Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘aivot’ Category

Olen viime aikoina miettinyt, miksi olen alkanut tuntea lähdön enteitä. En osaa tarkemmin kuvailla tunnetta, se on vain ikään kuin hiljainen paine jossain sisällä ja käskee itsepintaisesti järjestämään asiat kuntoon ennen lähtöä. Kaikki paperiasiat ja lakijutut ja silleen. Ei silti että minulla olisi mitään lakijuttuja työn alla, tuli vain mieleeni. Jokaisella on jotain keskeneräistä, jota ei haluaisi jättää jälkeenjääväistensä niskoille. Kyllä te tiedätte. Tulin jutelleeksi asiasta sisareni kanssa, ja hänpä tiesi oitis kertoa, että syksyllä kuolleen vanhimman veljemme leski oli hautajaistilaisuudessa kertonut veljemme ilmeisesti tienneen lähtönsä olevan lähellä, sillä hän oli järjestellyt asiansa kuntoon juuri sopivasti.

Koska Kaikkeus on sellainen kuin on, ja synkronismi on luonnonlaki, huomasin, että Areenassa esitettiin dokumenttia ikävystymisestä. Ja mitäkö sillä on tekemistä lähtöenteitten kanssa (joita jokaisella tämän ikäisellä ihmisellä on; ikätoverit alkavat kupsahdella ja kuolleensanomia siis tulee tämän tästä)?

Ikävystyminen tappaa. Ja panee tappamaan. Maapallolla on miljoonia ihmisiä, varsinkin nuoria, ja varsinkin nuoria miehiä, joilla ei ole mitään tekemistä. Eli he ikävystyvät. Eli he tekevät mitä vain hullutusta saadakseen jotain piristystä ankeuteensa. Dokumentissa näytettiin esimerkkinä Lontoon mellakoita. Voi että mellakoitsijat näyttivät onnellisilta juoksennellessaan ympäriinsä rikkomassa paikkoja! Mellakkapoliiseilla näytti olevan vähintäänkin yhtä hauskaa.

No, leikki leikkinä. Dokumentin mukaan ikävystymisen tappavuus johtuu siitä, että se aiheuttaa stressiä. Jos aivot eivät saa virikkeitä, ne tavallaan nukahtavat, sillä ne eivät välitä samanlaisina toistuvista tapahtumista. Ihminen siis ikävystyy, hänen ajantajunsa vääristyy, sykkeensä kasvaa, kortisolitasonsa kohoaa. Kortisolin kohoaminen taas aiheuttaa stressin, joka on jutun pahis.

Että mitäkö tuolla kaikella on tekemistä kuolleensanomieni kanssa?

Dokumentti antoi minulle ahaa-elämyksen: olen ikävystymässä kuoliaaksi. Mikään viiden aistini tuottama informaationkipenä ei tarjoa uutta aivoilleni. En näe, kuule, haista, maista enkä tunne ihollani mitään sellaista, minkä en olisi kokenut jo niin monta kertaa aikaisemmin, että siinä ei ole mitään uutta.

Kiusallinen juttu. Olen siis hyvää vauhtia painumassa kaiken lihan tietä. Parannuskeino on kyllä olemassa, onneksi. Pitää vain nousta ylös ja mennä ulos maailmaan. Siellä on uutta kaikille aisteille, rajattomasti, yltäkylläisesti, tulvimalla. Ja kaikkein parhaan avun tarjoaa liikkuminen.

Olen miettinyt tässä itse tykönäni mitä sellaista voisin ruveta harrastamaan, mitä en ole koskaan ennen kokeillut, tietenkin ottaen huomioon taloudelliset yms. seikat. Opettelisin mielelläni esim. lentämään helikopteria, mutta… no niin. Edes pienoishelikopterin lennättäminen ei mahdu taloudellisten realiteettieni rajoihin. Onhan maailmassa muutakin. Jonnekin kauemmas matkustaminen olisi hyvä keino, mutta mitä näkisin tai kokisin siellä sellaista, jota en olisi nähnyt ja kokenut tuhannet kerrat aikaisemmin? Kysymyshän on uutuudesta. Asioista, joita aivoni eivät ole koskaan ennen havainneet informaatiotulvassa, jota aistit tunkevat sisään päähäni.

