Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘solumyrkyt’ Category

Kävin taas kerran Tykslabissa antamassa verinäytteen. Siinä seuratessani tummahkon nesteen valumista koeputkiin tulin ajatelleeksi ja sanoin ääneenkin, että varmaan ne tutkijat, joita varten minusta tiristetään verta, ovat riemuissaan kun syöpäni uusi näin pian, tai ylipäätään uusi. Ehkä heitä harmitti, kun viimeinen sytostaattikuuri oli tiputettu minuun eikä verinäytteitä enää tulisi. Laboratoriohoitaja järkyttyi puheistani niin, että minun piti pehmitellä lausumaani vakuuttamalla etten ollut moksiskaan uusimisesta, olin tiennyt sen tapahtuvan, onkologihan sanoi sen minulle heti ensimmäisellä tapaamiskerrallamme. Minusta on hienoa ajatella että verestäni ehkä on hyötyä kehiteltäessä taudille hoitokeinoa. Ehkä joku joskus vielä parantuu siksi että vereni on ollut mukana hoitokeinoa etsittäessä. Ehkä joku sinunlaisesi nuori nainen, sanoin, ja tyttö nyökkäili myöntävästi joskin vieläkin hiukan järkyttyneen näköisenä. Minun totisesti pitäisi miettiä tarkemmin mitä päästän suustani.

Oli mukava käydä Turussa. Risteilin samalla reissulla kaupoissa. Tulee käytyä turhan harvoin hypistelemässä mielenkiintoisia esineitä. Se on rentouttavaa eikä tule kalliiksi. Hypistely siis.

Read Full Post »

Viime kerralla kerroin kaljuuntuneeni toisen kerran. Nyt voin ilokseni kertoa, että uusi tukkani on saavuttanut jo sentin pituuden. Lantavassa maaperässä se kasvaa nopeasti. Ties kuinka pitkäksi ehtii ennen kuin taas irtoaa. Mutta eipäs maalata piruja seinälle.

Sain viimeiseksi sytostaattieräksi onneksi pelkkää karboplatiinia, ja selvisin siitä kaikella kunnialla. Kohtalaisen ajan kuluttua viimeisestä latingista kävin TT-kuvauksessa. Sillä katsottiin, olivatko hoidot tehonneet. Kyllä olivat. Munasarjasyövästä ei näkynyt kuvissa jälkeäkään. Mutta jotain uutta näkyi: vatsan alueelta löytyi pinnanalainen kudospaksuuntuma. Siitä otettiin biopsia viikkoja sitten. Kun kävin Tyksin haavapolilla näyttämässä haavaani, ihmettelin siinä ritsillä matessani, miksi biopsiasta ei ole kuulunut tuloksia. Paikalla ollut lääkäri, plastiikkakirurgi muuten, viehättävä nuori nainen, armahti minut ja katsoi koneelta, että biopsian mukaan kyseessä ei ole mitään syöpääni liittyvää, vaan kasvain, joka ei ole pahanlaatuinen. Nimenkin hän sanoi mutta unohdin tietysti sen heti. Vasta tänään, kun selostus biopsiasta oli tullut Omakantaan, sain selville ilmestyksen nimen: desmoidi kasvain. Aloin heti tutkia sitä netistä. Hiukan ällistyin kun luin, että desmoidi on erittäin harvinainen kasvain, jota maailmanlaajuisesti löytyy 1-2 ihmiseltä puolesta miljoonasta. Mistä huupsetista minä olen onnistunut saamaan sen? Se saattaa olla myös perinnöllinen, mutta tietääkseni kenelläkään suvussa ei ole ollut sitä. Se saattaa olla pahakin, sillä se saattaa kasvaa nopeasti ja tunkeutua lähellään oleviin tärkeisiin elimiin, joista sitä ei sitten saakaan leikattua pois.

