Hoipparointia

Tämä päivä oli hyvä – vaikka sellaisiahan päiväni enimmäkseen ovatkin. Sää oli niin ihana, että hoipparoin apteekkiin täydentämään lääkevarastoani. Kulkuni tosiaan on sivusta katsottuna huterahkoa; askeleni ovat lyhyitä ja menevät toisinaan ristiin, ja pysähdyn tämän tästä puuskuttamaan kun henki tuntuu kerta kaikkiaan loppuvan. Naamioin hengenvetotauot luonnonilmiöitten ihastelemiseksi. Tässä kevään ja kesän taitteen vaiheessa ihailtavaa riittääkin. Kaikenlaisia kukkia ja muuta kaunista tunkee esiin joka paikasta. Ei minuun toki kukaan kiinnitä mitään huomiota, mutta ikäluokkani ihmiset ovat kasvaneet olemaan mahdollisimman vähän huomiota herättäviä. Luulisin. Kukaan ei katso kahta kertaa mummelia, joka tuijottaa valaisintolppaan nojaten haavi ihastuksesta auki milloin mitäkin kukkivaa puskaa tai matoa jahtaavaa rastasta, tai vaikka koiranpaskaa.

Apteekissa tapasin sisarentyttäreni, jota tapaan harvoin, vaikka hän itse asiassa asuu niin lähellä, että näen hänen asuntonsa parvekkeeltani. Hän on työssäkäyvä nuori äiti omine kiireineen, emmekä me yleensäkään ole kauhean sosiaalisia ihmisiä. Tapaamme mieluiten juuri sillä lailla sattumalta. Emme ehtineet jutella apteekissa, mutta kun olin ehtinyt melkein kotiin ja asettunut huilaamaan asuintaloni viereisen talon päädyssä olevalle penkille, hän tulikin siihen kotimatkallaan ja pysähtyi juttelemaan kanssani hyvän tovin. Oli ihanaa päivittää kuulumiset, ja taisimme ehtiä hiukan filosofeeratakin maailman menoa siinä samalla. Kerrassaan ihana keskustelutuokio! Tulin ajatelleeksi myöhemmin, että varmaankaan nuoret sukulaiseni eivät lainkaan tiedä kuinka rakkaita ovat minulle, minä kun en ole sen tapainen ihminen, joka pitää jatkuvaa kontaktia oikein keneenkään. Varsinkaan nyt kun jaksamiseni kaari on äärettömän lyhyt. Mutta tietäkää, nuoret sukulaiseni, että täti/isotäti muistelee teitä usein ja lämmöllä; olette kaikki rakkaita minulle!

Apteekkireissun jälkeen nukkua turrasin tuntikausia, kuten arvata saattoikin. Illansuussa soitti poikani, ja se teki päivästäni entistäkin hienomman. Hän suunnittelee tulevansa käymään luonani erään yhteisen ystävämme kanssa, hänen, jota en jaksanut tavata kun olin sairaalassa. Ajatus on minusta hyvä, saa nähdä, milloin se toteutuu.

Kello lähestyy iltayhdeksää ja kas kummaa, minua väsyttää… Ihana pehmoinen poutapilveni kutsuu minua povelleen. Mietin, vieläkö saisin tälle kesälle aikaiseksi siirtää makuukseni parvekkeelle. En tänä iltana mutta joskus. Ulkoilmassa nukkuminen on ihanaa.

Read Full Post »

Tervapääskyt!

Ihana yllätys aamulla kun menin parvekkeelle nuuskimaan raitista ilmaa: tervapääskyt ovat tulleet! Ne tulivat sillä aikaa kun olin taas kerran sairaalassa. Tällä kertaa reissuni oli lyhyt, olin osastolla vain yhden yönseudun. Soitin maanantaiaamuna palliatiivisen hoidon osastolle ja pyysin päästä vatsantyhjennykselle heti eikä vasta viikon päästä niin kuin oli tarkoitus. Mahani oli jo niin pinkeä ja kipeä että en kestänyt enempää. Onneksi paikka osastolta löytyi, ja minulle asennettiin pysyvä dreeni vatsaonteloon. Nyt voin itse tyhjentää askitesta pois sitä mukaa kuin sitä kehittyy. Ja sitähän kehittyy koko ajan ja vauhdikkaasti. Toistaiseksi on poistettu 8 litraa, ja jäljellä on vielä vaikka kuinka paljon. Kivut onneksi vähenivät heti kun muutama litra saatiin vähemmäksi.

