Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘taivastelua’ Category

Oli ihanaa herätä aamulla omalta poutapilveltä reilun viikon kestäneen sairaalareissun jälkeen. Nimittäin lähisiskoni tyyräsi minut kiirastorstaina eli 13. päivä tätä kuuta Tyksin A-sairaalaan keuhko-osastolle pleurapunktiota varten. Hengitykseni alkoi silloin olla jo melko vaikeassa jamassa. Minut töyttyytettiin sieltä sänkyineni päivineni trukin kyydissä T-sairaalaan, jossa hauskasti punapartainen nuori lääkäri ultrasi keuhkot ja asensi sitten dreenin oikeanpuolimmaiseen keuhkoon. Siinä oli nestettä jo hilukseen asti, eli melkoisen paljon. (Vasemmassa keuhkossa, josta nestettä alun perin löytyi, ei ollut enää mitään.) Trukin huiskaistua minut taas takaisin A-sairaalan, dreenin toiseen päähän kiinnitettiin muovipänikkä, kuin mikäkin salkku, ja se taas seinästä tulevan imun letkuun, joten olin aika lyhyessä lieassa eiliseen eli perjantaihin asti, jolloin dreeni poistettiin ja pääsin kotiin.

Dreenin asentaminen oli helppo juttu. Vain puudutuspiikin pistäminen tuntui, ei mikään muu. Ilmeisesti keuhkot ovat aika tunnottomat kun niihin voi noin vain lykätä muoviletkua ja antaa sen ollakin niissä ilman että potilas tuntee mitään. Salkkuun mahtui kerralla kaksi litraa, ja ehdin täyttää niitä melkein kolme, eli nestettä valutettiin keuhkosta reilut viisi litraa. Nestettä kehittyi lisää koko ajan, ja kehittyy edelleen, ja seuraavana vuorossa onkin sitten pysyvä dreeni josta saa tyhjentää liemet pois omatoimisesti. Mutta vielä ei olla niin pitkällä.

Nesteen kehittymisen hillitsemiseksi keuhkoni talkittiin eli minulle tehtiin pleurodeesi. Se tarkoittaa sitä, että keuhkoon pannaan talkkia, joka aiheuttaa tulehduksen, joka vuorostaan liimaa pleurat yhteen niin että niitten väliin ei jää tilaa nesteelle. Operaatio tehtiin minulle kahdesti. Itse operaatio ei ole kummoinenkaan, lääkäri ruiskuttaa dreenin kautta keuhkoon ensin lidokaiinia puudutusaineeksi ja sitten nestettä, johon talkki on lisätty. Ensimmäinen kerta oli aika kivulias, sen todella tunsi kun aine levisi keuhkoon, mutta kipu kesti vain muutaman minuutin. Sen jälkeen jäi tuntumaksi vihlaisu keuhkon alakärjen tienoilla kun vedän syvään henkeä. Toinen talkkaus tehtiin sitten kun oli pidetty päivä väliä ensimmäiseen, ja tällä kerta en tuntenut minkäänlaista kipua. Koska pleurat ovat nyt – toivottavasti – tarttuneet toisiinsa, jokainen syvä hengenveto tuntuu, mikä on hyvä merkki, ainakin uskon niin.

Osastolla huseerasi erikoistuva lääkäri, harvinaisen miellyttävä ja asiallinen nuori mies, nimeltään Erkki Laurikainen. Pidin hänestä kovasti. Hän oli huumorintajuinenkin, mikä on luettavissa plussaksi lääkärin kohdalla. Tai kenen hyvänsä, sen puoleen. Potilaat olivat enimmäkseen eri tavoilla hinkuvia muoreja, itseni mukaan luettuna. Seurasin ihmeissäni, miten kärsivällisesti ja hellästi henkilökunta jaksoi hoidella potilaita, jotka olivat enimmäkseen enemmän tai vähemmän höperöityneitä. Onneksi sain olla osastolla yksin pääsiäisen yli, muuten oleilusta olisi tullut kohtuuttoman rasittava. Höperöt muorit kun höperehtivät usein öisin, hiipparoivat ympäriinsä tai puuhailevat muuten omiaan tavalla, joka estää toisia nukkumasta. Epäilemättä ärsytin itse muita kuorsaamalla äänekkäästi; en ollut tullut ottaneeksi uniapneakonetta mukaani. Pärjäsin hyvin ilmankin.

