Kummitustalon (joka muuten on ilmainen) ja Katoilevan vainajan arvoituksen, joka ei ole pahan hintainen sekään. Molemmat ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia.

Amerikasta puheen ollen, siellä on alkamassa mielenkiintoinen vaihe kun Trumpista tulee presidentti. Hänen tekosiaan on jännittävää seurata tulevina vuosina. Koko juttu on niin uskomaton, että sellainen voikin tapahtua vain USA:ssa. Siellä on paljon joka sortin kajahtaneita, mielensäpahoittajia, punaniskoja, lukutaidottomia, rasisteja sun muita kaikenlaisia vähänkin poikkeavaa väkeä vihaavia ihmisiä, joihin on helppo tehdä vaikutus tietynlaisella retoriikalla ja sillä tavalla saada heidät äänestämään vaikka kuinka merkillistä tyyppiä johtamaan itseään. En välitä politiikasta enkä ymmärrä sitä, mutta voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että seuraan suurella mielenkiinnolla, mitä vielä tapahtuukaan. Minusta Amerikan seisovat vedet tarvitsevat hiukan pöllyttämistä jotta happea pääsee syvimpiinkin koloihin, ja ehkä Trump onnistuu saamaan sen aikaan silkalla mahdottomuudellaan.

Read Full Post »

pmk_pienin Pitkä matka kotiin on nyt ilmestynyt kaiken kansan saatavaksi. Se on mahdottoman mukava kirja jos on tarkoitus viihtyä muutaman tunnin ajan lukemalla tarinaa, jossa on jännitystä, romantiikkkaa, seksiä ja ripaus mystiikkaa. Mitä muuta ihminen voisikaan kaivata viihtyäkseen? No jaa, varmasti joku voi keksiä monta muutakin viihtymistä edesauttavaa asiaa. Ja hyvä niin, emmehän me ihmiset ole samanlaisia.

Tosiaan toivon, että lukijat löytävät tämän kirjan. Se ei ole edes kallis. Minusta on tärkeää, että e-kirjat eivät ole tolkuttoman kalliita. Tätä kirjaa oli erityisen hauska suomentaa, sillä sen juonessa on käänteitä, jotka onnistuvat yllättämään. Päähenkilöt ovat nuoria, alle kolmekymppisiä, mikä antaa tarinalle oman viehätyksensä. Vaikka tarinassa onkin synkkä juonikuvio pohjalla, se ei ole ahdistava; kirjailija osaa kuljettaa juonta hänelle ominaisella rentoudella. Z. A. Maxfieldin kirjat ovatkin erittäin suosittuja ja rakastettuja, eikä syyttä. Olen ylpeä siitä että onnistuin saamaan häneltä edes nämä kaksi kirjaa julkaistavakseni.

NaNoWriMo-urakkani etenee vakaaseen tahtiin, muisteluksiani on syntynyt jo reilusti yli 17 000 sanaa. Mikäli kaikki menee putkeen, saavutan tavoitteen eli 50 000 sanaa hyvissä ajoin ennen kuun loppua. On aivan ihmeellistä, kuinka paljon asioita nousee mieleen kun oikein paneutuu muistelemaan.

Yllä satoi lunta, ja lumisade jatkuu yhä. Pakkasta on kuusi astetta, ja lumiaurat ja kaikenmoiset muut kolauskoneet jyristävät tarmokkaasti pitkin katuja ja pihoja. Hiukan hirvittää ajatus lähteä ulos. Onkohan siellä kuinkakin liukasta? Saatan joutua lähtemään lähimmälle pakettiautomaatille, sillä odottelen että saisin uuden Koboni. Tilasin sen Verkkokaupasta heti kun kuulin, että sieltä saa taas muitakin Kobon malleja kuin surkean huonoa Glowta. Tilasin karvalakkimallin eli Auran. En tarvitse sen hienompaa kapinetta.

Muuten ei kuulu hirveämpiä. Koetan nauttia talvesta, nyt kun se vihdoin tuli.

Read Full Post »

Older Posts »