Dreenisysteemi on PleurX, ja siihen kuuluu alipaineistettu pullo, johon askites imaistaan tuosta vain. Varmasti kauhean kallis, mutta onneksi en joudu itse maksamaan sitä. Kyllä Suomi on hieno maa siinäkin suhteessa, että kuoleva ihminen saa kohtuuhintaista ja osin jopa ilmaista hoitoa, vaikka siitä ei ole enää varsinaista hyötyä yhteiskunnalle, ainakaan aineellisella tasolla. Toki on niin, että kaikki hyöty ei ole mitattavissa mammonan mittapuulla. No, mittasi millä mittapuulla hyvänsä, minusta on tuskin mitään hyötyä kenellekään, kylmällä maalaisjärjellä ajatellen. No jaa, ehkä sentään harjoituskappaleena hoitoja suunniteltaessa pitäen mielessä sellaiset potilaat, joilla on mahdollisuus parantua tuottaviksi elämäänsä täysillä eläviksi kansalaisiksi.

Lääkäri, joka asensi dreenin, oli erinomaisen kevytsorminen. Katselin häntä kun hän työskenteli. Hän oli hyvin vakavailmeinen, parrakas nuori mies. Paneutui täysillä tehtäväänsä. Häntä oli ilo katsella. En tuntenut mitään muuta kuin puudutuspiikin. Tuntuu hassulta että ihmiseen voi noin vain ujuttaa vatsaonteloon letkun ja jättää sinne eikä tunnu miltään.

Sää ehti lopulta rävähtää keväiseksi sairaalassaoloni aikana. Kaikki on nyt vihreää, norjanangervot ryöppyävät valkoista kukkaa, linnut laulavat hullun lailla pesimispuuhissaan. On lämmintä! Hmm, mitähän sitä panisi päälleen… Joko pärjäisi pelkässä T-paidassa? Ehkä ei vielä. Ai niin, kengästäni irtosi korko eilen kun pääsi Tyksistä. Ei se mitään, kengät olivat ikivanhat, isävainajan perua. Niitten etu oli nauhattomuus; en ole aikoihin kyennyt solmimaan kengännauhoja mätisäkkini takia. Sään puolesta voisin kyllä polkaista Reinot jalkaan. Alan olla jo siinä pisteessä. Hitaasti aamutossut jalassa vaappuva muori.

Olen ikikiitollinen lähisiskolle, joka jaksaa kyyditä minua, eilenkin haki sairaalasta ja tänään vie hakemaan tyhjiöpulloja terveyskeskuksesta. Sieltä nimittäin soitettiin aamutuimaan ja kerrottiin, että heti on saatavissa laatikollinen, ja lisää on tilattu, mutta niitten tuleminen kestää. Ja helatorstai on tulossa, ei silti, että sillä olisi suurtakaan merkitystä, mahtavatko edes kaupat olla kiinni nykyään helatorstaina? Minulta ei kulu nykyään paljoa ruokaa, mutta jotain on sentään hyvä olla siltä varalta että syötätys iskisi yllättäen. Tiedossa on siis myös reissu lähimpään S-Markettiin.

Hyvä ystäväni olisi tullut eilen Hesasta käymään luonani, mutta en jaksanut ottaa häntä vastaan. Olen pahoillani. Jaksamiseni on nykyään huonoa. Tuntuu että minulla ei ole enää mitään annettavaa kenellekään, enkä jaksa olla yhtään sosiaalinen. Olen käynyt hirveän itsekkääksi. Ymmärrän hävetä sitä. Tiedän, että olen ystävilleni velkaa edes säällisen kohteliaisuuden.

