Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for huhtikuu 2017

Oli ihanaa herätä aamulla omalta poutapilveltä reilun viikon kestäneen sairaalareissun jälkeen. Nimittäin lähisiskoni tyyräsi minut kiirastorstaina eli 13. päivä tätä kuuta Tyksin A-sairaalaan keuhko-osastolle pleurapunktiota varten. Hengitykseni alkoi silloin olla jo melko vaikeassa jamassa. Minut töyttyytettiin sieltä sänkyineni päivineni trukin kyydissä T-sairaalaan, jossa hauskasti punapartainen nuori lääkäri ultrasi keuhkot ja asensi sitten dreenin oikeanpuolimmaiseen keuhkoon. Siinä oli nestettä jo hilukseen asti, eli melkoisen paljon. (Vasemmassa keuhkossa, josta nestettä alun perin löytyi, ei ollut enää mitään.) Trukin huiskaistua minut taas takaisin A-sairaalan, dreenin toiseen päähän kiinnitettiin muovipänikkä, kuin mikäkin salkku, ja se taas seinästä tulevan imun letkuun, joten olin aika lyhyessä lieassa eiliseen eli perjantaihin asti, jolloin dreeni poistettiin ja pääsin kotiin.

Dreenin asentaminen oli helppo juttu. Vain puudutuspiikin pistäminen tuntui, ei mikään muu. Ilmeisesti keuhkot ovat aika tunnottomat kun niihin voi noin vain lykätä muoviletkua ja antaa sen ollakin niissä ilman että potilas tuntee mitään. Salkkuun mahtui kerralla kaksi litraa, ja ehdin täyttää niitä melkein kolme, eli nestettä valutettiin keuhkosta reilut viisi litraa. Nestettä kehittyi lisää koko ajan, ja kehittyy edelleen, ja seuraavana vuorossa onkin sitten pysyvä dreeni josta saa tyhjentää liemet pois omatoimisesti. Mutta vielä ei olla niin pitkällä.

Nesteen kehittymisen hillitsemiseksi keuhkoni talkittiin eli minulle tehtiin pleurodeesi. Se tarkoittaa sitä, että keuhkoon pannaan talkkia, joka aiheuttaa tulehduksen, joka vuorostaan liimaa pleurat yhteen niin että niitten väliin ei jää tilaa nesteelle. Operaatio tehtiin minulle kahdesti. Itse operaatio ei ole kummoinenkaan, lääkäri ruiskuttaa dreenin kautta keuhkoon ensin lidokaiinia puudutusaineeksi ja sitten nestettä, johon talkki on lisätty. Ensimmäinen kerta oli aika kivulias, sen todella tunsi kun aine levisi keuhkoon, mutta kipu kesti vain muutaman minuutin. Sen jälkeen jäi tuntumaksi vihlaisu keuhkon alakärjen tienoilla kun vedän syvään henkeä. Toinen talkkaus tehtiin sitten kun oli pidetty päivä väliä ensimmäiseen, ja tällä kerta en tuntenut minkäänlaista kipua. Koska pleurat ovat nyt – toivottavasti – tarttuneet toisiinsa, jokainen syvä hengenveto tuntuu, mikä on hyvä merkki, ainakin uskon niin.

Osastolla huseerasi erikoistuva lääkäri, harvinaisen miellyttävä ja asiallinen nuori mies, nimeltään Erkki Laurikainen. Pidin hänestä kovasti. Hän oli huumorintajuinenkin, mikä on luettavissa plussaksi lääkärin kohdalla. Tai kenen hyvänsä, sen puoleen. Potilaat olivat enimmäkseen eri tavoilla hinkuvia muoreja, itseni mukaan luettuna. Seurasin ihmeissäni, miten kärsivällisesti ja hellästi henkilökunta jaksoi hoidella potilaita, jotka olivat enimmäkseen enemmän tai vähemmän höperöityneitä. Onneksi sain olla osastolla yksin pääsiäisen yli, muuten oleilusta olisi tullut kohtuuttoman rasittava. Höperöt muorit kun höperehtivät usein öisin, hiipparoivat ympäriinsä tai puuhailevat muuten omiaan tavalla, joka estää toisia nukkumasta. Epäilemättä ärsytin itse muita kuorsaamalla äänekkäästi; en ollut tullut ottaneeksi uniapneakonetta mukaani. Pärjäsin hyvin ilmankin.

