Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘e-kirja’

Telum Saxum on julkaissut taas kirjan, tällä kertaa nuortenkirjan, jota voin suositella myös aikuisille. Kirjassa seksi ei mene satunnaista viatonta halailua ja pussailua pitemmälle, mutta muutama aika raaka väkivaltainen kohtaus siinä on. Nick Wilgus on armoitettu kertoja, eikä tätäkään kirjaa voi jättää kesken ennen kuin on päässyt loppuun asti.

Viisitoistavuotiaat koulupojat Billy Gunn ja Rory Wilder palaavat viikonlopun telttaretkeltä vain huomatakseen, että mystillinen vitsaus on iskenyt Port Mossiin, heidän pieneen mississippiläiseen kotikaupunkiinsa. Kysymys tapahtuneen syystä on vasta alkua – varsinkin kun kuolleet kieltäytyvät pysymästä kuolleina. Ensimmäiseksi Billyn ja Roryn täytyy ottaa selvää, mitä on tapahtunut. Mutta se ei käykään tuosta vain. Ei riitä että kuolleet eivät pysy kuolleina, vaan omituinen myrsky uhkaa hukuttaa kaupungin, ja talvikin on uhkaavan lähellä. Valtavia aluksia ilmestyy taivaalle tuoden mukanaan muukalaisia, joitten teknologia yltää ennennäkemättömälle tasolle. Jäätyään ilman sähköä ja muita nykyaikaisia mukavuuksia Billyn ja Roryn täytyy keksiä keino miten selvitä kammottavien zombien, korkealle kehittyneitten vieraitten elämänmuotojen ja apokalyptisten myrskyjen seassa ja samalla selvitellä keskinäistä suhdettaan mielettömäksi muuttuneessa maailmassa.

Terveysrintamalla odottelen kuolemaa, joka toivottavasti ei ole enää kaukana. Mahani on paisuksissa kuin kevätsammakolla, ja liikun hyvin varovaisesti jotta en törmäisi mihinkään terävään nurkkaan, se kun voisi saada mätisäkin räjähtämään. Yritin kyllä saada apua tilaani, ja sitä luvattiinkin antaa ensi viikolla, eli askites dreneerattaisiin pois. Harmittaa kun edes yritin, jotenkin arvasinkin, että siitä ei ole hyötyä. Joskus sitä vain väsyy huonoon oloon. No, minun pitää kypsyä ymmärtämään, että avunsaantijonossa ovat etusijalla ne, joilla on toivoa parantua. Kuolevilla ei ole niin väliä, hehän kuolevat kuitenkin. Niin onkin oikein. En ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään erityisen tärkeäksi, eikä ole pelkoa että ehtisin sinne asti. Avun etsiminen aiheutti ihmisille paljon turhaa työtä ja edestakaisin soittelua, turhaa sikälikin, että minullahan on joka tapauksessa ensi viikolla aika palliatiiviselle polille ja keuhkojen tyhjennykseen. Seuraavalla kerralla ymmärrän pitää mölyt mahassani, niin sanoakseni.

Read Full Post »

Oli ihanaa herätä aamulla omalta poutapilveltä reilun viikon kestäneen sairaalareissun jälkeen. Nimittäin lähisiskoni tyyräsi minut kiirastorstaina eli 13. päivä tätä kuuta Tyksin A-sairaalaan keuhko-osastolle pleurapunktiota varten. Hengitykseni alkoi silloin olla jo melko vaikeassa jamassa. Minut töyttyytettiin sieltä sänkyineni päivineni trukin kyydissä T-sairaalaan, jossa hauskasti punapartainen nuori lääkäri ultrasi keuhkot ja asensi sitten dreenin oikeanpuolimmaiseen keuhkoon. Siinä oli nestettä jo hilukseen asti, eli melkoisen paljon. (Vasemmassa keuhkossa, josta nestettä alun perin löytyi, ei ollut enää mitään.) Trukin huiskaistua minut taas takaisin A-sairaalan, dreenin toiseen päähän kiinnitettiin muovipänikkä, kuin mikäkin salkku, ja se taas seinästä tulevan imun letkuun, joten olin aika lyhyessä lieassa eiliseen eli perjantaihin asti, jolloin dreeni poistettiin ja pääsin kotiin.

Dreenin asentaminen oli helppo juttu. Vain puudutuspiikin pistäminen tuntui, ei mikään muu. Ilmeisesti keuhkot ovat aika tunnottomat kun niihin voi noin vain lykätä muoviletkua ja antaa sen ollakin niissä ilman että potilas tuntee mitään. Salkkuun mahtui kerralla kaksi litraa, ja ehdin täyttää niitä melkein kolme, eli nestettä valutettiin keuhkosta reilut viisi litraa. Nestettä kehittyi lisää koko ajan, ja kehittyy edelleen, ja seuraavana vuorossa onkin sitten pysyvä dreeni josta saa tyhjentää liemet pois omatoimisesti. Mutta vielä ei olla niin pitkällä.

