Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘yleistä höperehtimistä’ Category

Yöllä satoi räntää, märästi ja kovan tuulen lennättämänä. Tuuli on kuitenkin laantunut ja lunta jäänyt nähtäväksikin, ainakin sentin verran, ei tasaisena kerroksena mutta laimiskoina kumminkin. Ja parvekkeeltani näen, kuinka varovaisesti ihmiset kulkevat kusettaessaan koiriaan. Siitä näkee, että talven pahin piru, liukkaus, on sekin saapunut raskauttamaan elämää. No, eipäs heittäydytä negatiiviseksi. Se mitään raskauta, panee vain kulkemaan kieli keskellä kämmentä. Se ei ole mahdoton suoritus edes minulle, joka muutenkin alan olla kankea ja hidasliikkeinen. Aurinko rävöttää täydeltä terältä. Muuten ihan kiva mutta… no joo. Silmiä kirvelee ja kuumuus… Miksi yhä vielä pitää olla kuuma? Marraskuu on reilusti yli puolenvälin ja yhä vain on kuuma. Siis sisällä. Täytyy pitää verhot tiukasti kiinni, jotta edes auringon lämpö pysyisi ulkona.

Kylläpä minä olenkin heittäytynyt valitusvaihteelle tänään. Itse asiassa olen hyvällä tuulella. Pääsin ylös sängystäkin jo ennen yhtä. Sunnuntaiksi se on aikaista. Pitäähän sitä edes yhtenä päivänä viikossa levätä kunnolla. Ei silti ettenkö lepäilisi muutenkin ihan riittävästi, mutta se on eri asia.

Pitkästä aikaa aktivoin treffiprofiilini, ja aloin heti saada viestejä. Vaihdoin kuvankin melko tuoreeseen, juuri ennen kaljuuntumista otettuun. Mainitsen kyllä olevani kalju, mutta ilmeisesti seurankipeät henkilöt eivät lue profiiliselostuksia kovin tarkkaan. En lue niitä itsekään.

Noin muuten olen paneutunut taas viime aikoina e-kirjojen tekemiseen. Se on mukavaa puuhailua. Teen kaikista käännöksistäni epubin, jos vain pystyn. Vanhimpien kässäreitten löytäminen sekavista arkistoistani teettää mieluista lisäpuuhaa joutilaalle ihmiselle. Ja ainahan voi skannata kirjan, muuttaa tekstitiedostoksi ja niin edelleen. Se vie vain aikaa, ja sitähän minulla on.

Valtiovallan taannoinen ilmoitus, että eläkeläisten asumistukeen ei kosketa, satoi suoraan minunkin laariini. Tuntui melkein lottovoitolta, ihan kuin olisi saanut rahaa takaisin vaikka sitä ei ollut edes otettu pois. Vähästä sitä osaakin olla tyytyväinen.

Read Full Post »

Liminaalitilassa

Liminaalitilassa


Toissapäivänä, eli maanantaina, kävin Tyksissä labrassa tutkituttamassa veri-yms. arvoni seuraavana päivänä annettavien sytostaattien takia. Ne olivat erinomaisen hyvät. Muuta en luullutkaan, oloni on ollut oikein hyvä. Myös lääkäri oli paikalla, ja juttelimme hyvän tovin. Hän ei varsinaisesti tutkinut mitään, tökkäsi kyllä palleaani kun arvelin, että askitesta on ehkä alkanut muodostua, sillä hengitykseni on vaikeutunut. Hänen mielestään siitä ei ollut kysymys. Vaan läskistä, arvelin itse hiljaa mielessäni kun nousin vaa’alle. Se kun osoitti painoni nousseen 4 kiloa reilussa viikossa. No, ei puntareihin ole niin luottamista, jokainen näyttää omiaan. Eipä silti, ruoka maistuu minulle oikein hyvin. Näytän pulskalta ja terveeltä, mitä nyt kaljulta. Oheinen kuva kertoo klanittamisesta. Se tapahtui sisarellisella yhteistyöllä. Kajaanin-sisko sattui olemaan luonani kun tukkani alkoi irrota. Otimme völjyyn hyvissä ajoin hankkimani kotiparturilaitteen ja menimme lähisiskon luo, joka on tottunut kotiparturoija, suurperheen äiti kun on. Hän siis parturoi, ja jossain välissä toinen sisko nappasi kännykällään tuon kuva. Eikö olekin mainio? Liminaalitilassa oleva ihminen muuttumassa uudeksi. Kuva konkretisoi näkyvällä tasolla sisäisen ja siis muille näkymättömän muutoksen. Tosin en tunne muuttuneeni hirviöksi, koska olen aina ollut jollain tasolla hirviömäinen. Olen vain (enimmäkseen) onnistunut salaamaan sen.