Nyt siis olen kotona, lähisisko haki minut eilen sairaalasta ja tulimme Prisman kautta kotiin. Kauppareissu kävi hiukan huterasti, minun täytyi hipsutella hyvin hitaasti ostoskärryn nojassa, sillä jokainen hengenveto pisti kylkeen ja jalat tuntuivat viikon makaamisen jälkeen ylikypsiltä makaroneilta. Ensi viikolla käyn röntgenkuvassa ja lääkäri soittaa sitten ja kertoo sen nojalla, ovatko pleurodeesit onnistuneet niin kuin piti. Toukokuun puolella minulla on seuraava aika palliatiiviselle polille, joten ei tässä pääse kuolemaan ihan huomaamatta. Mielenkiintoista nähdä, mitä tästä vielä tulee. Ainakin nyt tuntuu ihan hyvältä. Keuhkolääkäri käski nakella Oxynormeja äänen suuntaan jos henkeä ahdistaa. Hyvässä lykyssä ehdin kehittää vielä huumeaddiktionkin.

Sokeri pohjalla: Liian suuri riski on saanut viisi tähteä ja hienon arvostelun! Mahtavaa! En ihmettele ollenkaan että joku muukin pitää kirjasta, se on niin ihana. Ja mikä vielä parempaa, poikani on näillä tienoin ja tulossa tänään kylään äetmuorin luokse.

Read Full Post »

Einon äidin tarina on nyt julkaistu! Jenni – selkosen tytär on iki-ihana kertomus menneisyydestä Koillismaan selkosilla. Nämä kaksi kirjaa, Eino ja Jenni, muodostavat sydäntälämmittävän ja -riipaisevan kokonaisuuden. Molemmat ovat varsinaisia ”page turnereita”, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Koillismaan murre soljuu niissä mehevänä, ja ihmishahmot ovat hyvin eläviä survoutuessaan historian suurten tapahtumien akanvirroissa. Edes kaukaiset korpikylät eivät saaneet olla rauhassa maailman menolta. Lukekaa ja nauttikaa hyvästä kerronnasta!

Read Full Post »

Lähisisko ajelutti minua taas ympäri Tyksiä. Kävin nimittäin T-talossa sijaitsevalla palliatiivisen hoidon polilla kuulemassa, mitä kaikkea minulle on tarjolla viimeisinä aikoinani. Kaikenlaista hauskaa onkin, mm. minulle luvattiin suora linkki Kaarinan kotisairaalasysteemiin, eli minun ei tarvitse hätätilanteessa rynnätä yhteispäivystykseen vaan saan mennä suoraan terveyskeskukseen, joka on huomattavasti lyhyemmän matkan päässä. Lääkäri ja sairaanhoitaja olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että Kaarinan terveyskeskus on erittäin hyvä paikka. Siellä asioineena kuuntelin haavi auki moista väitettä. Voihan olla että hoitohenkilökunnat ovat keskenään hyvää pataa ja juohevissa suhteissa, mutta tavallisen ihmisen on lähes mahdotonta saada aikaa k.o. terveyskeskuksen lääkäreille. Labra kyllä toimii hyvin, se tunnustus on annettava.