Nesteen kehittymisen hillitsemiseksi keuhkoni talkittiin eli minulle tehtiin pleurodeesi. Se tarkoittaa sitä, että keuhkoon pannaan talkkia, joka aiheuttaa tulehduksen, joka vuorostaan liimaa pleurat yhteen niin että niitten väliin ei jää tilaa nesteelle. Operaatio tehtiin minulle kahdesti. Itse operaatio ei ole kummoinenkaan, lääkäri ruiskuttaa dreenin kautta keuhkoon ensin lidokaiinia puudutusaineeksi ja sitten nestettä, johon talkki on lisätty. Ensimmäinen kerta oli aika kivulias, sen todella tunsi kun aine levisi keuhkoon, mutta kipu kesti vain muutaman minuutin. Sen jälkeen jäi tuntumaksi vihlaisu keuhkon alakärjen tienoilla kun vedän syvään henkeä. Toinen talkkaus tehtiin sitten kun oli pidetty päivä väliä ensimmäiseen, ja tällä kerta en tuntenut minkäänlaista kipua. Koska pleurat ovat nyt – toivottavasti – tarttuneet toisiinsa, jokainen syvä hengenveto tuntuu, mikä on hyvä merkki, ainakin uskon niin.

Osastolla huseerasi erikoistuva lääkäri, harvinaisen miellyttävä ja asiallinen nuori mies, nimeltään Erkki Laurikainen. Pidin hänestä kovasti. Hän oli huumorintajuinenkin, mikä on luettavissa plussaksi lääkärin kohdalla. Tai kenen hyvänsä, sen puoleen. Potilaat olivat enimmäkseen eri tavoilla hinkuvia muoreja, itseni mukaan luettuna. Seurasin ihmeissäni, miten kärsivällisesti ja hellästi henkilökunta jaksoi hoidella potilaita, jotka olivat enimmäkseen enemmän tai vähemmän höperöityneitä. Onneksi sain olla osastolla yksin pääsiäisen yli, muuten oleilusta olisi tullut kohtuuttoman rasittava. Höperöt muorit kun höperehtivät usein öisin, hiipparoivat ympäriinsä tai puuhailevat muuten omiaan tavalla, joka estää toisia nukkumasta. Epäilemättä ärsytin itse muita kuorsaamalla äänekkäästi; en ollut tullut ottaneeksi uniapneakonetta mukaani. Pärjäsin hyvin ilmankin.

Nyt siis olen kotona, lähisisko haki minut eilen sairaalasta ja tulimme Prisman kautta kotiin. Kauppareissu kävi hiukan huterasti, minun täytyi hipsutella hyvin hitaasti ostoskärryn nojassa, sillä jokainen hengenveto pisti kylkeen ja jalat tuntuivat viikon makaamisen jälkeen ylikypsiltä makaroneilta. Ensi viikolla käyn röntgenkuvassa ja lääkäri soittaa sitten ja kertoo sen nojalla, ovatko pleurodeesit onnistuneet niin kuin piti. Toukokuun puolella minulla on seuraava aika palliatiiviselle polille, joten ei tässä pääse kuolemaan ihan huomaamatta. Mielenkiintoista nähdä, mitä tästä vielä tulee. Ainakin nyt tuntuu ihan hyvältä. Keuhkolääkäri käski nakella Oxynormeja äänen suuntaan jos henkeä ahdistaa. Hyvässä lykyssä ehdin kehittää vielä huumeaddiktionkin.

Sokeri pohjalla: Liian suuri riski on saanut viisi tähteä ja hienon arvostelun! Mahtavaa! En ihmettele ollenkaan että joku muukin pitää kirjasta, se on niin ihana. Ja mikä vielä parempaa, poikani on näillä tienoin ja tulossa tänään kylään äetmuorin luokse.

Read Full Post »

Einon äidin tarina on nyt julkaistu! Jenni – selkosen tytär on iki-ihana kertomus menneisyydestä Koillismaan selkosilla. Nämä kaksi kirjaa, Eino ja Jenni, muodostavat sydäntälämmittävän ja -riipaisevan kokonaisuuden. Molemmat ovat varsinaisia ”page turnereita”, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Koillismaan murre soljuu niissä mehevänä, ja ihmishahmot ovat hyvin eläviä survoutuessaan historian suurten tapahtumien akanvirroissa. Edes kaukaiset korpikylät eivät saaneet olla rauhassa maailman menolta. Lukekaa ja nauttikaa hyvästä kerronnasta!