Read Full Post »

Yksinoloa

Opettelen taas olemaan itsekseni, sillä viime lauantaista asti atimoimassa ollut Kajaanin-sisko on jo palannut omaan kauniiseen kotiinsa. Meillä oli kerrassaan mukavaa, höpötimme kaiken maailman asioista niin että vieraampi ei olisi saanut sanansijaa siinä puheentuiskeessa. Puhuminen ei puhumalla lopu, se tuli taas todistettua. Lapsuuden muistoista ja lapsista saa eniten juttua aikaan. Tulevaisuutta emme juuri suunnitelleet, se ei tuntunut tärkeältä. Hiukan minulla oli paha mieli kun en enää pysty olemaan kunnollinen emäntä vieraalleni, mutta hän oli omatoiminen ja osasi lähteä ulos kävelylle ja rymyämään kirpputoreilla jos siltä tuntui. Kävimme toki yhdessäkin kävelyllä, mutta liikkumiseni on niin huonoa, että siitä ei ole suurta huvitusta vieraalle. Piipahdimme Aurinkoisessa kahvilla, mutta tyrmistyksekseni huomasin että en pystynyt syömään sitä somaa leivosta, jonka sisko halusi tarjota minulle. Minua alkoi oksennuttaa, ja se oli sitten siinä. Pirullista.

Nämä blogipostaukseni alkavat olla pelkkää ruikutusta ja marinaa, mutta sellainen ihmisluonto on. Ken härjillä kyntää, se härjistä puhuu… Tilanteeni on sikäli hyvä, että lääkitykseni on ajan tasalla kipujen suhteen. Voin valita aivan vapaasti, kuuntelenko kipuja vai makaanko pilleritokkurassa. Aloin kokeeksi suomentaa ihmissusikirjan jatko-osaa, mutta kovin hitaasti se käy. Harmi, sillä kirja on hyvä. No, jokaisella jää jotain kesken täältä lähtiessään. Ei, en ole lähdössä minnekään.

Read Full Post »

Kevennetty olotila

Tein taas sairaalareissun, tällä kertaa tosin vain kolmen päivän pituisen. Vatsaontelostani laskettiin askitesta reilut 10 litraa. Kummasti keveni olo! Kymmenen litraa vettä painaa kymmenen kiloa. Sellaisen raahaaminen mahalihasten varassa käy työstä, uskokaa pois. Oikeanpuolimmaisessa keuhkossani olevaa nestettä ei poistettu vielä, seuraavalla kerralla sitten. Arvelen mahaontelon täyttyvän tyhjennyskuntoon parissa viikossa. Silloin luvassa on myös mahadreenin asennus. Minusta tulee jonkinlainen kyborg-ihminen kun tyhjennysletkunpätkää sojottaa sieltä täältä, ja minullahan on se siunattu porttikin asennettuna. Siitä oli taas kerran suurta iloa! Hoitsun ei tarvinnut kaivella käsivarsista paikkaa kanyylille, sen kun vain pisti neulan porttiin ja siinä se. Ihana keksintö. Säästää tuskanhikeä sekä potilaalta että hoitajalta.

Tällä kertaa mahadreeninkin asennus kävi aivan huomaamatta. En tuntenut muuta kuin pienen piston kun lääkäri pani puudustusainetta. Edellisellä kerralla lääkärin piti työntää letkua hartiavoimin ennen kuin se meni läpi ties mistä kalvosta, nyt ei ollut puhettakaan mistään sellaisesta. Lääkäreissä on eroja. Täytyy kyllä sanoa, että kohdalleni on osunut etupäässä niitä hyviä.

Minun ei tarvinnut mennä palliatiiviselle polille niin kuin oli suunniteltu, vaan se tuli luokseni sairaalahuoneeseeni kahden lääkärin, sairaanhoitajan ja kolmen opiskelijan voimin. Juttelimme hyvinkin tunnin, lääkitykseni tarkistettiin ja sain paljon tietoja resursseista ja avusta, joita on saatavissani tilani edetessä. Tuli tunne, että olen hyvissä käsissä. Minulla on nyt Oxycodon pysyvänä lääkkeenä, ja tarvittaessa täydennän sitä Oxynormilla. Kivut — pahenemaan päin — pysyvät sillä lailla kurissa, ainakin uskon niin. Tokkuraiseksi lääkkeet tekevät kyllä oloni, mutta on mukavampi leijua autereisessa puolihorteessa kuin vääntelehtiä kivusta. Kokeilkaa itse jos ette usko. Hiukan huolestuttaa, pystynkö enää suomentamaan, mutta jos en niin ei se ole koko maailma. Tuosta tuli mieleeni, että nyt on ihan hiljattain kuollut kaksi Suomen huippusuomentajista, nimittäin Ilona Nykyri ja Liisa Ryömä, en tiedä tarkemmin mihin tauteihin, mutta todennäköisesti syöpään.