Haavapolilla kävin näyttämässä haavaani, joka osoittautui viimeinkin parantuneeksi. Kestikin miltei päivälleen viisi kuukautta ennen kuin se umpeutui lopullisesti. Kaikenlaista sille ehdittiinkin tehdä, tunkea Sorbact-nauhaa, huuhdella, ilmastaa ja mitä kaikkea. Vasta haavapolin hoitaja tiesi tepsivän keinon: hän kastoi Sorbactin hunajaan ja vasta sitten tunki sen haavaan. Hoitoa jatkettiin hänen ohjeittensa mukaan terveyskeskuksessa. Koska paikalliseen terveyskeskukseen ei saanut aikoja joka toiseksi päiväksi niin kuin haavahoitaja määräsi, vaan vain joka neljänneksi, haava sai parantua rauhassa eikä sitä revitty esiin liian usein. Varmaan sekin auttoi paranemista. Hunajan kanssa jäljellä olleet kolme avointa kohtaa umpeutuivat kolmessa viikossa, jonka jälkeen kävin siis näyttämässä tilannetta haavapolilla ja sain kuulla että haava on kiinni ja pysyy. Helpotuksen tunteeni on ääretön. Avohaava ja kesähelle on yhdistelmä, joka raastaa hermoja, uskokaa pois.

Nyt sitten odottelen tarkempaa tietoa, mitä Tyksin korkeastioppineet päättävät tehdä desmoidille kasvaimelleni. En tiedä, pitäisikö minun kauhistella vai ihastella kun olen saanut peräti kaksi harvinaista tautia tavallisten perussairauksieni päälle. Ei munasarjasyöpäkään ole kovin yleinen. Parempi lie nauraa vaan. Noin yleensä ottaen alan olla melko hyvässä kunnossa joskin väsähtänyt, mutta arvelen, että se on vain laiskuutta.

Read Full Post »

Eilen kävin Tyksissä saamassa kolmannen latingin sytostaatteja. Ensin kävin lääkärin puheilla, joka oli tällä kertaa miespuolinen. Hän tutki ensin kopeloimalla ja sitten ultraamalla, olivatko sytkyt purreet. Olivat, onneksi, kasvain on pienentynyt reilut kaksi senttiä eikä askitesta näy vatsaontelossa. Leikkaus on siis seuraavaksi vuorossa. Kutsu tulee kuulemma parin viikon sisällä, ja varsinainen operaatio on sitten juhannuksen alla. Kysyin lääkäriltä, kuinka paljon suolia aiotaan poistaa, mutta eihän hän tietenkään osannut sanoa sitä vielä. Hän kertoi, että nykyään pyritään leikkelemään suolia sillä silmällä, että avannetta ei tarvitsisi tehdä. Saapa nähdä. Syöpä on tartuttanut vatsapeitteeni sigmasuoleen, joten ainakin sitä joudutaan pätkäisemään. Pitänee varautua henkisesti avanteeseen. Onhan sellainen vaikka kuinka monella ja hyvin pärjäävät.

Lääkärin käsittelyn jälkeen tallustin tunnelia pitkin U-talosta T-taloon saamaan sytostaatit. Olisin saanut kyydinkin, mutta liikunta tekee hyvää, eikä minulla ollut kiirettä. Lonkka pani vastaan, joten kulkuni oli melkoista hankkarointia, mutta pääsin hyvissä ajoin perille tuttuun huoneeseen. Oli hauska nähdä parikin tuttua ihmistä edelliseltä kerralta. Kanyylille löytyi suoni edellistä kertaa helpommin, ja myrkky pääsi tippumaan sinne minne pitikin. Kahden eri aineen tippuminen vei kuutisen tuntia. Tällä kertaa en päässyt sänkyyn, mutta nojatuoli oli mukava; sitä saattoi säätää vaikka mihin asentoon. Ristiselkä ehti silti väsyä istumiseen. Huoneessa hässäköitiinkin nyt hiukan, yksi potilaista sai allergisen kohtauksen, joten tarvittiin lääkäriä. Onneksi potilas toipui nopeasti kohtauksesta. Toistakin lääkäriä tarvittiin, nimittäin anestesialääkärin piti käydä laittamassa kanyyli vanhukselle, jonka suonet olivat niin hauraita ja pieniä että hoitajat eivät onnistuneet löytämään neulalle paikkaa. Ilmeisesti nukutuslääkäreillä on spesiaalikykyjä suonten löytämisessä. Vanhus oli vanha, reilusti yli kahdeksankymmentä. Ajattelin, että en kyllä ehdi sinne asti. Minulla ei riitä sisuksia leikeltäväksi niin pitkäksi aikaa. En kysynyt, mutta oli selvää, että vanhus oli jo menon kelkassa. Askiteksen valtavaksi paisuttama maha mutta muuten hauras pyörätuolipotilas.

