Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘aikuisviihde’

Tärkeintä on olla levollinen. Kohkaaminen on turhaa, sillä aivan kaikki Kaikkeudessa on pelkkää harhaa.

Tällainen ajatus nosti minut tänä aamuna ylös unen kaivosta. Ajatus on totta, ja kaunis. Maailmankaikkeudessa ei ole mitään muuta kuin energiaa, värähtelyä, ja kaikki näkemämme on juuri sitä mitä on, harhaa. Itsemme luomaa. Miksi moinen ajatus herätti minut tänä aamuna, sitä en tiedä. Ihmisen päävärkki on kumma, se toimii ihan itse silloinkin kun ihmisriepu nukkuu täysin tietämättömänä maailman menosta.

Ajatus sai minut päättämään, että osallistun ensi kuussa Na-No-Wri-Moon, eli kirjoitan vähintään 50 000 sanan pituisen tekstin marraskuun aikana. Kirjoitan muistelmani. Nyt on aika tehdä se. Innoittiko Marian malja minut ajattelemaan muistelmia? Ei suinkaan, ajatus on ollut mielessäni pitkään, en vain ole löytänyt sopivaa hetkeä enkä tyyliä. Kuuntelin hiljakkoin äänikirjana Paul Austerin Mielen maisemissa, jossa hän muistelee nuoruuttaan. Hänen tyylinään on kertoa muistumansa sinälle, itselleen. Minulla välähti: siinä on tyyli, jota olen tavoitellut. Minunkin pitää kertoa kaikki muistamani itselleni, ei kellekään muulle. Se luo tarinaan tiettyä intiimiyttä, se antaa rohkeutta kaivautua syvimmälle oman mieleni maisemiin.

Kävin eilen saamassa tämän viikon annoksen Taxolia, lähisisko jaksoi kuskata minua, vaikka aikani oli siirretty pikaisella varoitusajalla aamutuimaan. Aikaisemmin viikolla sain Tyksistä kutsun keuhkopolille. Ilmeisesti minua sittenkin tutkitaan uniapnean vuoksi, vaikka Omakantaan ehti jo tulla tieto, että sitä ei tehdä. Suuressa sairaalassa ei tieto leviä niin kuin maalaisjärjellä olettaisi, eikä vasen käsi tiedä mitä oikea tekee. Mutta hätiä mitiä, onhan minulla aikaa hypätä Tyksissä. Jos lähisisko ei ehdi tai jaksa kuskata niin bussit kulkevat sutjakkaasti. Fölibussit tarjoavat seniorikansalaiselle halpaa kyytiä. Jos jalat eivät enää kanna, Kelataksejakin on, tavallisista puhumattakaan. Jos joku on levollinen niin minä. Joka suhteessa, ja ilman unien muistutustakin.

Editoin parhaillani Pitkä matka kotiin -kirjaa. Se käy hitaasti, sytostaatti hidastaa aivotoimintaa, jos kohta eilen saamani kortisoni antaakin valheellisen tunteen pirteydestä. Valheellisen sikäli, että kaiken alla piileksii pohjaton väsymys, jonka kortisoni pystyy naamioimaan vain muutamaksi tunniksi.
pmk_pienin

Kevin Quinn on menettänyt työpaikkansa poliisina jouduttuaan pahaan kolariin, jossa hän sai merkillisen kyvyn nähdä asioita koskettamalla esineitä. Hän on tarjonnut apuaan poliisille kadonneitten etsimisessä mutta lopettanut sen, koska häntä on pilkattu ja syytetty huijariksi sekä lehdistön että entisten kollegojensa taholta. Kun teini-ikäisiä poikia alkaa kadota jälkiä jättämättä hänen entisellä kotiseudullaan, hänet kuitenkin saadaan houkutelluksi paikalle auttamaan tutkimuksissa.

Connor Dougal on osastonsa nuorin etsivä, joten hänen tehtäväkseen annetaan huolehtia Kevinistä tutkimusten aikana. Connorillakin on syynsä pitää kaikenkarvaisia selvänäkijöitä huijareina ja onnenonkijoina, eikä häntä huvittaisi olla missään tekemisissä Kevinin kaltaisen tyypin kanssa. Kevin kuitenkin osoittautuu aidoksi. Hän huomaa esimerkiksi pystyvänsä osallistumaan Connorin uniin ja saa selville, että Connorin rakkaimman ystävän katoamisella jäljettömiin kymmenen vuotta sitten on yhä vaikutusta tapahtumien kulkuun.

