Juhannus tuli ja meni ja hyvä kun siitä päästiin. Päiväkin lyhenee taas melkoista vauhtia, joten se siitä kesästä. Loppu on sitten syksyä, tulkoon siitä lämmin, pitkä ja sääsketön.
Poikani piipahti Hesen kautta, ja nautittuamme hampurilaiset sain hänet houkuteltua laulamaan minulle, kitara kun sattui olemaan mukana. Olen yhäkin aivan täristyksissäni, hänellä on juuri sellainen ääni, joka ravisuttaa minua munaskuita myöten, dramaattinen, matala, avara. Päässäni aivan räjähteli aiheita lyriikoihin, joita hänen äänensä herätteli esille luomiskykyisessä mielessä. Kunpa vain jaksaisin paneutua kirjoittamaan lauluja! Olen ollut viime päivinä saakelin huonovointinen. Vatsa on kipeä niin että ihan suututtaa. Olisi nyt mokoma kunnolla, minähän teen kaikkeni että sillä olisi hyvä olla.
Laulamisen lisäksi poika raahasi rompetta sinne tänne, etupäässä Moolokin kitaan. Kumma miten paljon sitä raahattavaa kertyykin. Nyt tilanteeni alkaa olla hyvä, läpikäymättä on enää yksi laatikollinen mappeja, tankokaappi ja kirjahyllyn alimmainen hylly. No, keittiö tietysti, mutta siellä ei ole paljon mitään. En pysty syömään juuri mitään, joten ei kannata ostaakaan mitään syötävää. Korkeintaan nimeksi. Olen laihtunut kilokaupalla, melko rumasti. Alan muistuttaa Mammu-vainajaa, äidinpuoleista isoäitiäni, jonka perusilme oli tyytymättömän tympeä. En ikinä myönnä olevani tympeä, mutta ei kai ihan kaikkia vikojaan pysty täysin salaamaan enää tässä vaiheessa.
Vastaa