Nyt siis olen kotona, lähisisko haki minut eilen sairaalasta ja tulimme Prisman kautta kotiin. Kauppareissu kävi hiukan huterasti, minun täytyi hipsutella hyvin hitaasti ostoskärryn nojassa, sillä jokainen hengenveto pisti kylkeen ja jalat tuntuivat viikon makaamisen jälkeen ylikypsiltä makaroneilta. Ensi viikolla käyn röntgenkuvassa ja lääkäri soittaa sitten ja kertoo sen nojalla, ovatko pleurodeesit onnistuneet niin kuin piti. Toukokuun puolella minulla on seuraava aika palliatiiviselle polille, joten ei tässä pääse kuolemaan ihan huomaamatta. Mielenkiintoista nähdä, mitä tästä vielä tulee. Ainakin nyt tuntuu ihan hyvältä. Keuhkolääkäri käski nakella Oxynormeja äänen suuntaan jos henkeä ahdistaa. Hyvässä lykyssä ehdin kehittää vielä huumeaddiktionkin.

Sokeri pohjalla: Liian suuri riski on saanut viisi tähteä ja hienon arvostelun! Mahtavaa! En ihmettele ollenkaan että joku muukin pitää kirjasta, se on niin ihana. Ja mikä vielä parempaa, poikani on näillä tienoin ja tulossa tänään kylään äetmuorin luokse.

Read Full Post »

Einon äidin tarina on nyt julkaistu! Jenni – selkosen tytär on iki-ihana kertomus menneisyydestä Koillismaan selkosilla. Nämä kaksi kirjaa, Eino ja Jenni, muodostavat sydäntälämmittävän ja -riipaisevan kokonaisuuden. Molemmat ovat varsinaisia ”page turnereita”, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Koillismaan murre soljuu niissä mehevänä, ja ihmishahmot ovat hyvin eläviä survoutuessaan historian suurten tapahtumien akanvirroissa. Edes kaukaiset korpikylät eivät saaneet olla rauhassa maailman menolta. Lukekaa ja nauttikaa hyvästä kerronnasta!

Read Full Post »

Lähisisko ajelutti minua taas ympäri Tyksiä. Kävin nimittäin T-talossa sijaitsevalla palliatiivisen hoidon polilla kuulemassa, mitä kaikkea minulle on tarjolla viimeisinä aikoinani. Kaikenlaista hauskaa onkin, mm. minulle luvattiin suora linkki Kaarinan kotisairaalasysteemiin, eli minun ei tarvitse hätätilanteessa rynnätä yhteispäivystykseen vaan saan mennä suoraan terveyskeskukseen, joka on huomattavasti lyhyemmän matkan päässä. Lääkäri ja sairaanhoitaja olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että Kaarinan terveyskeskus on erittäin hyvä paikka. Siellä asioineena kuuntelin haavi auki moista väitettä. Voihan olla että hoitohenkilökunnat ovat keskenään hyvää pataa ja juohevissa suhteissa, mutta tavallisen ihmisen on lähes mahdotonta saada aikaa k.o. terveyskeskuksen lääkäreille. Labra kyllä toimii hyvin, se tunnustus on annettava.

Juuri kun olimme ajamassa pois T-talosta, syöpähoitsu soitti ja käski tulla heti U-taloon ultrauttamaan vatsan askitesepäilyn vuoksi. Mikäpä siinä, lähisisko käänteli rattia ja tyyräsi minut gynepolille. Ultrassa ei näkynyt edelleenkään nestettä, onneksi. Hengenahdistus ei johdu siis ainakaan siitä. Mistä sitten? Keuhkoista kuului huonoja ääniä, joten sain käskyn käydä röntgenkuvassa. Kun ehdin kotiin, perääni soitettiin ja ilmoitettiin, että keuhkokuva näytti pleuranestettä olevan nyt myös oikealla puolella, sitä kun oli aikaisemmin vain vasemmalla. Neste dreneetataan pois myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana. Ehkä pääsiäisen jälkeen. Mikäs siinä. Asiat etenivät rivakasti siinäkin suhteessa, että Kaarinan kotisairaalasta soitti hoitsu ja kutsui itsensä kylään tarkistamaan tilanteeni ja kämppäni ja yleensä juttelemaan apuvälineistä ja sen sellaisesta. Hiukan pörhistelin yksityiselämääni tunkeutumisesta, mutta ymmärsin kyllä että sen puolen porukan pitää tietää, mitä heillä on vastassa kohdallani. Lupasin siis avata oven kunhan hän tulee. Olen itse asiassa ihan kiinnostunut kuulemaan, mitä kerrottavaa hänellä on kotisairaalapalvelusta.