Nuorten miesten välinen suhde kehkeytyy hitaasti samalla kun Kevin saa selville uutta tietoa poikia vaanivasta pedofiilista.

Read Full Post »

Kuluneella viikolla on ollut kohokohtina syyslomaa kotitalossaan viettävän poikani tapailu. Oman aikuisen lapsen seuraa parempaa seuraa ei olekaan. Viime torstaina esimerkiksi kävimme viikinkiravintola Haraldissa syömässä. Minulla on ennestään paljon mukavia muistoja siitä paikasta, ja nyt syntyi taas uusi muisto. Söimme herkullista ruokaa, jutustelimme ja nautimme täysillä harvinaisesta tapahtumasta. Haraldia voin todella suositella jokaiselle, joka ymmärtää tunnelman ja hyvän ruoan päälle.

Noin muuten olen viettänyt hiljaiseloa sairastelemalla kaikessa hiljaisuudessa. Menossa on kolmas päivä lievän kuumeen vallassa. Se aiheutuu Taxolista. Lieväkin kuume tekee olon vetämättömäksi, joten on onni että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla vain. Sitä harrastankin koko persiellä. Kuuntelen potiessani äänikirjoja. Koin aikamoisen yllätyksen, kun yksi niistä osoittautui pohjautuvan kaukaisen esiäitini Maria Uutisen päiväkirjaan, josta olin kyllä kuullut mutta jota en ole koskaan nähnyt. Kuuntelin kirjan suurella mielenkiinnolla. Hiukan häiritsi se, että lukija ei hallinnut Oulun seudun murretta vaan takelteli Marian omien sanojen kohdalla. 1800-luvulla eläneen kansannaisen kirjoittama päiväkirja on äärettömän harvinainen. Onneksi kirjailija, joka on sukua Marialle, on käsittääkseni onnistunut oikein hyvin saattaessaan kirjan romaanin muotoon. Kirjassa kuuluu Marian oma ääni. Hänen elämänsä oli kovaa, mutta hän ei antanut periksi vaan jätti leskeksi jäätyään lapsensa vanhempiensa hoitoon ja matkusti Helsinkiin kätilöoppiin. Hän halusi päästä auttamaan kurjuudessa ja tietämättömyydessä eläviä kanssaihmisiään. Häntä sopii vielä nykyäänkin pitää esikuvanaan, jos on sellaisen tarpeessa.

Huomasin, että Ravista sokeripuuta -kirja on saanut jo viisi ääntä. Tähtien määrä laskee, joten äänien antajat eivät ole pitäneet kirjasta kovin monen tähden verran. Arvelen, että miestenvälinen seksi (jota kirjassa ei juurikaan ole) saa jotkut närkästymään. Minusta on hauska seurata kirjan tilannetta. Ajattelen, että vain paheksuvat lukijat vaivautuvat antamaan ääniä, osoittaakseen paheksuntansa. Pääasia että antavat tähtiä, vaikka vain yhden. Minusta kirja on hyvä, ja se on tärkeintä minulle.

Olen paneutunut kansien tekoon kun en ole muutakaan jaksanut. Jokainen kirja tarvitsee kantensa, joten se urakka ei tule valmiiksi niin kauan kuin jonossa on yksikin kirja. Ensi viikolla tulee ulos Perheyksikkö, ja sen jälkeen Pitkä matka kotiin. Sen kansi on jo melkein valmis, vain fontteja pitää vielä hiukan viilailla. Kannenteko on vähän samanlaista kuin kääntäminen — koskaan ei tule niin valmista etteikö voisi viritellä vielä pikkuriikkisen.

