Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2017

Nastat alla

Eilen oli Nuutinpäivä ja 66. syntymäpäiväni. Mieleeni nousi ajatus, mahtoiko se olla viimeiseni syntymäpäivärintamalla. Eihän sitä koskaan tiedä. Kukaan ei tiedä, milloin kirves putoaa viimeisen kerran. Ja rukkaset.

Tänään innostuin panemaan ensimmäisen kerran nastat alleni, eli viime vuonna kaupungin palvelukeskuksesta hakemani kenkien päälle laitettavat liukuesteet. Ihastuin niihin heti ja olin äärestä laitaan tyytyväinen kun tallustin niitten kanssa hyvinkin liukkailla kaduilla. Askel tuntui vakaalta eikä tarvinnut kulkea koukussa nenä maassa tarkkailemassa liukkaita kohtia. Saatoin toden totta kulkea selkä niin suorassa kuin kivuilta kykenin. Liikkumattomuus on jäykistänyt selkälihakseni epämiellyttävästi. Iän mukanaan tuoma riesa. No, en tästä enää nuorene, joten pitää vain sopeutua ja nauttia siitä että pystyy vielä ylipäätään kulkemaan omin jaloin.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Read Full Post »

Ihmettelin kovasti aamulla, miksi en olisi millään jaksanut nousta sängystä. Aikani venyttyäni ja ihmeteltyäni muistin, että kävin eilen Tyksissä TT-kuvauksessa, taas kerran. Kuvauksen vaatima varjoaine se aiheutti aamuväsymykseni, mikäs muukaan. Olisi pitänyt muistaa juoda enemmän vettä kuvauksen jälkeen. Lähisisko tyyräsi minut Tyksiin, pahimpaan ruuhka-aikaan. Menomatkalla panin merkille, miten päivä on jo jatkunut. Kello oli neljä eikä ollut vielä lainkaan pimeää, harmaan sumuista vain. Ennen joulua neljältä oli ollut jo pitkään säkkipimeää. Kevättä kohti mennään siis hyvää vauhtia ja enimmäkseen hilpein mielin.

Elän toivossa, että kuvaus oli vihonviimeinen. Tämäkin oli minusta ihan turha; paljonko pyhittää nähdä kasvainten kasvaneen kun ei niille kuitenkaan voi tehdä mitään? No jaa, onhan se jännää nähdä, mitä sisuskaluissani on tapahtunut sitten viime kuvan, joka otettiin aika äskettäin. Odottelen nyt lääkärin soittoa, en yhtään jännittyneenä.

Mistä tuli mieleeni, että otattelin lähisiskolle paluumatkalla, mahtaako minussa olla jotain vikaa kun minulla ei ole mitään tunteita syöpää kohtaan. Se vain on mutta silti on aivan kuin sitä ei olisikaan. Totta puhuen minusta on kiinnostavaa seurata, miten se etenee, mitä sille tehdään ja millaista ylipäätään on olla syöpäläinen. Nyt kun en ole saanut sytostaatteja viikkokausiin, pääni alkaa pikkuhiljaa selvitä. Saa nähdä, toipuvatko aivoni enää myrkkyjen aiheuttamasta tuhosta. Se ei huolestuta kauheasti, pärjään kyllä tälläkin vähällä joka vielä on jäljellä. Toki monet asiat olisivat helpompia jos nuppi pelaisi nykimättä, mutta kannattaneeko tuota surra sellaista, mitä ei ole? Tekemisistäni selviää vähemmälläkin pähkäilemisellä.

Tiukka pakkanen on muuttunut vesikeliksi. Lumet sulavat pois hyvää vauhtia. Pitäisi lähteä ulos, mutta lamaannuttava uupumukseni ei osoita leppymisen merkkejä. En taida jaksaa raahata lihojani ulos tänään. Lukkoliike ilmoitti jo aikoja sitten, että tilaamani lisäavain on haettavissa, mutta se taitaa jäädä tältä päivältä hakematta. Eihän sillä ole kiirettä. Jääkaappi on täytetty, kävimme lähisiskon kanssa Itäharjun Prismassa palaillessamme Tyksistä. Siispä ei ole pelkoa nälkäkuolemastakaan vaikka läsisin koko loppuviikon punkan pohjalla. Tai paremminkin poutapilven päällä — makuukseni on juuri niin suloisen pehmoinen.

Nukkumisesta muistin uniapneakoneeni. Koska se kuivattaa nenän limakalvoja, hankin A- ja E-vitamiinipitoisen nenäsuihkeen apteekista ja sen lisäksi vielä nenänhuuhtelukannun. Tuntuu hassulta touhuta niin hartaasti tuulenhalkaisijansa kanssa, mutta minkäs teet. En halua uutta tolkutonta verenvuotoa nenästä. Onhan minulla sitäpaitsi aikaa näperrellä nokkani kimpussa. Mitään tähdellisempää minulla ei olekaan juuri nyt työn alla. En ole saanut vielä vastausta kirjailijalta, jonka kirjan olen suunnitellut julkaisevani seuraavaksi. Ai niin, Ranneliikkeessä kiinnostuttiin kirjoistani kun kerroin niistä, ja lähetin sinne arvostelijankappaleet. Mielenkiintoista nähdä, mitä kommentteja sieltäpäin kuuluu.