Lääkäri kirjoitti hengenahdistuksen hoidoksi Oxynormia. Kokeilin kotiin päästyäni uutta lääkettä, ja totesin puolen tunnin kuluttua kapselin nielaisusta kohoavani yläilmoihin kevyenä kuin höyhen, eli olin ensin autuaasti pilvessä ja sitten sekaisin kuin seinäkello Kalajoen markkinoilla. En osaa sanoa, auttoiko rohto hengenahdistukseen, sillä sammahdin sängyn päälle enkä tiennyt tuon taivaallista sen paremmin maailman menosta kuin hapenpuutteestakaan ainakaan kolmeen tuntiin. Tuli vähän sellainen olo, että työt jäävät tekemättä jos nappailen niin rajua lääkettä. Sekavalla päällä on vaikea tehdä tarkkaa editointityötä.

Olen käynyt läpi vanhoja päiväkirjojani ja muita papereitani ja hävittänyt niitä rankalla kädellä. Tuntuu kuin olisi kiire saada roskat moolokin kitaan. Lääkäri ja hoitsu palliatiivisella polilla arvelivat, että tässä puhutaan kuukausista, ei vuosista, kun pyysin heidän arvioitaan jäljellä olevasta eliniästäni. Mahdotontahan kenenkään on tietää sitä varmasti, mutta toki syöpäläisten kanssa paljon pelautuneille ihmisille on muodostunut jonkinlaista arviointisilmää. En tunne itseäni lainkaan sairaaksi, en vain tunnu saavan tarpeeksi ilmaa kun hengitän. Se vaiva helpottaa, kunhan liiallinen neste valutetaan pois keuhkoista.

Read Full Post »

Minulla on ilo ilmoittaa, että Telum Saxum on julkaissut uuden kirjan, ja aivan ihanan! Ei puhettakaan seksistä, ei homo- eikä heterosellaisesta, mutta silti tarina imaisee vastustamattomasti mukaansa. Kirja on Pietu Orikiven Eino – selkosen poika. Koillismaan suurten selkosten väki elää siinä väkevästi, vaikka onkin enimmäkseen vähäväkistä väkeä, sitä ei käyne kieltäminen. Koillismaan lavea murre elää tekstissä upeasti – se on minunkin ominta puheenparttani kaukaa lapsuudesta.

Useimmat teistä blogini lukijoista varmasti tietävät, kuka Pietu on, ja tietävät hänen aina rakastaneen tarinointia ja kuunnelleen korva tarkkana jutustelua aina kun ihmisiä kokoontui muistelemaan menneitä ja javeksimaan elämänmenoa. Einon tarinastakin löytyy kaikuja niistä turinointituokioista.

Read Full Post »

Lumiyllätys

Aamu näytti hauskan yllätyksen: yöllä oli satanut lunta ja maa oli valkoinen! Katoilla oli lumikerros ja puutkin olivat saaneet lunta oksilleen niin että näkymä parvekkeeltani oli utuisen lempeä, sillä aurinkoa ei näkynyt pilvien takaa. Nyt illansuussa, kun kirjoitan tätä, lumet ovat jo sulaneet pois, pilvet vain sinnittelevät taivaan peittona ja satelevat hiljaksiin alas tihkuna. Lumi toi kosteutta kulonruskeille nurmikoille, jotka varmasti ponnauttavat kohta esiin kaiken ihanan uuden vihreytensä.