Read Full Post »

Tänään alkoi lomaviikon jälkeinen uusi Taxol-tiputussarja. Minun ei tarvitse enää käydä ennen jok’ikistä tiputusta labrassa, vaan vain kerran, silloin kun kolmiviikkoinen jakso alkaa. Helpotus on suuri, vaikka lähimmän terveyskeskuksen labrassa käyminen ei olekaan mikään kauhea ponnistus. On se kuitenkin aina lisävaiva kun pitää muistaa ettei saa unohtaa käydä eikä ainakaan saa unohtaa lähetettä matkasta, ja niin edelleen. Tiputusreissu sujui sutjakkaasti, lähisisko kuskasi ja kotimatkalla poikkesimme Hesessä syömässä oikein rähmärasvaisen hampurilaisen, varsinaisen herkkukaloripommin. Jostain syystä kortisoni aiheuttaa moisia omituisia mielitekoja sen lisäksi että nostattaa nauttijansa hilpeän huumaantuneeseen tilaan. No, ainakin minut. Minun tiedetään heittäytyneen hillittömyyksiin kortisonipilvessä ollessani. Enkä ole ainoa. Sytostaattihuoneessa hoitaja kyseli Fragmin-tilanteestani ja kuultuaan etten ole saanut vielä yhtään piikkiä pöyristyi niin että haki minulle jostain kaksi Klexane-piikkiä, joilla selviän huomiseen. Huomennahan minun pitäisi saada Fragminit apteekista.


Kortisonihuuman lisäksi olen suuresti mielissäni kun lopultakin sain viimeisteltyä sopimukset Z. A. Maxfieldin agentin kanssa. Kiireinen kirjailija ei tuntunut millään löytävän aikaa allekirjoittamiseen, mutta nyt homma vihdoin hoitui. Ihan pian näkee siis päivänvalon, jos niin voi sanoa tässä tapauksessa, oikein mukava m/m-romanssi Perheyksikkö. Se on viihdettä parhaimmillaan, hauska ja seksikäs, ja on siinä jännitystäkin, mutta ei hermojaraastavaa. Seksikohtauksia kirjassa on useitakin, ja koska osapuolet ovat kypsiä, aikuisia miehiä, ne ovat herkullista luettavaa verrattuna tavallisiin, enimmäkseen ikävystyttäviin heteroseksikohtauksiin, joita tungetaan nykyään vähän joka tarinaan. Ja minun on ihan pakko muistuttaa vielä siitä hauskasta tosiseikasta, että erityisesti naiset tuolla suuressa maailmassa rakastavat näitä tällaisia kirjoja. Varmasti niillä on Suomessakin paljon ystäviä minun lisäkseni. Se onkin syy siihen, miksi haluan suomentaa ja julkaista niitä. Suomalaistenkin pitää saada lukea näitä tarinoita omalla kielellään ja viihtyä niitten parissa ilman että heidän tarvitsee yrittää ymmärtää vieraan kielen konnotaatioita ja nyansseja (joita ei ole ihan niin helppo tulkita kuin luulisi). Omalla äidinkielellä lukeminen kulkee ihan eri sfääreissä. Viihtyminen on jumalaista, ja kirjat jos mitkä antavat ihania viihtymisen hetkiä. Aina ei tarvitse lukea ryppyotsaista tiedostavaa korkeakirjallisuutta. Välillä voi ihan hyvin helliä itseään tunteilla ja kauneudella ja kaikella sellaisella.

Logan koetti saada selvää tekstistä. ”En pysty lukemaan tätä.” Hän koetti pitää rasiaa kauempana, mutta antoi toivottomana periksi kun käsien pituus ei riittänyt. ”Saatko sinä tästä selvää?”

Richard otti yöpöydän laatikosta lasit, jotka asetti nenälleen. ”Se menee vanhaksi puolen vuoden sisällä. Haluatko ottaa riskin? En usko että tulen raskaaksi.”

”Käyn testissä puolen vuoden välein. Olen puhdas, mutta sinun ei tarvitse uskoa sitä.” Logan tajusi, että kun kaksi keski-ikäistä miestä tirkisteli kondomipaketin vanhentumispäivää, tilanteessa ei tarkalleen ottaen ollut sitä tiettyä ”ooh, tee se minulle nyt” -tekijää, ja hän nauroi otsa Richardin otsaa vasten. ”Minä taidan tosiaan vetää lukulasisi sumuun, vai mitä?”

