Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for maaliskuu 2017

Lumiyllätys

Aamu näytti hauskan yllätyksen: yöllä oli satanut lunta ja maa oli valkoinen! Katoilla oli lumikerros ja puutkin olivat saaneet lunta oksilleen niin että näkymä parvekkeeltani oli utuisen lempeä, sillä aurinkoa ei näkynyt pilvien takaa. Nyt illansuussa, kun kirjoitan tätä, lumet ovat jo sulaneet pois, pilvet vain sinnittelevät taivaan peittona ja satelevat hiljaksiin alas tihkuna. Lumi toi kosteutta kulonruskeille nurmikoille, jotka varmasti ponnauttavat kohta esiin kaiken ihanan uuden vihreytensä.

Kävin eilen Tyksissä onkologin vastaanotolla, lähisiskon kyyditsemänä. Syöpämarkkeri oli noussut kahdessa viikossa reippaasti, se on nyt 1500 ja nousee tietysti koko ajan lisää. Mitään uutta lääkärillä ei ollut tarjota. Hän sanoi, että normaalisti tässä vaiheessa pitäisi alkaa napsia Tamofenia. Kieltäydyin jyrkästi. En kaipaa enää yhtään enempää vaihdevuosioireita, joita siitä seuraisi. Sitäpaitsi Tamofen aiheuttaa veritulppia, ja niitähän minulla on jo ennestään. Ilmeisesti parasta aikaakin keuhkoissani on tuoreita embolioita, hengitykseni on käynyt niin vaikeaksi. Parin viikon takaisessa TT-kuvassa niitä ei näkynyt, mutta silloin minulla ei ollutkaan tällaista hengenahdistusta kuin nyt. Pystyin vetämään keuhkot täyteen, nyt en. Mutta ei hätää, Fragmin sulattelee emboliat pois pikkuhiljaa. Lääkäri ehdotti palliatiivisen hoidon polia, mikä oli minusta hyvä ajatus. Tänään sitten tulikin tekstiviestinä ilmoitus varatusta ajasta, joka on reilun viikon päästä. Silloin kuulen, mitä hauskuutta minulle on tarjolla lopun lähestyessä.

Loppuhan tässä lähestyy, mutta se ei ole uutinen, olen tiennyt sen siitä asti kun sytostaattihoito jouduttiin lopettamaan kesken neuropatian vuoksi. Mikään ei siis ole muuttunut, mutta toki tilanne on konkretisoitumassa kovaa vauhtia. Peijaisten pitäminen etukäteen oli hyvä juttu. Tietysti saatan elää vielä vaikka kuinka kauan, ellei veritulppa onnistu junttautumaan johonkin sopivaan paikkaan ja pudottamaan muorin lennosta, niin sanoakseni. Se olisikin hyvä. Äkkikuolema olisi ihana. Sitä tuskin saan, olen nimittäin alkanut nähdä sisäisissä silmissäni näyn, että makaan sairaalasängyssä. Yleensä sellainen näky toteutuu. Eihän se tarkoita että se olisi viimeinen makaus. Saattaahan se tarkoittaa satunnaista sairaalareissuakin. Mutta olen valmis lähtemään tästä ajan ja paikan jatkumosta.

Read Full Post »

olen viettänyt viime aikoina, tarkemmin sanoen viime torstaista eiliseen sunnuntaihin asti. Kajaanin-sisko oli atimoimassa, ja lisäksi poikani vietti kevättalvilomansa loppuja täälläpäin. Vietimme monta päivää ”hekumoiden sisarellisissa tunnustuksissa” kuten maailmankuulu tyttöromaaninkirjailija niin osuvasti luonnehtii senkaltaisia kohtaamisia. Lauantaina juhlimme ensimmäisiä peijaisiani Turussa ravintola Hiilessä, me kolme sisarusta ja poikani, joka on rauhallinen mies ja siis kestää äidin ja tätien kouhotukset kuin mies. Päätimme juhlia peijaisiani niin monta kertaa kuin suinkin ehdimme, onhan se aivan parasta kun vainaja itse voi osallistua tapaukseen. Hiili oli ainakin minulle uusi paikka ja osoittautui oikein viihtyisäksi eikä ruoassakaan ollut moitteen sijaa.

Nyt olen aivan uuvuksissa riehuttuani epätavallisen paljon tavallisen flegmaattisen oleiluni sijasta. Seurustelu on ihmeen rasittavaa, kaikesta ylimääräisestä kävelemisestä puhumattakaan. En ole tajunnutkaan, kuinka huonossa kunnossa alan olla. Elän toivossa että kuolen ennen kuin hyydyn aivan kokonaan. Onneksi minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään jos en jaksa. Jaksoin kyllä oikein hyvin käydä aamulla labrassa, viikolla on vastassa syöpälääkärin vastaanotto. Silloin pohditaan, mitä taudilleni tehdään jos mitään.