Eilen, 28.4. kävin siis saamassa toisen satsin sytostaatteja. Tällä kertaa menin Tyksin T-talon osastolle B1. Se on varsinainen sytostaattiosasto ja osoittautui mahtavaksi paikaksi. Ensinnäkin siellä on nyt oma huone gynekologisille syöville. Ennen piti kuulemma olla samassa huoneessa kaikkien muitten kanssa, naiset ja miehet sekaisin. Voi hyvin arvata, että siellä ei keskusteltu mistään oleellisesta. Naisilla on alituinen taipumus suojella miehiä ikäviltä asioilta. Olisivat ukkoparat saaneet laakin jos olisivat joutuneet kuulemaan tuosta vain kohduista ja emättimistä ja tisseistä. Mutta nyt siis meillä on oma huone, ja mukava olikin, kuulemma entinen lääkärin huone. Sain valita, makaanko sängyssä vai istunko tuolissa, jonka sai ajettua vaikka kuinka mukavaan asentoon. Valitsin sängyn, koska tiesin, että myrkkyjen tippuminen kestää ainakin kuusi tuntia, ja siinä ajassahan ehtii torkahtaakin (minkä teinkin, totta puhuen). Hoitajan oli vaikea löytää suonta paksuhkoista käsivarsistani, mutta lopulta sekin onnistui, ja nesteet alkoivat virrata. Kaivoin esiin Koboni, mutta en ehtinyt lukea sitä paljoakaan, sillä keskustelu alkoi heti virrata vuolaana paikalla olijoitten kesken. Kaikilla oli munasarjasyöpä, ja olin aivan äimän käkenä kun sain kuulla, että he olivat sairastaneet jo useita vuosia, joku melkein kymmenenkin, ja olivat silti täynnä henkeä ja huumoria. Kyllä vertaistuki on vertaansa vailla ja mittaamattoman arvokasta, ja sitä sain noitten tuntien aikana runsaasti. Kaikki tunnustivat läpikäyneensä shokkinsa ja vuodattaneensa runsaasti kyyneliä, mutta nyt huoneessa helkähteli nauru, jossa ei ollut katkeruuden häivääkään, toisinaan kyllä ihmettelyä. Jokaista oli tutkittu vuosia eikä mitään löydetty, kunnes sitten yhtäkkiä löytyikin laajalle levinnyt munasarjasyöpä. Ovela pirulainen. Sitä ei saa nujerrettua millään, se uusii niin kauan, että jäljellä ei ole enää mitään keinoa nujertaa sitä. Mutta kyllä niillä keinoilla saa monta vuotta lisäaikaa kellistellä tässä matoisessa maailmassa. Joka on aika hieno paikka kaikista hullutuksistaan huolimatta. Eipä meillä muutakaan ole, ainakaan niin kauan kuin olemme lihallisessa muodossamme.

Siinä makaillessani sain tekstiviestin rakkaalta läheiseltä, joka oli juuri käynyt normaalilla rintasyövän sairastaneen tarkastuksella. Hänellä oli kaikki hyvin, mutta kainalon imusolmukkeista oli otettu näyte patologia varten. Ymmärsin vihdoin, mitä eroa on empatialla ja aidolla, sisäsyntyisellä myötätunnolla. Olen tuntenut syvää ja hellää empatiaa häntä kohtaan hänen käydessään läpi raskaat hoidot monine leikkauksineen, mutta vasta nyt, kun itse olen samanlaisessa tilanteessa, saatoin tuntea aidosti saman mitä hän tunsi ja kävi läpi. Se on tilanne, jossa sanat eivät auta, sillä ei ole olemassa sanoja, jotka voivat välittää niin syvän tunteen. Vain kosketus voi sen tehdä. Olisinpa ollut paikalla että olisin voinut ottaa hänet syliini ja antaa hänen tuntea kaiken sen lämmön ja hellyyden, jonka ihminen voi toiselle antaa silloin kun ei voi tehdä mitään muuta, ei ainakaan mitään parempaa.