Richard lysähti häntä vasten riisuttuaan lasit ja heitettyään ne yöpöydälle. ”Näytän varmasti – ”

”Tosi kuumalta”, Logan kuiskasi ja kosketti huulillaan Richardin huulia. Richard ei vain vastannut suudelmaan, hän antautui. Niin kuin kyllä, olen sinun ja kyllä, sinä voitat ja kyllä, minä alistun. Se oli yksi syistä, joitten takia Logan ei voinut pitää käsiään erossa hänestä. ”Tiedät että haluan sinua. Mitä sanot?”

”Kyllä”, Richard kuiskasi takaisin. ”Kyllä, kyllä, kyllä.”

Read Full Post »


Muuan mies matkustaa ulkomaille kahden viikon lomalle alistuakseen orjaksi dominoivalle, sadistiselle naiselle.

Noiden kahden viikon aikana mies kokee jotain sellaista, josta hän on haaveillut salaa jo kauan. Nainen ei päästä häntä helpolla, eikä hän sitä odotakaan.

Rouhea, eroottinen tarina sadismista, masokismista ja epätavallisista unelmista, jotka saavat täyttymyksensä vain, jos niitä uskaltaa tavoitella.

Tässä näette Telum Saxumin kolmannen julkaisun tällä erää. Mielenkiintoista nähdä, mitä ihmiset pitävät tästä kirjasta. (Kukapa ei pitäisi seksistä, heh.) Minulta on kyselty silloin tällöin, milloin tämä kirja tulee suomeksi, ja tässä se nyt sitten on.

Read Full Post »

pikkuveli_pieni
 

 

 

 

 

 

 
 

 

 

 

Nämä kaksi kirjaa ovat nyt nähneet julkisen päivänvalon eli ilmestyneet kaiken kansan iloksi. Kolmaskin kirja on ihan huulella, jos niin voi sanoa. Sen kanssa kämmäsin totaalisesti. Kun olin lähettämässä sitä Elisa kirjaan, lähetinkin sen vahingossa eräälle henkilölle, joka varmaan olisi kauhistunut jos olisi lukenut kirjan, bdsm-rietastelun. Hän kertoi, kun pahoittelin tapahtunutta hänelle, että hän hävitti heti oudon meilin suomatta sille vähäisintäkään mielenkiintoa. Onneksi. Näinä päivinä koordinaationi haparoi muutenkin oudosti, joten onko kumma jos satun tökkäämään väärää sähköpostiosoitetta laatiessani meiliä. Sytostaatteja sopii syyttää taas kerran.

Näissä kahdessa kirjassa on näennäisestä eroavaisuudestaan huolimatta paljon yhteistä. Molemmat kertovat rakkaudesta, tunteista, itse elämästä kaikessa raadollisuudessaan ja kauneudessaan. Molemmat ovat nautinnollista luettavaa, varsinkin jos tykkää tirauttaa pari kyyneltä kun oikein kouraisee sydämestä.

Read Full Post »

nimittäin infuusioporttiini. Tänään alkoi taas myrkkykuuri. Saan nyt paklitakselia kolmena peräkkäisenä viikkona, sitten seuraa viikon tauko ja rumba alkaa uudestaan jatkuakseen herraties kuinka kauan. Siinähän sitä sitten tanssaa sen kuin kykenee. Mielenkiintoista nähdä, irtoaako tukka, juilivatko luut ja iskeekö neuropatia. Muistelen kokeneeni niitä kaikkia viimeksi kun sain paklitakselia. Enpä tuota sure. Rankka tauti vaatii rankat hoidot. Vaikka en kyllä oikeastaan tunne itseäni sairaaksi, siis henkisessä mielessä. Raato oirehtii sen minkä oirehtii, mutta mieleni on sitä mieltä että piruako tässä sairastamaan, on parempaakin tekemistä. Ai niin, kuulin että desmoidini on kutistunut kolmesenttisestä alle puolitoistasenttiseksi. Hieno homma. Desmoidi on täysin ennustamaton, joten sen kutistuminen sopii ottaa vastaan laulaen ja tanssien.