Kävin eilen Tyksissä onkologin vastaanotolla, lähisiskon kyyditsemänä. Syöpämarkkeri oli noussut kahdessa viikossa reippaasti, se on nyt 1500 ja nousee tietysti koko ajan lisää. Mitään uutta lääkärillä ei ollut tarjota. Hän sanoi, että normaalisti tässä vaiheessa pitäisi alkaa napsia Tamofenia. Kieltäydyin jyrkästi. En kaipaa enää yhtään enempää vaihdevuosioireita, joita siitä seuraisi. Sitäpaitsi Tamofen aiheuttaa veritulppia, ja niitähän minulla on jo ennestään. Ilmeisesti parasta aikaakin keuhkoissani on tuoreita embolioita, hengitykseni on käynyt niin vaikeaksi. Parin viikon takaisessa TT-kuvassa niitä ei näkynyt, mutta silloin minulla ei ollutkaan tällaista hengenahdistusta kuin nyt. Pystyin vetämään keuhkot täyteen, nyt en. Mutta ei hätää, Fragmin sulattelee emboliat pois pikkuhiljaa. Lääkäri ehdotti palliatiivisen hoidon polia, mikä oli minusta hyvä ajatus. Tänään sitten tulikin tekstiviestinä ilmoitus varatusta ajasta, joka on reilun viikon päästä. Silloin kuulen, mitä hauskuutta minulle on tarjolla lopun lähestyessä.

Loppuhan tässä lähestyy, mutta se ei ole uutinen, olen tiennyt sen siitä asti kun sytostaattihoito jouduttiin lopettamaan kesken neuropatian vuoksi. Mikään ei siis ole muuttunut, mutta toki tilanne on konkretisoitumassa kovaa vauhtia. Peijaisten pitäminen etukäteen oli hyvä juttu. Tietysti saatan elää vielä vaikka kuinka kauan, ellei veritulppa onnistu junttautumaan johonkin sopivaan paikkaan ja pudottamaan muorin lennosta, niin sanoakseni. Se olisikin hyvä. Äkkikuolema olisi ihana. Sitä tuskin saan, olen nimittäin alkanut nähdä sisäisissä silmissäni näyn, että makaan sairaalasängyssä. Yleensä sellainen näky toteutuu. Eihän se tarkoita että se olisi viimeinen makaus. Saattaahan se tarkoittaa satunnaista sairaalareissuakin. Mutta olen valmis lähtemään tästä ajan ja paikan jatkumosta.

Read Full Post »

olen viettänyt viime aikoina, tarkemmin sanoen viime torstaista eiliseen sunnuntaihin asti. Kajaanin-sisko oli atimoimassa, ja lisäksi poikani vietti kevättalvilomansa loppuja täälläpäin. Vietimme monta päivää ”hekumoiden sisarellisissa tunnustuksissa” kuten maailmankuulu tyttöromaaninkirjailija niin osuvasti luonnehtii senkaltaisia kohtaamisia. Lauantaina juhlimme ensimmäisiä peijaisiani Turussa ravintola Hiilessä, me kolme sisarusta ja poikani, joka on rauhallinen mies ja siis kestää äidin ja tätien kouhotukset kuin mies. Päätimme juhlia peijaisiani niin monta kertaa kuin suinkin ehdimme, onhan se aivan parasta kun vainaja itse voi osallistua tapaukseen. Hiili oli ainakin minulle uusi paikka ja osoittautui oikein viihtyisäksi eikä ruoassakaan ollut moitteen sijaa.

Nyt olen aivan uuvuksissa riehuttuani epätavallisen paljon tavallisen flegmaattisen oleiluni sijasta. Seurustelu on ihmeen rasittavaa, kaikesta ylimääräisestä kävelemisestä puhumattakaan. En ole tajunnutkaan, kuinka huonossa kunnossa alan olla. Elän toivossa että kuolen ennen kuin hyydyn aivan kokonaan. Onneksi minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään jos en jaksa. Jaksoin kyllä oikein hyvin käydä aamulla labrassa, viikolla on vastassa syöpälääkärin vastaanotto. Silloin pohditaan, mitä taudilleni tehdään jos mitään.

Töitäkin on tekeillä, laittelen julkaisukuntoon Pietu Orikiven aivan ihania murrekirjoja Koillismaan selkosilta. Nautin valtavasti hersyvästä puheenparresta ja elävistä ihmiskuvista. En kuitenkaan hosu niitten kanssa, teen sitä mukaa kuin jaksan nousta punkanpohjalta. Tai paremminkin poutapilveltä; jenkkimallinen sänkyni on unelmaisen pehmeä joskin rutisee toisinaan allani. Kyllä se silti kestää loppuun asti.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Read Full Post »