Tämänaamuisella meditaatiohetkelläni minulle selvisi, mitä minun pitää tehdä täyttääkseni loppuelämäni, josta ehkä, todennäköisesti, tulee pitempi kuin luulin. Tunsin pitkät ajat jo ennen kuin sain diagnoosin, että elämäni loppupää on lähellä. Nyt ymmärrän sen johtuneen vain siitä, että ruumiini koetti saada minut ymmärtämään jonkin olevan vialla. Nyt kun olen niin sanoakseni samalla kartalla ruumiini kanssa, pystyn näkemään koko kuvion paremmin. Ihan koko kuviotahan ei kukaan voi nähdä, mutta ehkä kuitenkin sen verran kuin kerrallaan tarvitsee jaksaakseen jatkaa repatusta.

Read Full Post »

Tämä kesä on ollut kohdallani yksi laiskimmista, naismuistiin (joka kantaa kauemmaksi kuin miesmuisti, jonka kantomatka on tutkimuksen mukaan noin 3 kuukautta). Ainoan rivakampaa toimintaa vaatineen puuhan suoritin kirvesvarressa sisareni huvilalla Kajaanin korvessa. Nappisuoritus se olikin, näin itse sanoen. Että minä rakastan kirveenheilutusta! Varsinkin ulkoilmassa, ja erityisen varsinkin sääskettömässä ulkoilmassa. Mosquito Killeriä haukutaan turhakkeeksi, mutta se toimii. Jokainen, joka on koskaan joutunut ulkoilmaan kesäaikaan vähänkin pohjoisempana, tietää tarkalleen, mitä tarkoitan. Täällä etelän maalikylissä ei pahemmin sääsket haittaa. Tai no, juu, toissailtana löysin illalla sänkyyn kömmittyäni tavattoman suuren sääsken kyljestäni imemässä tarmokkaasti mahaansa täyteen. Otus oli vainaa ennen kuin ehti kunnolla aloittaakaan viimeistä ateriaansa. Vallitsevan tappajahelteen takia pidän parvekkeen ovea auki öisin, ja tokihan luonto vetää normaalin, terveen sääsken lihapadan ääreen vaikka viidenteen kerrokseen, korkeammallekin.

Laiskuuteni on kyllä aivan sopivaa, näin eläkeläiselle. Alan pikkuhiljaa tottua siihen, vaikka koville se on ottanut. En ihmettele ollenkaan, että moni heittää henkensä heti eläkkeelle jäätyään. Toisaalta vanhemman ikäpolven — joita eläkeläiset yleensä ovat — suomalaiset tietävät, että tuleen ei pidä jäädä makaamaan. Pitää vaan rynnistää eteenpäin ja vyöryttää — Hupsista. Melkein pääsi mopo käsistä. Laiskottelun lomassa olen kirjoittanut Shannonin tarinan toista osaa, ja suomennellut muuatta mielenkiintoista, kirjaa (mitä, sitä ei sovi paljastaa, sillä suomennan sitä omaksi ilokseni kirjailijalta lupaa kysymättä).