Sisareni kuskasi minua taas, kiitos siitä, ja kun hän haki minut hoidon jälkeen, menimme Skanssiin apteekkiin ja syömään. Tankkasimme hartaasti Raxissa. Vaikka valikoimat ovat siellä nykyään jo aika rajoittuneet, siellä saa kyllä mahansa täyteen oikein hyvin. Syötyämme poikkesin dna:n liikkeessä ja ostin iPad Air2:n, jossa on paikka sim-kortille. Päätin, että en enää koskaan mene Tyksiin ilman mahdollisuutta lukea sähköpostini. Entisessä iPadissasi ei ole simmille paikkaa. Kortisonihuumaa lie syyttäminen siitä, että ostin kaikkein kalleimman ja parhaimman version, eli siinä on niin paljon muistia kuin olla voi. Ostin samalla myös prepaid-simmin. Voi olla että se ei ole hyvä; minun pitää ehkä hankkia parempi Soneralta. Minulla oli varaa ostaa niin kallis laite, sillä tämän viikon maanantaina tapahtui ihme: sain kirjastoapurahan, jota en muistanut edes hakeneeni. Summa on ihan mukava, ja sen tarkoitus on auttaa iäkästä kirjailijaa/kääntää. Sellainenhan minä olen, joten raha osui juuri sopivaan kohtaan. Kiitosta vaan siitä!

Tänään minulla on vielä päällä kortisonihuumaus. Jaksoin jopa tehdä ihan kohtuullisen lenkinkin. Kumma kyllä edes lonkkaani ei särkenyt niin kuin vielä eilen. Liekö sekin kortisonin ansiota. Saa nähdä, millaiset kivut iskevät tällä kertaa. Viime kerralla ne olivat aika pahat, eivätkä särkylääkkeeni oikein jaksaneet auttaa. Nyt sain vahvempia, joten ei tässä hätää. Olen kuullut suoraan hevosen suusta, että kolmas kerta voi hyvinkin olla helpompi kuin edelliset. On siinä kyllä logiikkaa: ovathan myrkyt jo syöneet pois hyvä joukon etäpesäkkeitä. Taikka sitten sytkykeijut ovat kantaneet syöpäsoluja pois kiitettävällä ahkeruudella. Nythän niitä on pörräämässä sisälläni taas veres pataljoona ellei peräti divisioona.

Read Full Post »

Lähetin tänään Ann Somervillelle Jerna-sarjan kolmannen kirjan suomennokseni. Sen nimeksi tulee Halut ja tarpeet. Valmiiksisaamisen tunne on mahtava, taas kerran. Kun oikein mietin, olen kyllä saanut paljonkin valmista aikaan kirja- ja käännösrintamalla viime aikoina. Monta suomennosta, kaksi omaa kirjaa, mitä vielä. Laiska töitään latelee ja niin poispäin. Pikkuhiljaa näpertämällä saa aikaan kummasti valmista. Annilta tulikin heti vastaus, ja hän kysyi, olenko saanut paljon hyvää palautetta käännöksistäni. Enpä tosiaan, vain pari. Mutta käännös on hyvä jos lukijalla ei ole siitä mitään sanottavaa. Niin se menee.