Tulin illalla Tyksistä, lähisiskon kyyditsemänä. Hän vei minut ensin puolilta päivin syöpälääkärin vastaanotolle, ja sieltä sain passituksen yhteispäivystykseen sydäntutkimuksiin. Minulla on nimittäin ollut riesanani inhottava rytmihäiriö, joka alkaa jytyyttää heti kun vähänkin liikahdan. Sellainen on uuvuttavaa. Yp:ssä otettiin keuhkoista TT-kuva, ja se olikin hauskanen operaatio. Ensimmäinen kanyyli hajosi kesken kuvauksen. Takaisin hoitoyksikköön saamaan uuden kanyylin. Se osoittautui osuneen suonen viereen. Takaisin hoitoyksikköön. Lääkäri etsi suonen ultralla, kanyyli asettui niin kuin piti ja kuva saatiin vihdoinkin otettua. Sanoin kyllä lääkärille että turha kuvata, keuhkoissani ei ole embolioita. En tiedä, oliko kuva lopultakaan turha, sillä lääkäri oli näkevinään keuhkoissani tilkan nestettä. Mitään varsinaista hyötyä koko yp-reissusta ei ollut, jytäävälle sydämelleni ei voi tehdä mitään. Se jytääminen kun ei kuulemma ole oikeaa rytmihäiriötä, mitä nyt pumppu muljahtelee kuin porsas rapakossa. No, sain kyllä reseptin nesteenpoistolääkettä ja betasalpaajaa varten, kokeeksi. Lääkäri arveli että kummastakaan ei ehkä ole mitään hyötyä. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Joten minähän kokeilen. Olon vähäinenkin helpottaminen olisi hienoa. Oli toki helpottavaa kuulla että kyseessä ei ole flimmeri, sillä kun on paha tapa aiheuttaa aivoinfarkteja.

Syöpälääkärillä oli karu uutinen: markkeri on lähtenyt nousuun ja on nyt 385. Olen kyllä tiennyt sen. Kyllä sen tuntee kun kasvaimet kasvavat. Onneksi sentään ei näkynyt askitesta. Se oli mahtava uutinen. Minulle soitetaan ensi viikolla ja kerrotaan, mitä onkologit ehkä keksivät tehdä syövälleni. Arvelen että eivät mitään. Menon kelkassa tässä ollaan, mutta ei mitenkään murheellisin mielin. Tämä on nyt tätä.

Ei elämäni sentään ole ollut tänään pelkkää sairastelua vaan vallan riemukastakin, sillä iki-ihana Liian suuri riski on nyt saatavilla Elisasta!

Simon Conley on ihmissusi, tavallisten ihmisten paljoudessa mitättömän pieneen vähemmistöön kuuluvan lajin jäsen, ja lisäksi homoseksuaali. Ihmissusilauman turvallisuus on kiinni täydellisestä salassa pysymisestä, ja sitä pidetään yllä keinoja kaihtamatta. Homoutta pidetään lajin keskuudessa perversiona, josta rangaistaan kuolemalla. Kun Simon rakastuu ihmismieheen, hän on kaksinverroin kirottu. Edes hänen alfansa vastahakoinen suvaitsevaisuus ei ehkä riitä suojelemaan häntä toisten, laumahierarkian huipulla olevien susien vihalta. Kun hän rakastuu ihmismieheen, hän on siis kaksinverroin kirottu.

Paul Hunter on eläinlääkäri, joka sattumoisin pelastaa pahoinpidellyn ja keskellä hyytävän kylmää Minnesotan talvea tielle heitetyn valtavan suuren koiran. Hän ei osaa aavistaakaan törmänneensä salaisuuteen, jonka paljastuminen saattaa maksaa hänen henkensä.

Kaje Harper osaa luoda uskottavia ja eläviä hahmoja ja maailmoita. Simon ja Paul ovat hyvä esimerkki siitä. Pidän heistä kovasti; he ovat aivan kuin oikeita ihmisiä, tarkoitan että on aivan kuin he olisivat läheisiä ystäviäni eivätkä pelkkiä kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Ja tämä ihmissusiporukka poikkeaa ”tavallisista” ihmissusista tosi paljon. En kerro enempää, lukekaa itse ja nauttikaa! Heidän tarinaansa riittää viiden kirjan verran, mutta pelkään pahoin, että en ehdi suomentaa niitä kaikkia. On niin paljon muitakin upeita kirjoja, jotka tahtoisin ehtiä suomentaa ja julkaista.

Read Full Post »

« Newer Posts - Older Posts »