Remontti on edistynyt sen verran, että keittiössäni on nyt kaunis laminaattilattia. Paljon muuta siellä ei olekaan. Kalusteet ovat luvassa elokuun puolella. Tällä menolla se on tuossa reilun viikon päässä, se elokuun puoli. Kuunvaihteessa on tiedossa muutakin hauskaa kuin keittiön kalusteet, nimittäin uusi nettiyhteys. Vaihdan palveluntarjoajaa, sillä DNA ei pysty tarjoamaan 1 megaa nopeampaa yhteyttä. Olen itse asiassa ollut tyhmä kun en ole ymmärtänyt edes ihmetellä, miksi nettini on hidas. Se kun on ollut riittävän nopea tähän asti, hiukan tökkivä kyllä ajoittain. Vasta kun alalla kauan työskennellyt sisareni väitti, että niin hitaita nettiyhteyksiä ei ole olemassakaan, aloin tutkia asiaa. Sonera tarjosi valokuituyhteyttä, joka on moninverroin nopeampi ja huomattavasti halvempi, joten mitä tässä muuta kuin vaihtoon vaan. Hiukan harmittaa, sillä DNA on ollut luotettava ja tarjonnut apua heti jos on ollut avun tarvetta, mikä toiminta on hieman hakusessa Soneralla, kuulemma. Ongelmia on ollut hyvin harvoin, mitä nyt taloyhtiön serveri on joskus kuupsahtanut. Vaan ei auta, pakko vaihtaa jotta pystyn hoitelemaan kunnolla yhä vain laajemmaksi kehittyvää suhdeverkkoani netissä.

Suhteista puheenollen, vanhana muorinhaasiana olen huomannut olevani suosittu tietyissä paritusportaaleissa. Saan jatkuvasti viestejä huijariporukokilta, jotka ovat kehitelleet keinoja, joilla saisi yksinäisiltä mummeleilta tiristettyä rahaa. Sinisilmäisinkin muori häätyy epäluuloiseksi kun samanlaisia viestejä alkaa tulla solkenaan. Skypessä meikäläisiä vainoavat Afganistanissa palvelevat amerikkalaiset kenraalit, ja paritusportaaleissa kahden sievän pikkutytön yksinhuoltajaisät, joilla on itsellään takana kurja lapsuus. Toinen innokkaasti seuraani havitteleva ryhmä muodostuu nuorista miehistä, hyvin nuorista, alle kolmekymppisistä, jotka vonkuvat seksin perään. Kai sitä onkin helpommin saatavissa epätoivoisilta mummoilta kuin nykytytöiltä, joilla on omat mielipiteensä sopivan miesseuran suhteen. Kolmas ryhmä ovat itäeurooppalaiset noin nelikymppiset miehet, jotka tekisivät mitä tahansa – ihan mitä tahansa — päästäkseen elämään rikkaan maan rikkaan naisen siivellä, iällä niin väliä. No, monet heistä ovat ihan hyvän näköisiä.

Onko kumma, että monet parhaimmista ystävistäni miesrintamalla ovat homoja? Heidän kanssaan jutellessaan tuntee itsensä ihmiseksi eikä lypsykoneeksi.

Read Full Post »

Vuosi vaihtui, kuten tavallista, ryskeellä ja ryminällä. Tarkkailin parvekkeeltani käsin pommituksen kulkua. Sää oli suosiollinen pyroteknisille toimille. Ainakaan ei satanut mitään. Tuuli kyllä teki parhaansa. Puuskat veivät raketteja milloin mihinkin. Yksi niistä poukkoili aikansa talon edessä olevan parkkipaikan autojen seassa. Toivottavasti autoille ei käynyt pahemmin. Eikä lapsille, jotka olivat toimen takana. Ihmettelen hiukan, miten vanhemmat uskaltavat antaa pikkulasten ammuskella keskenään valtavan suuria raketteja. Ehkä saadakseen itse rauhassa paneutua vuodenvaihtumispuuhiinsa. Joitten laatua ei liene vaikea arvata. Saattaa olla, että olen liian vanha ja kyyninen, mutta minusta alakouluikäiset lapset ja suuret ilotulitusraketit muodostavat yhdessä veretseisauttavan näyn.

Vuoden vaihtuessa pitää vilkaista taaksepäin, kuluneeseen vuoteen. Ainakin voin todeta, että puheet maailmanlopusta vuonna 2012 joulun alla eivät osoittaneet toteutumisen merkkejä: maailma porskuttaa yhä eteenpäin. Ehkä meidät tosiaan on nostettu ylempiin ulottuvuuksiin, kuten luvattiin, mutta pelkään pahoin, että omalla kohdallani homma meni reisille. Korkeammista värinöistä ei ole tietoakaan. Uskoakseni laskelmia tarkistetaan taas tietyillä tahoilla. Eläkäämme parempien värähtelyjen toivossa.