En kuitekaan ole ollut mitenkään hyvässä iskussa aikoihin, sattuneesta syystä. Siitä huolimatta olen pärjäillyt oikein mukavasti. Salaisuus on siinä, että minulla ei ole mitään velvollisuuksia oman ihanan itseni ulkopuolella. Se etu on sinkkuudesta. Ja jälkikasvun aikuisuudesta. Ja sisaravusta. Toivoakseni voin korvata sen joskus.

Kuulin ilahduttavan uutisen, että minun on mahdollista saada tunnukset Celiaan eli sokeitten äänikirjastoon. Enää ei tarvitse olla sokea että saa ne. Kun ei jaksa muuta kuin maata sängyllä silmät kiinni, on mukava kuunnella äänikirjaa. Aika ei käy niin pitkäksi sillä lailla. Minulla on tänään treffit kirjastotädin kanssa asian tiimoilta. Pitäkää peukkuja!

Luin hiljakkoin Henning Mankellin syöpäkirjan Juoksuhiekkaa. Hänellä on keuhkosyöpä. Kirja oli mukava luettava, ei kai muunlaista voi odottaakaan sen tasoiselta kirjailijalta. Ajattelen itsekin kirjoittaa syöpäkirjan. Munasarjasyöpäkirjan. Itse asiassa sitä on pyydetty minulta. Ans kattoo. Tuskin siitä mitään tulee. Hmm, vaikuttaa siltä kuin olisin nakkaamassa kirvestä kaivoon ennen kuin olen edes aloittanut. Mietin vain, mitä kiinnostavaa voisin kertoa syövästäni. Voisin kyllä keroa heti tässä, millä tavalla autan sytostaatteja nujertamaan syöpäsolut:

Näen mielessäni ruumiini sisäpuolen. Se on täynnä himmeää valoa, jota puhkovat kirkkaat valonsäteet. Se on kuin hämärä vinttihuone heti pärekaton alla, ja katossa on reikiä, joista valo pääsee työntämään keihäitään hämärään, hiukan pölyiseen tilaan. Siellä lentelee pieniä olentoja, joilla on yllään kullanvärinen mekko ja selässä pienet siivet. Ne ovat sytostaattikeijuja. Ne pöristelevät ympäriinsä etsien syöpäsoluja, ja kun ne löytävät sellaisen, ne ottavat sen syliinsä ja kantavat lähimpään valonsäteeseen, joka tempaisee solun mukaansa ja vie sellaiseen paikkaan Kaikkeuden uumenissa, jossa se saa elää ja kasvaa kaikessa rauhassa. Kaikki näyttää itse asiassa aika hauskalta. Jotkin solut ovat niin suuria, että tarvitaan kaksi ja joskus kolmekin pikku pöristelijää kantamaan sitä. Syöpäsolut ovat aivottomia ja haluavat vain kasvaa ja jakaantua kuin villityt, mutta sytkykeijut ovat väsymättömiä, ja niitä tulee aina uusia sitä mukaa kuin käyn saamassa hoitoa. Niillä on myös hyvä huumorintaju, ja ne laukovat toisilleen vitsejä työskennellessään. Ne eivät vihaa syöpäsoluja vaan haluavat vain auttaa ne pois parempaan paikkaan ennen kuin kirurgi kaivautuu suolistooni puukkoineen ja tonkeineen. Vihalla ei ylipäätään voiteta mitään, uskon minä. Mietin vain, että olisi hauska jos ne pikku pöristelijät veisivät samalla vaivalla pois parikymmentä kiloa rasvasolujakin. Minulla on vaivanani kauhea syötätys, vaihteeksi. Niitä tulee ja menee. Kunhan selviän tästä kaikesta, rupean taas vesipaastolle. Se tekisi hyvää nytkin.