Juuri kun olimme ajamassa pois T-talosta, syöpähoitsu soitti ja käski tulla heti U-taloon ultrauttamaan vatsan askitesepäilyn vuoksi. Mikäpä siinä, lähisisko käänteli rattia ja tyyräsi minut gynepolille. Ultrassa ei näkynyt edelleenkään nestettä, onneksi. Hengenahdistus ei johdu siis ainakaan siitä. Mistä sitten? Keuhkoista kuului huonoja ääniä, joten sain käskyn käydä röntgenkuvassa. Kun ehdin kotiin, perääni soitettiin ja ilmoitettiin, että keuhkokuva näytti pleuranestettä olevan nyt myös oikealla puolella, sitä kun oli aikaisemmin vain vasemmalla. Neste dreneetataan pois myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana. Ehkä pääsiäisen jälkeen. Mikäs siinä. Asiat etenivät rivakasti siinäkin suhteessa, että Kaarinan kotisairaalasta soitti hoitsu ja kutsui itsensä kylään tarkistamaan tilanteeni ja kämppäni ja yleensä juttelemaan apuvälineistä ja sen sellaisesta. Hiukan pörhistelin yksityiselämääni tunkeutumisesta, mutta ymmärsin kyllä että sen puolen porukan pitää tietää, mitä heillä on vastassa kohdallani. Lupasin siis avata oven kunhan hän tulee. Olen itse asiassa ihan kiinnostunut kuulemaan, mitä kerrottavaa hänellä on kotisairaalapalvelusta.

Lääkäri kirjoitti hengenahdistuksen hoidoksi Oxynormia. Kokeilin kotiin päästyäni uutta lääkettä, ja totesin puolen tunnin kuluttua kapselin nielaisusta kohoavani yläilmoihin kevyenä kuin höyhen, eli olin ensin autuaasti pilvessä ja sitten sekaisin kuin seinäkello Kalajoen markkinoilla. En osaa sanoa, auttoiko rohto hengenahdistukseen, sillä sammahdin sängyn päälle enkä tiennyt tuon taivaallista sen paremmin maailman menosta kuin hapenpuutteestakaan ainakaan kolmeen tuntiin. Tuli vähän sellainen olo, että työt jäävät tekemättä jos nappailen niin rajua lääkettä. Sekavalla päällä on vaikea tehdä tarkkaa editointityötä.

Olen käynyt läpi vanhoja päiväkirjojani ja muita papereitani ja hävittänyt niitä rankalla kädellä. Tuntuu kuin olisi kiire saada roskat moolokin kitaan. Lääkäri ja hoitsu palliatiivisella polilla arvelivat, että tässä puhutaan kuukausista, ei vuosista, kun pyysin heidän arvioitaan jäljellä olevasta eliniästäni. Mahdotontahan kenenkään on tietää sitä varmasti, mutta toki syöpäläisten kanssa paljon pelautuneille ihmisille on muodostunut jonkinlaista arviointisilmää. En tunne itseäni lainkaan sairaaksi, en vain tunnu saavan tarpeeksi ilmaa kun hengitän. Se vaiva helpottaa, kunhan liiallinen neste valutetaan pois keuhkoista.

Read Full Post »

Minulla on ilo ilmoittaa, että Telum Saxum on julkaissut uuden kirjan, ja aivan ihanan! Ei puhettakaan seksistä, ei homo- eikä heterosellaisesta, mutta silti tarina imaisee vastustamattomasti mukaansa. Kirja on Pietu Orikiven Eino – selkosen poika. Koillismaan suurten selkosten väki elää siinä väkevästi, vaikka onkin enimmäkseen vähäväkistä väkeä, sitä ei käyne kieltäminen. Koillismaan lavea murre elää tekstissä upeasti – se on minunkin ominta puheenparttani kaukaa lapsuudesta.

Useimmat teistä blogini lukijoista varmasti tietävät, kuka Pietu on, ja tietävät hänen aina rakastaneen tarinointia ja kuunnelleen korva tarkkana jutustelua aina kun ihmisiä kokoontui muistelemaan menneitä ja javeksimaan elämänmenoa. Einon tarinastakin löytyy kaikuja niistä turinointituokioista.

Read Full Post »