Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for kesäkuu 2017

Elämä jatkuu

En ole vielä kuollut, mikä on pettymys, mutta loputtomiin ei homma siirry. Kirves putoaa kohta ihan varmasti. Itse asiassa voin tänään jo melko hyvin, pystyn juomaan mehua ilman että iskee hirveä yökötys ja mahakipu. Tullessaan ottamaan minut irti tippatelineestä illalla kotisairaanhoitaja sanoi, että tiputus jatkuu huomennakin. Mikäpä siinä.

Jaksoin aloittaa vihoviimeisen mappilaatikon selvittelyn hävittämistä varten, ja löysin hämmästyksekseni paksun kansion täynnä meilejä, joita olen saanut kohta parikymmentä vuotta sitten eräältä sukulaisnaiselta, jonka kanssa meillä on yhteistä huuhailu, eli viestit ovat täynnä henkimaailma asioita. Kadotimme yhteyden jossain välissä, niin kuin helposti käy. Luin viestejä suurella mielenkiinnolla, olin aivan unohtanut, mitä kaikkea ihmeellistä hänelle ja hänen perheelleen tapahtui, kuten itsellenikin. Onneksi olin jostain syystä printannut viestit paperille. Täytynee etsiä jostain hänen yhteystietonsa, olisi hauskaa kuulla, mitä hänelle kuuluu.

Read Full Post »

Tämä päivä on ollut rankka. Yökkäämistä tuskankyynelet silmissä, karmivaa vatsakipua. Koska kotisairaanhoitaja oli tulossa aamutuimaan vaihtamaan dreenin siteen, en hötkyillyt vaan odotin hänen tulevan ja sitten valitin vaivojani hänelle niin että vallan nolottaa. Mutta siinä vaiheessa en voinut sille mitään. Hoitaja kertoi sitten tilanteeni lääkärille, joka soitti minulle ja totesi, että tukkeutuneelle suolelleni pitää antaa lepo eli minun pitää paastota. Pakkohan onkin paastota kun pienikin siemaus vettä aiheuttaa niin kamalan kivun että sitä ei kestä rasvanahka persekään. Lääkäri lähetti hoitajan laittamaan minulle tipan jotta en kuivuisi, ja määräsi kipulaastareita ja pahoinvointilääkkeen, joka sulaa kielellä niin että sitä ei tarvitse nielaista. Poikani tuli onneksi hakemaan pyörääni ja lähetin hänet heti apteekkiin. Hän oli hölkännyt kotoa, eli 11 km ja totesi minun kauhistellessani, että sehän on hänen normaali hölkkälenkkinsä yleensäkin. Olin iloinen kun sain hänet ottamaan pyöräni, itsehän en sitä enää tarvitse, eikä hänen tarvitse tuoda hienoa herraties kuinka monella vaihteella varustettua munamankeliaan Helsingistä. Hän arveli, että vanha kolmivaihteiseni on hänelle juuri sopiva menopeli Liedossa lomaillessa.

Kotisairaanhoitaja kävi vielä iltamyöhäisellä ottamassa tippapullon pois yöksi, ja lupasi tuoda huomenna aamulla seuraavan nestepullollisen. Tiputus alkoikin heti parantaa oloani. Elimistön kuivuminen ei ole leikin asia. Ja taas kerran kiittelin sen lääkärin hoksottimia, joka alunperin kysyi, haluaisinko infuusioportin. Siitä on ollut suurta iloa koko ajan. Pakoilevan suonen etsiminen kanyylille ei ole kivaa potilaalle eikä hoitajalle. Sain vielä Oxynormia piikkinä joten sitäkään ei tarvinnut niellä. Nyt alankin olla niin tokkurainen että könyän ihan kohta yöpuulle. Nukkuminen on parasta mitä voi tehdä tässä tilanteessa.