Olen jo tottunut aika hyvin kaljuuteeni. En edes muista sitä muulloin kun silloin kun päänahkani kutisee ja joudun raapimaan sitä. Se on arka kuin silmäterä ja aika rupinenkin. Sängen seassa on kaljuakin kaljumpia läikkiä. Näytän varmaan pelottavalta, mutta naamioidun lippalakilla. Ostin uuden Paraisten Tokmannilta. Siinä on hauen kuva otsassa. Sopii hyvin habitukseeni.

Read Full Post »

Liminaalitilassa

Liminaalitilassa


Toissapäivänä, eli maanantaina, kävin Tyksissä labrassa tutkituttamassa veri-yms. arvoni seuraavana päivänä annettavien sytostaattien takia. Ne olivat erinomaisen hyvät. Muuta en luullutkaan, oloni on ollut oikein hyvä. Myös lääkäri oli paikalla, ja juttelimme hyvän tovin. Hän ei varsinaisesti tutkinut mitään, tökkäsi kyllä palleaani kun arvelin, että askitesta on ehkä alkanut muodostua, sillä hengitykseni on vaikeutunut. Hänen mielestään siitä ei ollut kysymys. Vaan läskistä, arvelin itse hiljaa mielessäni kun nousin vaa’alle. Se kun osoitti painoni nousseen 4 kiloa reilussa viikossa. No, ei puntareihin ole niin luottamista, jokainen näyttää omiaan. Eipä silti, ruoka maistuu minulle oikein hyvin. Näytän pulskalta ja terveeltä, mitä nyt kaljulta. Oheinen kuva kertoo klanittamisesta. Se tapahtui sisarellisella yhteistyöllä. Kajaanin-sisko sattui olemaan luonani kun tukkani alkoi irrota. Otimme völjyyn hyvissä ajoin hankkimani kotiparturilaitteen ja menimme lähisiskon luo, joka on tottunut kotiparturoija, suurperheen äiti kun on. Hän siis parturoi, ja jossain välissä toinen sisko nappasi kännykällään tuon kuva. Eikö olekin mainio? Liminaalitilassa oleva ihminen muuttumassa uudeksi. Kuva konkretisoi näkyvällä tasolla sisäisen ja siis muille näkymättömän muutoksen. Tosin en tunne muuttuneeni hirviöksi, koska olen aina ollut jollain tasolla hirviömäinen. Olen vain (enimmäkseen) onnistunut salaamaan sen.