Töitäkin on tekeillä, laittelen julkaisukuntoon Pietu Orikiven aivan ihania murrekirjoja Koillismaan selkosilta. Nautin valtavasti hersyvästä puheenparresta ja elävistä ihmiskuvista. En kuitenkaan hosu niitten kanssa, teen sitä mukaa kuin jaksan nousta punkanpohjalta. Tai paremminkin poutapilveltä; jenkkimallinen sänkyni on unelmaisen pehmeä joskin rutisee toisinaan allani. Kyllä se silti kestää loppuun asti.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Read Full Post »

Tulin illalla Tyksistä, lähisiskon kyyditsemänä. Hän vei minut ensin puolilta päivin syöpälääkärin vastaanotolle, ja sieltä sain passituksen yhteispäivystykseen sydäntutkimuksiin. Minulla on nimittäin ollut riesanani inhottava rytmihäiriö, joka alkaa jytyyttää heti kun vähänkin liikahdan. Sellainen on uuvuttavaa. Yp:ssä otettiin keuhkoista TT-kuva, ja se olikin hauskanen operaatio. Ensimmäinen kanyyli hajosi kesken kuvauksen. Takaisin hoitoyksikköön saamaan uuden kanyylin. Se osoittautui osuneen suonen viereen. Takaisin hoitoyksikköön. Lääkäri etsi suonen ultralla, kanyyli asettui niin kuin piti ja kuva saatiin vihdoinkin otettua. Sanoin kyllä lääkärille että turha kuvata, keuhkoissani ei ole embolioita. En tiedä, oliko kuva lopultakaan turha, sillä lääkäri oli näkevinään keuhkoissani tilkan nestettä. Mitään varsinaista hyötyä koko yp-reissusta ei ollut, jytäävälle sydämelleni ei voi tehdä mitään. Se jytääminen kun ei kuulemma ole oikeaa rytmihäiriötä, mitä nyt pumppu muljahtelee kuin porsas rapakossa. No, sain kyllä reseptin nesteenpoistolääkettä ja betasalpaajaa varten, kokeeksi. Lääkäri arveli että kummastakaan ei ehkä ole mitään hyötyä. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Joten minähän kokeilen. Olon vähäinenkin helpottaminen olisi hienoa. Oli toki helpottavaa kuulla että kyseessä ei ole flimmeri, sillä kun on paha tapa aiheuttaa aivoinfarkteja.

Syöpälääkärillä oli karu uutinen: markkeri on lähtenyt nousuun ja on nyt 385. Olen kyllä tiennyt sen. Kyllä sen tuntee kun kasvaimet kasvavat. Onneksi sentään ei näkynyt askitesta. Se oli mahtava uutinen. Minulle soitetaan ensi viikolla ja kerrotaan, mitä onkologit ehkä keksivät tehdä syövälleni. Arvelen että eivät mitään. Menon kelkassa tässä ollaan, mutta ei mitenkään murheellisin mielin. Tämä on nyt tätä.

Ei elämäni sentään ole ollut tänään pelkkää sairastelua vaan vallan riemukastakin, sillä iki-ihana Liian suuri riski on nyt saatavilla Elisasta!

Simon Conley on ihmissusi, tavallisten ihmisten paljoudessa mitättömän pieneen vähemmistöön kuuluvan lajin jäsen, ja lisäksi homoseksuaali. Ihmissusilauman turvallisuus on kiinni täydellisestä salassa pysymisestä, ja sitä pidetään yllä keinoja kaihtamatta. Homoutta pidetään lajin keskuudessa perversiona, josta rangaistaan kuolemalla. Kun Simon rakastuu ihmismieheen, hän on kaksinverroin kirottu. Edes hänen alfansa vastahakoinen suvaitsevaisuus ei ehkä riitä suojelemaan häntä toisten, laumahierarkian huipulla olevien susien vihalta. Kun hän rakastuu ihmismieheen, hän on siis kaksinverroin kirottu.

Paul Hunter on eläinlääkäri, joka sattumoisin pelastaa pahoinpidellyn ja keskellä hyytävän kylmää Minnesotan talvea tielle heitetyn valtavan suuren koiran. Hän ei osaa aavistaakaan törmänneensä salaisuuteen, jonka paljastuminen saattaa maksaa hänen henkensä.

Kaje Harper osaa luoda uskottavia ja eläviä hahmoja ja maailmoita. Simon ja Paul ovat hyvä esimerkki siitä. Pidän heistä kovasti; he ovat aivan kuin oikeita ihmisiä, tarkoitan että on aivan kuin he olisivat läheisiä ystäviäni eivätkä pelkkiä kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Ja tämä ihmissusiporukka poikkeaa ”tavallisista” ihmissusista tosi paljon. En kerro enempää, lukekaa itse ja nauttikaa! Heidän tarinaansa riittää viiden kirjan verran, mutta pelkään pahoin, että en ehdi suomentaa niitä kaikkia. On niin paljon muitakin upeita kirjoja, jotka tahtoisin ehtiä suomentaa ja julkaista.

Read Full Post »