Alan aivan ilmeisesti lähestyä hyvää vauhtia maallisen vaellukseni loppua. Hyvä niin. Kuoleminen on ihan jees, ja on hienoa kun sitä odotellessa ei tarvitse kärsiä. Kotisairaala on mahtava keksintö. Saan olla kotona niin kauan kuin suinkin kykenen. Sairaalassakin on hyvä olla, mutta oma koti on sentään oma koti. Katselin peilistä tarkemmin kasvojani ja totesin, että yökkäily on saanut pintaverisuonet katkeilemaan. Minusta tulee ruma ruumis. Onneksi se ei näy sitten kun on kaikki on muuttunut tuhkaksi.

Read Full Post »

Musiikkinautintoa

Juhannus tuli ja meni ja hyvä kun siitä päästiin. Päiväkin lyhenee taas melkoista vauhtia, joten se siitä kesästä. Loppu on sitten syksyä, tulkoon siitä lämmin, pitkä ja sääsketön.

Poikani piipahti Hesen kautta, ja nautittuamme hampurilaiset sain hänet houkuteltua laulamaan minulle, kitara kun sattui olemaan mukana. Olen yhäkin aivan täristyksissäni, hänellä on juuri sellainen ääni, joka ravisuttaa minua munaskuita myöten, dramaattinen, matala, avara. Päässäni aivan räjähteli aiheita lyriikoihin, joita hänen äänensä herätteli esille luomiskykyisessä mielessä. Kunpa vain jaksaisin paneutua kirjoittamaan lauluja! Olen ollut viime päivinä saakelin huonovointinen. Vatsa on kipeä niin että ihan suututtaa. Olisi nyt mokoma kunnolla, minähän teen kaikkeni että sillä olisi hyvä olla.

Laulamisen lisäksi poika raahasi rompetta sinne tänne, etupäässä Moolokin kitaan. Kumma miten paljon sitä raahattavaa kertyykin. Nyt tilanteeni alkaa olla hyvä, läpikäymättä on enää yksi laatikollinen mappeja, tankokaappi ja kirjahyllyn alimmainen hylly. No, keittiö tietysti, mutta siellä ei ole paljon mitään. En pysty syömään juuri mitään, joten ei kannata ostaakaan mitään syötävää. Korkeintaan nimeksi. Olen laihtunut kilokaupalla, melko rumasti. Alan muistuttaa Mammu-vainajaa, äidinpuoleista isoäitiäni, jonka perusilme oli tyytymättömän tympeä. En ikinä myönnä olevani tympeä, mutta ei kai ihan kaikkia vikojaan pysty täysin salaamaan enää tässä vaiheessa.

Read Full Post »

Viikko mennä huristaa kauheaa vauhtia, on menossa on tiistaissa. Olen virkeä ja toipunut viikonvaihteen tapahtumista. Nimittäin perjantaina ja lauantaina luonani oli poikani, ja lauantaina lisäksi yhteinen ystävämme Eeli, joka tuli hänkin varta vasten Hesasta tapaamaan minua. Pelkäsin etukäteen etten jaksa seurustella, mutta meillä olikin niin mahtavaa että en lainkaan huomannut väsymistä! Puheenaiheemme kiertelivät lähestyvän kuolemani nostattamista filosofisten kysymysten syvyyksistä tähtitaivaan korkeuksiin, ihan kirjaimellisesti, sillä Eeli oli vaihtanut pääaineensa biologian tähtitieteeseen ja nauttii nyt ensimmäisestä alaan kuuluvasta työpaikastaan. Miten ihmeellisen ihanaa! Olen itsekin rakastanut lapsesta asti tähtitiedettä, mutta ymmärsin jo pienenä että en pärjäisi sen kanssa huonolla matikkapäälläni, siihen aikaan ei ollut vielä tietokoneita, joilla tähtitieteilijät laskeva surauttavat tuosta vain kaiken sen, jonka he joutuivat ennen tekemään käsin. Mutta oli suuri ilo kuunnella kun Eeli kertoi työstään ja opinnoistaan. Aivan hehkuin kun kuuntelin näiden kahden nuoren ihmisen jutustelua. Tai suht. nuoren, kuten totesimme nauraen. Edustamme kaikki kolme juuri sitä ikäpolvea, suht. nuorta. Kaiken huipuksi poikani ilahdutti äitinsä melkein ekstaasiin kertomalla ryhtyneensä panostamaan vanhaan harrastukseensa, josta en tässä kerro sen enempää, totean vain, että äidinsydäntä tyydytti aivan sairaasti nähdä, kuinka hyvää pojalle on tehnyt vanhan harrastuksen elvyttäminen ja laajentaminen.