En ole vielä täysin vapaa askiteksen valutuksesta, sillä dreenin poistaminen jätti tietenkin jälkeensä reiän, josta nestettä valuu koko ajan. Sitä keräämässä minulla on avannepussi, jota joudunkin tyhjentelemään aika usein. Hyvä niin. Parempihan on että neste valuu ulos eikä jää pullistamaan mahareppanaani. Joku roti senkin kärsimyksen kanssa.

Read Full Post »

Kamaluuksia

Telum Saxum on julkaissut taas kirjan, tällä kertaa nuortenkirjan, jota voin suositella myös aikuisille. Kirjassa seksi ei mene satunnaista viatonta halailua ja pussailua pitemmälle, mutta muutama aika raaka väkivaltainen kohtaus siinä on. Nick Wilgus on armoitettu kertoja, eikä tätäkään kirjaa voi jättää kesken ennen kuin on päässyt loppuun asti.

Viisitoistavuotiaat koulupojat Billy Gunn ja Rory Wilder palaavat viikonlopun telttaretkeltä vain huomatakseen, että mystillinen vitsaus on iskenyt Port Mossiin, heidän pieneen mississippiläiseen kotikaupunkiinsa. Kysymys tapahtuneen syystä on vasta alkua – varsinkin kun kuolleet kieltäytyvät pysymästä kuolleina. Ensimmäiseksi Billyn ja Roryn täytyy ottaa selvää, mitä on tapahtunut. Mutta se ei käykään tuosta vain. Ei riitä että kuolleet eivät pysy kuolleina, vaan omituinen myrsky uhkaa hukuttaa kaupungin, ja talvikin on uhkaavan lähellä. Valtavia aluksia ilmestyy taivaalle tuoden mukanaan muukalaisia, joitten teknologia yltää ennennäkemättömälle tasolle. Jäätyään ilman sähköä ja muita nykyaikaisia mukavuuksia Billyn ja Roryn täytyy keksiä keino miten selvitä kammottavien zombien, korkealle kehittyneitten vieraitten elämänmuotojen ja apokalyptisten myrskyjen seassa ja samalla selvitellä keskinäistä suhdettaan mielettömäksi muuttuneessa maailmassa.

Terveysrintamalla odottelen kuolemaa, joka toivottavasti ei ole enää kaukana. Mahani on paisuksissa kuin kevätsammakolla, ja liikun hyvin varovaisesti jotta en törmäisi mihinkään terävään nurkkaan, se kun voisi saada mätisäkin räjähtämään. Yritin kyllä saada apua tilaani, ja sitä luvattiinkin antaa ensi viikolla, eli askites dreneerattaisiin pois. Harmittaa kun edes yritin, jotenkin arvasinkin, että siitä ei ole hyötyä. Joskus sitä vain väsyy huonoon oloon. No, minun pitää kypsyä ymmärtämään, että avunsaantijonossa ovat etusijalla ne, joilla on toivoa parantua. Kuolevilla ei ole niin väliä, hehän kuolevat kuitenkin. Niin onkin oikein. En ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään erityisen tärkeäksi, eikä ole pelkoa että ehtisin sinne asti. Avun etsiminen aiheutti ihmisille paljon turhaa työtä ja edestakaisin soittelua, turhaa sikälikin, että minullahan on joka tapauksessa ensi viikolla aika palliatiiviselle polille ja keuhkojen tyhjennykseen. Seuraavalla kerralla ymmärrän pitää mölyt mahassani, niin sanoakseni.

Read Full Post »