Eilen, 28.4. kävin siis saamassa toisen satsin sytostaatteja. Tällä kertaa menin Tyksin T-talon osastolle B1. Se on varsinainen sytostaattiosasto ja osoittautui mahtavaksi paikaksi. Ensinnäkin siellä on nyt oma huone gynekologisille syöville. Ennen piti kuulemma olla samassa huoneessa kaikkien muitten kanssa, naiset ja miehet sekaisin. Voi hyvin arvata, että siellä ei keskusteltu mistään oleellisesta. Naisilla on alituinen taipumus suojella miehiä ikäviltä asioilta. Olisivat ukkoparat saaneet laakin jos olisivat joutuneet kuulemaan tuosta vain kohduista ja emättimistä ja tisseistä. Mutta nyt siis meillä on oma huone, ja mukava olikin, kuulemma entinen lääkärin huone. Sain valita, makaanko sängyssä vai istunko tuolissa, jonka sai ajettua vaikka kuinka mukavaan asentoon. Valitsin sängyn, koska tiesin, että myrkkyjen tippuminen kestää ainakin kuusi tuntia, ja siinä ajassahan ehtii torkahtaakin (minkä teinkin, totta puhuen). Hoitajan oli vaikea löytää suonta paksuhkoista käsivarsistani, mutta lopulta sekin onnistui, ja nesteet alkoivat virrata. Kaivoin esiin Koboni, mutta en ehtinyt lukea sitä paljoakaan, sillä keskustelu alkoi heti virrata vuolaana paikalla olijoitten kesken. Kaikilla oli munasarjasyöpä, ja olin aivan äimän käkenä kun sain kuulla, että he olivat sairastaneet jo useita vuosia, joku melkein kymmenenkin, ja olivat silti täynnä henkeä ja huumoria. Kyllä vertaistuki on vertaansa vailla ja mittaamattoman arvokasta, ja sitä sain noitten tuntien aikana runsaasti. Kaikki tunnustivat läpikäyneensä shokkinsa ja vuodattaneensa runsaasti kyyneliä, mutta nyt huoneessa helkähteli nauru, jossa ei ollut katkeruuden häivääkään, toisinaan kyllä ihmettelyä. Jokaista oli tutkittu vuosia eikä mitään löydetty, kunnes sitten yhtäkkiä löytyikin laajalle levinnyt munasarjasyöpä. Ovela pirulainen. Sitä ei saa nujerrettua millään, se uusii niin kauan, että jäljellä ei ole enää mitään keinoa nujertaa sitä. Mutta kyllä niillä keinoilla saa monta vuotta lisäaikaa kellistellä tässä matoisessa maailmassa. Joka on aika hieno paikka kaikista hullutuksistaan huolimatta. Eipä meillä muutakaan ole, ainakaan niin kauan kuin olemme lihallisessa muodossamme.

Siinä makaillessani sain tekstiviestin rakkaalta läheiseltä, joka oli juuri käynyt normaalilla rintasyövän sairastaneen tarkastuksella. Hänellä oli kaikki hyvin, mutta kainalon imusolmukkeista oli otettu näyte patologia varten. Ymmärsin vihdoin, mitä eroa on empatialla ja aidolla, sisäsyntyisellä myötätunnolla. Olen tuntenut syvää ja hellää empatiaa häntä kohtaan hänen käydessään läpi raskaat hoidot monine leikkauksineen, mutta vasta nyt, kun itse olen samanlaisessa tilanteessa, saatoin tuntea aidosti saman mitä hän tunsi ja kävi läpi. Se on tilanne, jossa sanat eivät auta, sillä ei ole olemassa sanoja, jotka voivat välittää niin syvän tunteen. Vain kosketus voi sen tehdä. Olisinpa ollut paikalla että olisin voinut ottaa hänet syliini ja antaa hänen tuntea kaiken sen lämmön ja hellyyden, jonka ihminen voi toiselle antaa silloin kun ei voi tehdä mitään muuta, ei ainakaan mitään parempaa.

Tämänaamuisella meditaatiohetkelläni minulle selvisi, mitä minun pitää tehdä täyttääkseni loppuelämäni, josta ehkä, todennäköisesti, tulee pitempi kuin luulin. Tunsin pitkät ajat jo ennen kuin sain diagnoosin, että elämäni loppupää on lähellä. Nyt ymmärrän sen johtuneen vain siitä, että ruumiini koetti saada minut ymmärtämään jonkin olevan vialla. Nyt kun olen niin sanoakseni samalla kartalla ruumiini kanssa, pystyn näkemään koko kuvion paremmin. Ihan koko kuviotahan ei kukaan voi nähdä, mutta ehkä kuitenkin sen verran kuin kerrallaan tarvitsee jaksaakseen jatkaa repatusta.

Read Full Post »

Viime yönä tunsin, milloin sytostaatti alkoi purra kasvaimiin. Jos olisin katsonut kelloa, voisin sanoa tarkan hetkenkin, milloin oivalsin sen tapahtuneen.

Että miten niin tunsin sellaisen?