Sunnuntain vietinkin sitten aika tarkkaan punkan pohjalla. Nukuin kuin tukki, heräsin piipahtamaan vessassa ja nappaamassa lääkkeet ja upposin taas takaisin niin syvään uneen että ei äärtä ei määrää. Muutaman kerran soi puhelin, enkä yhtään muista, mitä mahdoin höpistä luuriin, puoliunessa kun olin.

Lepopäivä oli totisesti tarpeen, ja maanantaina olinkin sitten taas iskussa, niin sanoakseni. Aamupäivällä kävi kotisairaalan sairaanhoitaja vaihtamassa dreenin siteen, ja lähisisko käytti minua kaupassa ja apteekissa, ja jaksoin kaiken ihan hyvin. Siinä kauppaan ajaessamme tuli puheeksi, että Kajaanin-sisko joutuu kyselemään lähisiskolta minun voinnistani, koska itse kuulemma kuitenkin vastaan aina vain että voin hyvin. Mitä muutakaan voisin vastata? Minähän voin hyvin, olosuhteet huomioon ottaen. Tietysti olen heikko ja enimmäkseen tokkurainen lääkkeistä, mutta kokonaisuudessaan voin hyvin. Hyvin usein minulla on hetkiä, joina tunnen tunnen oloni erityisen hyväksi, suorastaan autuaaksi. Olen tasapainossa kohtaloni kanssa. Elän hetken kerrallaan ja nautin elämästäni. Lopun lähestyessä ei tarvitse suuria asioita eikä laajakantoisia suunnitelmia. Sitä haluaa vain olla, kaikessa rauhassa.

Ai niin, totesin aamulla, että älykännykästäni on alkanut äly hiipua. Kapine ei herättänytkään minua aamukahdeksalta niin kuin piti. Heräsin vartin yli kahdeksan ja kun otin kännykän käteeni ihmetelläkseni sen touhuja, se alkoi soitella herätysmusiikkia, jota en saanut millään sammutettua; piti sulkea virta koko kapineesta. Kun käynnistin se taas, siihen tuli kymmenkunta WhatsApp-viestiä, joitten olisi pitänyt tulla edellispäivänä. En siis suinkaan ole jättänyt vastaamatta ilkeyttäni vaan vain koska en ole saanut viestejä. Pitäneekö nakata vesilintua koko vehkeellä?

Read Full Post »

Kello tulee vasta seitsemän ja olen ollut jalkeilla jo niin kauan, että olen ehtinyt keitellä aamupuuroni ja syödäkin sen. Uneni loppuu aikaisin, koska menen aikaisin nukkumaankin. Elämäni pyörii aika tarkkaan lääkitykseni mukaan: kello kahdeksan sekä aamulla että illalla otan suurimman pillerisatsin, aamulla myös piikitän Fragminin. Tärkeimmät lääkkeistäni ovat kipulääkkeet, kuten arvata saattaa. Niillä muilla ei olekaan niin väliä. Mietinkin, että ne ehkä vain pitkittävät kärsimystäni. Olen kauhean itsekäs, en näe omaa kipuani kauemmaksi. On tosihienoa että satun olemaan suomalainen – se takaa, että saan hyvän hoidon kohtuuhintaan. En uskalla edes ajatella, millaista hoitoa täällä saavat esim. pakolaiset. Minun on pakko uskoa että hyvää, muuten en kestäisi vaan muuttuisin nurkassa itsekseen höpäjäväksi kylähulluksi.