Vuosi toi kyllä elämääni uutta. Otin ikeen niskaani ja aloin julkaista kirjojani Smashwordsissa. Minulla on taakkanani tämä kirjoittamisen pakko. Vaikka se onkin toisinaan tuskallinen, on se sentään parempi kuin vaikkapa pakottava tarve vetää lärvit tämän tästä. Minulla on nyt ulkona kahdeksan kirjaa kahdella kielellä ja kahdella nimellä. Myynti ei ole vielä päätä huimaavaa, mutta kuitenkin jonkinlaista. Olenhan kuitenkin aivan tuntematon suuruus sillä rintamalla. Varsinkin ilmaisia kirjojani ladataan ilahduttavan paljon. Jokainen ladattu kirja tarkoittaa potentiaalista ostajaa. Vaikka en minä niin kauheasti välitä kaupankäynnistä. Työttömän ihmisen ei pidäkään tienata. Se johtaa vain hankaluuksiin Kelan kanssa eikä kuitenkaan rikastuta millään lailla. Oikeastaan suunnittelen tänä vuonna siirtymistä työttömästä luuserista eläkeläiseksi. Se kohentaisi ihmisarvoani, kuulemma. Omasta mielestäni siinä ei ole kohentamisen tarvetta.

Mitä muuta puuhailin vuoden mittaan? Ainakin olin aikeissa muuttaa asumaan Taivalkoskelle. Koeasuin siellä muutaman viikon kevättalvella. Ehkä oli onnekseni että asia raukesi ja palasin etelään. Vaikka nautinkin suunnattomasti korven rauhasta ja luonnon kauneudesta, olisin ollut eristyksissä muusta ihmiskunnasta ja todennäköisesti seonnut lopullisesti. Täällä lounaisrannikolla minulla on kaikki tarvitsemani jalankantaman päässä. Kajaanissa kävin myöskin, mutta en viettänyt siellä Juhannusta, kuten tapanani on ollut. Oli sairauksia ja muuta vastusta.

Vuoden mittaan minulla oli ilo saada vieraita muutama kappale, sekä ulkomailta että kotimaasta. Tänä alkaneena vuotena luvassa on ystävien vierailuja ympäri maailmaa. Ensimmäinen vieras on tulossa vielä tämän kuun puolella, kaukaa Siperiasta asti. Kesällä ovat ainakin nuoret ystäväni Balkanilta luvanneet tulla kylään. Muistakin on ollut puhetta. Mutta kaikki se hauskuus on edessäpäin. Viime vuodestahan minun piti kertoa. Vuodet sujahtelevat ohi niin sukkelaan ettei niitä oikein erota toisistaan. Kulunut vuosi ei ollut pahimmasta päästä, ainakaan omalla kohdallani. Ehdin kokea monta valaistumista, eli noita huimaavan kirkkaita tietoisuuden välähdyksiä, jolloin oivaltaa jotain uutta itsestään tai Kaikkeudestaan. Elämä on sentään ihmeellistä! Sillä mielellä on hyvä porskuttaa eteenpäin.

Read Full Post »

ot_kansi_uusi

Ensimmäinen e-kirjani on nyt ladattavissa vapaasti ja ilmaiseksi täältä. Tilastoista päätellen sitä on latailtukin jo jonkinverran.

Kirjojen kanssa puljaaminen on hauskaa, vaikka sitten vain sähköisten. Pitäähän ihmisellä toki olla joku harrastus. Tarinoitten sepitteleminen on sellainen parhaasta päästä. Sitä voi tehdä vaikka pimeässä peiton alla. Usein teenkin.

Maailmanloppua ei sitten taaskaan tullut. Varmaan harmittaa niitä, jotka odottivat sitä hartaasti. Oli miten oli, talvipäivänseisaus on voimallinen päivä vuodenkierrossa. En vain niin enää välitä touhuta sen kanssa. Päivät kulkevat kulkuaan ja voima on aina saatavissa.

Read Full Post »