Kirjoista puheen ollen, Pitkä matka kotiin on noussut toiseksi heti BDSM-kirjan jälkeen myyntiluvuissa. Mahtavaa! Se on viihdyttävä kirja, ja sitähän juuri tavoittelen, että julkaisemani kirjat antavat nimen omaan viihtyisiä hetkiä lukijoilleen.

Read Full Post »

Eilisiltana pikku kämpässäni roiskui veri. Sain nimittäin aikaan melkoisen verenvuodon niistäessäni nenäni. Ensin en ollut lainkaan huolissani, nenästäni tulee usein verta, ja olen aina saanut vuodon tukittua kotikonstein. Tällä kertaa mikään tuntemani keino ei kuitenkaan auttanut, suoni oli revennyt niin syvällä, että sitä ei saanut tukittua puristamalla nenää. Kun verta oli vuotanut roikonaan kaksi tuntia molemmista sieraimista ja suusta, otin lusikan kauniiseen käteen, niin sanoakseni, ja soitin lähisiskolle kuulostellakseni, olisiko hän vielä hereillä. Onneksi hän oli ja lähti heti kuskaamaan minua Tyksin yhteispäivystykseen. Varasin matkalle reilun kokoisen pyyhkeen ja hyvä niin; se oli aika sotkussa siinä vaiheessa kun pääsin triageen. Päivystyksessä oli ihmeen vähän jonoa, ja seuloja soitti korva- , nenä- ja kurkkulääkärille, joka ottikin minut heti vastaan. Hän poltti vuotokohdan lapiksella ja peitti nenän väliseinän vielä spongostanilla. Kotona olin puolilta öin hiukan huterana mutta muuten kunnossa. Verta ehti valua sentään aika paljon.

Lääkäri arveli, että vuoto saattoi johtua siitä että CPAP-laite on kuivattanut nenän limakalvot. Hän käski minun hankkia kostuttimen koneeseeni. Fragminillakin on ilmeisesti osaksi syytä vuodon runsauteen. Varmaan onkin. Kai se pitää veren jotenkin notkeana, koska se tarkoitus on estää tulppia muodostumasta.

Kokemus oli mielenkiintoinen. Nenääni ei ole ronkittu virallisen ammattilaisen toimesta koskaan aikaisemmin. Toivottavasti ei tarvitsekaan tämän enempää.

Ulkona on ihanan näköinen, aurinkoinen mutta hyisen kylmä sää, 17 astetta pakkasta ja tuulee jäätävästi. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään.

Read Full Post »

Katselin aamutuimaan kylppärin peilistä naamaani valmistautuessani lähtemään terveyskeskuksen labraan. Siksi olin ylhäällä jumalattomaan aikaan, ennen seitsemää. Naamani ei herättänyt minussa mitään tunteita, ei ainakaan positiivisia, mutta päälakeni kyllä. Tukkani on alkanut taas varovaisesti kasvaa ja on nyt noin sentin pituisella sängellä. Päälakeni tuo mieleen iäkkään, säikähtäneen hiiren, jolla on kaljumpia läikkiä siellä täällä harvakseltaan siirottavien harmaitten karvojen seassa. Hupaisa näky. Nauroin sille makeasti ennen kuin työnnyin hyytävään viimaan. Pakkasta oli vain yhdeksän astetta, mutta tuuli sai sen tuntumaan paljon ankarammalta. Tallustin oikeinkin reippaasti ja nautin suuresti talvisista maisemista. Lunta on maassa juuri sen verran, että maisema on valoisa, ainakin verrattuna jouluntienoon lumettomaan mustuuteen. Muistelin kävellessäni, miten hauskaa minusta oli ennen nousta aikaisin ja lähteä pitkälle aamukävelylle. Liian vähäinen liikkuminen on kauheaa, mutta minkäs teet. Kun ei jaksa niin ei jaksa. Siitä voi syyttää vain itseään. Kyllähän sitä pitäisi koettaa raahautua ulos lenkille vaikka mikä olisi. Mitäs se Kekkonenkin sanoi valtansa huipulla? Että jokainen syy joka estää liikkumasta on tekosyy. Myönnän nöyrästi että niin varmaan on.

Höpisen tässä joutavia. Mitään erikoista ei kuulu. Uniapneakone on mahtava, enää ei tarvitse laukata kaiken yötä vessassa. Arvelen varovaisesti olevani virkeämpi kuin ennen konetta, en tosin vielä läheskään entiselläni. Mutta kunhan päästään keväälle, ties kuinka kepsakka muori minusta vielä tulee.

Read Full Post »