Käsieni kramppaamiseen sain hyviä neuvoja mm. sisariltani, jotka muistuttivat suolan tärkeydestä. Pikkuruinen suolanmuren kielellä auttaa kun sormet alkavat vääntyä omituisiin asentoihin. Suonenvetokin on hiukan helpottanut. Oksentelu on vaikeampi tapaus. Toisinaan Primperanista tuntuu olevan apua, mutta kohtaus saattaa silti iskeä milloin vain ilman mitään näennäistä syytä. Pari yötä sitten heräsin paniikkikipuun; en mitenkään tajunnut, miten saatoin tuntea niin kovaa kipua kello kolme kun olin ottanut peruskipulääkkeen kahdeksalta, ennen nukkumaan menoa. Ei suinkaan tämä ollut jokin uusi merkki taudin pahentumisesta? Sitten aloin hitaasti muistaa kipuni läpi että olin joutunut säntäämään sängystä vessaan oksentamaan juuri kun olin nukahtamaisillani. Lääkkeet siis eivät olleet ehtineet ilmeisesti vielä imeytyä. Heitin suuhuni reilusti Oxynormia ja tilanne laukesikin onnellisesti.

Uusi dreeni on toiminut hyvin. Askitesta tulee nyt hiukan vähemmän, 1½ l päivässä, eli valutan joka toinen päivä kaksi litraa, joka toinen päivä litran. Hengenahdistusta ei juuri tunnu jos en hötkyile pahemmin; keuhkoihin ei siis ole kehittynyt lisää nestettä.

Tuntuu jotenkin niin hullulta tämä kuoleman odotteleminen. Hoitoketjussa on paljon ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet auttamaan minua, ja kuitenkin se apu tavallaan menee harakoille, enhän ole enää autettavissa. Se suututtaa minua. On inhottavaa olla näin avuton ja koko ajan vaatimassa apua ja hoitoa kun tietää, että se on turhaa. Tiedän, että ajatukseni ovat epäkypsiä ja lapsellisia. Haluanhan minä, että vaikeasti sairaita autetaan. Miksi sitten en soisi samaa itselleni? Ymmärrän hävetä ajatuksiani. Mutta vaikea sairaus ei välttämättä jalosta ihmistä eikä tee hänestä hyvää jos hän kertakaikkiaan ei sitä ole.

Ihanaa että on kesä! Kesäyöt tuoksuvat ihanasti. Heräilen usein yön mittaan ja käyn parvekkeella nuuskaisemassa raitista ilmaa. On niin lämmintä, niin kaunista. Kyllä te tiedätte. Vaikka olisin kuinka lääketokkurassa, pystyn nauttimaan kesäöistä. Onneksi olen viettänyt elämässäni lukemattomia öitä tulistelemassa metsissä ja rannoilla – nyt minulla on loputtomasti ihania muistoja kaivettaviksi esiin. Kunpa vielä kerran pääsisin istuskelemaan nuotiolle ja vain katsomaan tuleen kun Suomen ihanan suven kesäinen yö elää siinä ympärillä omaa salaperäistä elämänsä.

Read Full Post »

