Tämä päivä oli hyvä – vaikka sellaisiahan päiväni enimmäkseen ovatkin. Sää oli niin ihana, että hoipparoin apteekkiin täydentämään lääkevarastoani. Kulkuni tosiaan on sivusta katsottuna huterahkoa; askeleni ovat lyhyitä ja menevät toisinaan ristiin, ja pysähdyn tämän tästä puuskuttamaan kun henki tuntuu kerta kaikkiaan loppuvan. Naamioin hengenvetotauot luonnonilmiöitten ihastelemiseksi. Tässä kevään ja kesän taitteen vaiheessa ihailtavaa riittääkin. Kaikenlaisia kukkia ja muuta kaunista tunkee esiin joka paikasta. Ei minuun toki kukaan kiinnitä mitään huomiota, mutta ikäluokkani ihmiset ovat kasvaneet olemaan mahdollisimman vähän huomiota herättäviä. Luulisin. Kukaan ei katso kahta kertaa mummelia, joka tuijottaa valaisintolppaan nojaten haavi ihastuksesta auki milloin mitäkin kukkivaa puskaa tai matoa jahtaavaa rastasta, tai vaikka koiranpaskaa.
Apteekissa tapasin sisarentyttäreni, jota tapaan harvoin, vaikka hän itse asiassa asuu niin lähellä, että näen hänen asuntonsa parvekkeeltani. Hän on työssäkäyvä nuori äiti omine kiireineen, emmekä me yleensäkään ole kauhean sosiaalisia ihmisiä. Tapaamme mieluiten juuri sillä lailla sattumalta. Emme ehtineet jutella apteekissa, mutta kun olin ehtinyt melkein kotiin ja asettunut huilaamaan asuintaloni viereisen talon päädyssä olevalle penkille, hän tulikin siihen kotimatkallaan ja pysähtyi juttelemaan kanssani hyvän tovin. Oli ihanaa päivittää kuulumiset, ja taisimme ehtiä hiukan filosofeeratakin maailman menoa siinä samalla. Kerrassaan ihana keskustelutuokio! Tulin ajatelleeksi myöhemmin, että varmaankaan nuoret sukulaiseni eivät lainkaan tiedä kuinka rakkaita ovat minulle, minä kun en ole sen tapainen ihminen, joka pitää jatkuvaa kontaktia oikein keneenkään. Varsinkaan nyt kun jaksamiseni kaari on äärettömän lyhyt. Mutta tietäkää, nuoret sukulaiseni, että täti/isotäti muistelee teitä usein ja lämmöllä; olette kaikki rakkaita minulle!
Apteekkireissun jälkeen nukkua turrasin tuntikausia, kuten arvata saattoikin. Illansuussa soitti poikani, ja se teki päivästäni entistäkin hienomman. Hän suunnittelee tulevansa käymään luonani erään yhteisen ystävämme kanssa, hänen, jota en jaksanut tavata kun olin sairaalassa. Ajatus on minusta hyvä, saa nähdä, milloin se toteutuu.
Kello lähestyy iltayhdeksää ja kas kummaa, minua väsyttää… Ihana pehmoinen poutapilveni kutsuu minua povelleen. Mietin, vieläkö saisin tälle kesälle aikaiseksi siirtää makuukseni parvekkeelle. En tänä iltana mutta joskus. Ulkoilmassa nukkuminen on ihanaa.