Mistä tuli mieleeni, että ilahduin suuresti kun Nick Wilgus pani Ravista sokeripuuta -kirjan kannen Facebookiin, ja yllättävän monet pitivät kuvasta ja kommentoivat sitä myönteisesti. Nick itse sanoi, että kannen henkilöt muistuttavat suuresti mielikuvia, joita hänellä oli heistä kirjoittaessaan kirjaa. Mahtavaa! Sattuipa hyvin. Tai sitten se ei ollut pelkkää sattumaa, sillä kyllähän minä sain mielikuvat henkilöistä lukiessani ja kääntäessäni kirjaa, ja etsin sitten sen mukaiset kuvat Shutterstockista. Onneksi löytyi melko tarkkaan mielikuviani vastaavat mallit. Kannenteko on loputon urakka — joka ikiseen opukseen pitää kehitellä kansi — ja se on tuskallista täysin epätaiteelliselle ihmiselle.


Tämän kannen tekemisessä oli vaikeutena se, että päähenkilöt ovat tavallista vanhempia, sellaisia neliviitosia kumpikin. Varsinkin takana olevaa miestä oli vaikea löytää. Kokeilin monta erilaista miestä — käytyäni läpi tuhansia kuvia — ennen kuin löysin sopivan kompromissin kypsää ikää ja viriliteettiä. Äijät näyttävät ehkä hiukan liian nuorilta, mutta eivät sentään parikymppisiltä. Liian vanhat eivät käyneet. Keitä kiinnostaa lukea ylikypsien papparaisten kiihkeästä rakkauselämästä? Ehkä samanikäisiä mummeleita? Elän toivossa että kuolen ennen kuin joudun niin pitkälle.

Read Full Post »

mutta ei sentään hirmumyrsky. Kun kävin illansuussa kaupassa, jalkani tuskin koskettivat maata kun tuuli vei. On se aika ihmeellistä kun ajattelee, että tuuli on vain ilmaa. Ilmassa tuntui olevan runsaasti energiaa, vai liekö vain happea, joka sai ilman tuntumaan virkistävältä. Nyt kellon käydessä iltayhdeksää tuuli on laantunut. Vai mahdanko olla myrskyn silmässä? Oli miten oli, tuulen raivoa oli mukava kuunnella sisällä. Kovasta tuulesta huolimatta ilma on ollut koko päivän hyvin lämmin. Ihana elokuu! Lopuillaan jo, mokoma. Kesä tuli ja meni, mutta onneksi edessä on vielä ties kuinka pitkä ja ihana syksy.

Minun syksystäni tulee toisenlainen kuin luulin. Lääkäri soitti viikolla Tyksistä ja kertoi taannoisen TT-kuvauksen tulokset. Osa etäpesäkkeistä, eli ryyhelmä, on hävinnyt ja imusolmukkeet pienentyneet, mutta vatsasta löytyi uusi kasvain. Markkerikin on nousussa ja on nyt 150. Sytostaattikuuri siis jatkuu. Pyysin saada pitää ensin pari viikkoa taukoa, ja se suotiinkin. Syyskuun puolella sitten alan käydä viikoittain saamassa Taxolia. Kolme viikkoa peräkkäin ja sitten viikon paussi ja rumba jatkuu herraties kuinka kauan. Siis niin kauan kuin annan sen jatkua, jos tauti ei tokene.

En millään joutaisi sairastamaan nyt kun pikku kustantamoni on lähtenyt niin kivasti alkuun. Ensimmäiset kolme kirjaa tulevat ulos ihan pian. Haluan pysyä hengissä edes sen aikaa että näen, löytävätkö kirjat lukijansa. Kirjoissa riittää työtä tolkuttomasti, ja kaikki se on kivaa. Bilal’s Bread on nyt käännetty ja odottaa editoimista ja kantta. Sokeripuu-kirjaan tein loppujen lopuksi itse kannen. Taiteilija teki sitä varten upean kuvan, mutta se ei sopinutkaan kirjan sisältöön. Olin briiffannut hänet huonosti. Voin kyllä käyttää kuvaa jonkin toisen kirjan kantena. Kuva on niin ihana että se potkaisi jumissa ollutta mielikuvitustani persuksille niin että en saa nykyään nukuttua kun päässä jyllää tarinoita.

Ravista sokeripuuta Tämä on omatekemäni kansi. Perinteinen m/m-romanssin kansi. Omasta mielestäni tämä kuvaa hyvin kirjan hilpeää luonnetta. Tarinassa on vakavia teemoja, mutta kaikki esitetään hervottoman huulenheiton ryydittämänä.

Read Full Post »

« Newer Posts - Older Posts »