Minulla on ollut kovia kipuja monta vuorokautta, ja olen lääkinnyt niitä särkypillereillä, jotka auttavat kyllä hiukan mutta eivät kokonaan poista kipua. Siirtävät sen sentään jonnekin hiukan kauemmaksi. Olen ollut tokkurainen ja masentunut. Ei, en masentunut, vaan jotenkin kuin toivoton. Ruumiini on tiennyt jo kauan olevansa sairas, mutta tieto siitä ei ole saavuttanut sitä osaa minusta, joka on oikeasti minä. Ruumis on eri asia kuin minä, ja kummallakin on oma tahtonsa. Ruumis tietää olevansa tärkeä, sillä ilman sitä minä ei pysty tekemään mitään tässä ulottuvuudessa. Ruumiini tietää hyvin, että näin ankara tauti vaatii ankaran hoidon, eikä se ole jaksanut nähdä kokonaisuutta, vaan vain hoidon eri vaiheita perätysten, sytostaatteja, leikkauksia, lisää sytostaatteja, kipuja. Eikä ruumis myöskään ole pitkiin aikoihin tuntenut elämäniloa, eikä se jaksa nytkään tuntea sitä. Miten voi nauttia elämästä jos kaikki ilo on sammunut? Kadonnut? Kun kaikki ennen niin rakkaat ja kiinnostavat asiat ovat menettäneet merkityksensä? Miten ruumis jaksaa taistella vaikeaa sairautta vastaan, jos sillä ei ole mitään, minkä puolesta taistella? Jos mikään ei nosta sitä arjen yläpuolella ja suo sitä huikaisevaa iloa, jota tuntee kun tekee tai kokee jotain hauskaa ja mieluisaa?

Tuollainen tilani on siis ollut, mutta viime yönä kun heräsin taas kerran, totesin jonkin muuttuneen. Minuuteni oli vihdoin jaksanut irtautua ruumiin synkkyydestä ja pystyi näkemään koko kuvion. En minä itse ole ankistunut ja voimaton sairauden edessä, vaan vain ruumiini! Se on antanut periksi, mutta en minä. Mitä sitten jos ruumiini ei kipuineen ja kauan kaikessa hiljaisuudessa kalvaneen sairauden takia kykene näkemään missään mitään hyvää ja kiinnostavaa? Niin kauan kuin minä itse, minun sieluni, jos niin uskaltaa sanoa, ymmärtää tilanteen ja kykenee erottamaan ruumiin raskaat mietteet hengen rajattomasta keveydestä, kaikki on hyvin. Tunsin siinä yön pimeydessä itseni ensimmäisen kerran kuukausiin terveeksi, vaikka sääriäni repikin hermosärky. Tunsin, että solumyrkyt ovat alkaneet purra kasvaimiin, raivokkaasti ja hellittämättä. Pinkeäksi turvonnut mahani on sulanut melkein normaaliksi kun askites on valunut ulos, ja oloni on ihmeen hyvä. Voisin sanoa, että henkeni on voittanut aineeni, ainakin joksikin aikaa. Täytyy nyt koettaa löytää tasapaino niitten välille. Molempia kun tarvitaan tässä taistelussa.

Jos ruumiini, raskas ja kaiken lihan tietä kulkeva, ei näekään mitään hauskuutta enää löytyvän elämässä, niin se mikä minussa on minää, näkee rajattomasti mahdollisuuksia. Mistä minä voin edes tietää, mitä kaikkea voisin tehdä, mistä kaikesta innostua? Maailmassa on niin paljon tekemättömiä asioita että en voi edes kuvitella kaikkea juuri nyt. Varmasti sieltä löytyy vaikka mitä kiinnostavaa, jota voin harrastaa vaikka olisin kuinka huonossa jamassa. Ja jos olen niin huonossa jamassa, että en jaksa harrastaa mitään, niin ainahan voin vain olla. Sekin on tekemistä. Se se vasta leppoisaa tekemistä onkin. Ai niin, sana jama tulee venäjästä (яма), ja tarkoittaa kuoppaa. Mielenkiintoista, eikö vain?

Read Full Post »