Tässä pitää nyt vetää kovat piippuun eli ottaa synkronismi jyvälle. Eiköhän se kohta nostauta esille tiedon, jota tarvitsen ikävystymisen nujertamiseksi. Itse asiassa olin tänään tanssimassa rivitanssia ensimmäisen kerran pitkän joulu- ja vuodenvaihdetauon jälkeen. Ei niin että siinä olisi ollut sinänsä uutta, mutta porukkaan oli liittynyt uusia ihmisiä, ja opimme uuden tanssin. Niin että ei tässä tarvitse nakata kirvestä kaivoon. Minähän toteutin jo kaksi ikävystymisenpoistokeinoa, eli ulos maailmaan menemisen ja liikkumisen. Tosin kotiin palattuani kärsin niin inhottavasta rytmihäiriökohtauksesta, että minun piti ottaa päiväunet. Vaan ei hätiä mitiä, herättyäni olin kuin uusi.

Noin muuten suomentelen Jerna-sarjan kolmatta osaa, joka on oikein hyvä ja täydentää sarjan niin että irtonaisia juonenpätkiä ei jää roikkumaan tarinaan. Ja sain mielenkiintoisen meilin Josh Lanyonilta; ties vaikka silläkin rintamalla tapahtuisi jotain jännää.

Read Full Post »

Ihmettelen, mitä kummaa minulle on mahtanut tapahtua viime aikoina. Olen menettänyt kyvyn nauttia monista asioista, jotka olivat minulle ennen tärkeitä. Esimerkiksi lukemisesta. En löydä enää luettavaa. Hullua, kun ajattelee, millä ponnella uusia kirjoja tulvehtii jatkuvasti tulemaan tuutin täydeltä. Luulisi löytyvän lukematon kirja.

Ehkä olen lukenut jo mittani? Tartun kiinnostavaan kirjaan, luen sivun-pari ja tympäännyn. Joko tiedän heti, mitä kirjassa todennäköisesti tapahtuu, tai silmäni osuvat johonkin tönkköön kohtaan ja lukuintoni jämähtää siihen paikkaan. Hiukan ounastelen, että alan ajautua samanlaiseen hulluuden tilaan kuin kesällä 2008. Oireet viittaavat sinne päin. Silloin pystyin sentään lukemaan sotakirjoja. Nyt en niitäkään.

Järkytyin kun sain lopulta käsiini Kaari Utrion viimeisimmän kirjan, Seuraneidin. Ajattelin, että se sentään on varmasti lukemisen arvoinen. Mitä vielä. Kaarin maneerit alkoivat heti tökkiä. Kahlaan kuitenkin siinä urheasti eteenpäin. Tuntuu melkein kuin pyhäinhäväistykseltä jättää uusin Utrio lukematta.

Omituisinta asiassa on että minähän kirjoitan itse koko ajan, ja käännän. Tai ehkä luku-ummetukseni johtuukin siitä? Olen allerginen sanoille, ehkä. Tai jotain pahempaa. En kuitenkaan valita, ihmettelen vain. Lienevätkö aivoni rasittuneet liikaa kesän aikana? Näin vanhemmiten huomaa kyllä ettei jaksa repattaa enää yhtä tarmokkaasti kuin vielä kymmenen vuotta sitten. En joutaisi millään ihan vielä nyykähtämään. Herttinen sentään, en viitsi kutoa enää villasukkiakaan, ja ollaan nousemassa talven selkään. Jos iskee kävelyiset, se on sitten siinä. Kirves putoaa.

Read Full Post »