Kaikenlaisten vaivojeni repertuaari on lisääntynyt erittäin epämiellyttävällä ilmiöllä, yökkäilyllä. Voisi luulla että mitä tuo nyt muka on, mutta uskokaa pois, kamalaa se on. Pelkkä mielikuva jostain epämiellyttävästä saa refleksin aikaan, ja siinähän sitten yökkäilet tuskankyynelet silmissä. Hampaitten harjaaminenkin on melkein mahdotonta. Tarkkailtuaan aikansa surkeaa yökkäilyäni jopa lähisisko myönsi varovaisesti, että ei olisi synti rukoilla pikaista loppua sellaisessa tilanteessa. Niin että, ystävät kalliit, lähestykää henkivaltojanne hartailla toiveilla, että kärsimykseni loppuisivat kohtuullisen pian. En toki halua olla itsekäs; jos niillä henkivalloilla on tähdellisempää tekemistä, jaksan kyllä odottaa vuoroani, toivoakseni ainakin jonkin aikaa. Oksentelun lisäksi ovat käteni alkaneet krampata. Ihan totta. Kyseessä ei oikeastaan ole suonenveto, ainakin luulen niin. Käsi vain alkaa vääntyä omituiseen asentoon, tai pelkkä peukalo, tai sormi tai pari. Se tekee pirullisen kipeää, ja kramppi on hyvin vaikea saada laukeamaan. Sitä jatkuu toisinaan tuntikausia, varsinkin illalla kun yritän nukkua. Jos jollakulla teistä tulee mieleen jokin apukonsti, niin ilomielin kuulisin siitä.

Noin yleensä olen oikein hyvässä hoidossa, ja siitä olen kiitollinen. Minun on pitänyt lopultakin ymmärtää omakohtaisesti, että ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee laumatovereitaan pärjätäkseen. On vain niin pirullisen vaikeaa olla vaivaksi toisille kun on tottunut itse olemaan se, jonka puoleen käännytään apua tarvitessa. Minun piti oppia tämä asia vielä ennen lähtöäni.

Pienen säikähdyksenkin koin kun kuulin Lontoon viimeisimmästä terroristihyökkäyksestä ja tajusin, että poikani on juuri siellä, Lontoossa. Ajattelevaisena miehenä hän olikin sitten pannut fb:hen tiedon, että on kunnossa. Helpotus oli suunnaton. Siitä sai taas uuden muistutuksen siitä, että elämästä pitää nauttia joka hetki niin täysillä kuin voi, sillä mikään ei ole niin hauraissa kantimissa ja epävarma kuin tulevaisuus nykyään. Toisaalta niinhän se on ollut aina…

Mietin kovasti, millä lailla saisin elämääni vielä nautinnollista sisältöä. Se täytyy löytää nyt pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, kuinka hauskalta varpusten toimelias tirskutus kuulosti aamulla kun seisoin parvekkeella nuuskimassa raitista ilmaa. Varpunen on vaatimaton lintu ja kuitenkin niin täynnä elämää. Ja kun nostin katseeni ylemmäksi, tervapääskyt kieppuivat heti siinä silmieni edessä aineettoman keveinä kuin mitkäkin pienet sirpit. Ne nukkuvatkin lennossa, nousevat niin korkealle kuin voivat ja laskeutuvat sitten laajoissa kaarissa alaspäin nukkuen samalla. Vaisto herättää ne kun ne alkavat olla vaarallisen alhaalla. Minkälaisia uni mahtaa nähdä kun lentää nukkuessaan?

Read Full Post »

Olin taas vaihteeksi Tyksissä, tällä kertaa neljä päivää. Vatsaani asennettiin uusi dreeni, toivottavasti se pysyy jämäkämmin tällä kertaa. Vietin osastolla useamman päivä, koska vatsaonteloon piti ehtiä kerääntyä riittävästi askitesta jotta uuden dreenin saattoi turvallisesti asentaa paikoilleen. Mikäpä minun oli ollessa, hyvänä pidettiin ja hoidettiin mitä ystävällisimmin ottein.

Tuntuu oikein mukavalta olla taas kotona, mutta huomaan joka kerta käyneeni entistä heikommaksi sairaalareissun jälkeen. Liekö tuo mikään kumma. Mieleni on siis kaikin puolin oikein hyvä. Kirjamyyntilaskelma osoitti taas ihan mukavia lukemia, ja se ilahduttaa aina. Voi olla että en jaksa suomentaa enää yhtään kirjaa, kirjoittamisesta puhumattakaan, mutta enpä tuota sure. Olen ehtinyt tehdä elämässäni niin paljon hauskaa, että siinä riittää muistelemista loppuiäkseni (älköön se olko enää kovin pitkä).

Read Full Post »