Read Full Post »

Minulla on ilo ilmoittaa, että Telum Saxum on julkaissut uuden kirjan, ja aivan ihanan! Ei puhettakaan seksistä, ei homo- eikä heterosellaisesta, mutta silti tarina imaisee vastustamattomasti mukaansa. Kirja on Pietu Orikiven Eino – selkosen poika. Koillismaan suurten selkosten väki elää siinä väkevästi, vaikka onkin enimmäkseen vähäväkistä väkeä, sitä ei käyne kieltäminen. Koillismaan lavea murre elää tekstissä upeasti – se on minunkin ominta puheenparttani kaukaa lapsuudesta.

Useimmat teistä blogini lukijoista varmasti tietävät, kuka Pietu on, ja tietävät hänen aina rakastaneen tarinointia ja kuunnelleen korva tarkkana jutustelua aina kun ihmisiä kokoontui muistelemaan menneitä ja javeksimaan elämänmenoa. Einon tarinastakin löytyy kaikuja niistä turinointituokioista.

Read Full Post »

olen viettänyt viime aikoina, tarkemmin sanoen viime torstaista eiliseen sunnuntaihin asti. Kajaanin-sisko oli atimoimassa, ja lisäksi poikani vietti kevättalvilomansa loppuja täälläpäin. Vietimme monta päivää ”hekumoiden sisarellisissa tunnustuksissa” kuten maailmankuulu tyttöromaaninkirjailija niin osuvasti luonnehtii senkaltaisia kohtaamisia. Lauantaina juhlimme ensimmäisiä peijaisiani Turussa ravintola Hiilessä, me kolme sisarusta ja poikani, joka on rauhallinen mies ja siis kestää äidin ja tätien kouhotukset kuin mies. Päätimme juhlia peijaisiani niin monta kertaa kuin suinkin ehdimme, onhan se aivan parasta kun vainaja itse voi osallistua tapaukseen. Hiili oli ainakin minulle uusi paikka ja osoittautui oikein viihtyisäksi eikä ruoassakaan ollut moitteen sijaa.

Nyt olen aivan uuvuksissa riehuttuani epätavallisen paljon tavallisen flegmaattisen oleiluni sijasta. Seurustelu on ihmeen rasittavaa, kaikesta ylimääräisestä kävelemisestä puhumattakaan. En ole tajunnutkaan, kuinka huonossa kunnossa alan olla. Elän toivossa että kuolen ennen kuin hyydyn aivan kokonaan. Onneksi minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään jos en jaksa. Jaksoin kyllä oikein hyvin käydä aamulla labrassa, viikolla on vastassa syöpälääkärin vastaanotto. Silloin pohditaan, mitä taudilleni tehdään jos mitään.

Töitäkin on tekeillä, laittelen julkaisukuntoon Pietu Orikiven aivan ihania murrekirjoja Koillismaan selkosilta. Nautin valtavasti hersyvästä puheenparresta ja elävistä ihmiskuvista. En kuitenkaan hosu niitten kanssa, teen sitä mukaa kuin jaksan nousta punkanpohjalta. Tai paremminkin poutapilveltä; jenkkimallinen sänkyni on unelmaisen pehmeä joskin rutisee toisinaan allani. Kyllä se silti kestää loppuun asti.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Read Full Post »

Tulin illalla Tyksistä, lähisiskon kyyditsemänä. Hän vei minut ensin puolilta päivin syöpälääkärin vastaanotolle, ja sieltä sain passituksen yhteispäivystykseen sydäntutkimuksiin. Minulla on nimittäin ollut riesanani inhottava rytmihäiriö, joka alkaa jytyyttää heti kun vähänkin liikahdan. Sellainen on uuvuttavaa. Yp:ssä otettiin keuhkoista TT-kuva, ja se olikin hauskanen operaatio. Ensimmäinen kanyyli hajosi kesken kuvauksen. Takaisin hoitoyksikköön saamaan uuden kanyylin. Se osoittautui osuneen suonen viereen. Takaisin hoitoyksikköön. Lääkäri etsi suonen ultralla, kanyyli asettui niin kuin piti ja kuva saatiin vihdoinkin otettua. Sanoin kyllä lääkärille että turha kuvata, keuhkoissani ei ole embolioita. En tiedä, oliko kuva lopultakaan turha, sillä lääkäri oli näkevinään keuhkoissani tilkan nestettä. Mitään varsinaista hyötyä koko yp-reissusta ei ollut, jytäävälle sydämelleni ei voi tehdä mitään. Se jytääminen kun ei kuulemma ole oikeaa rytmihäiriötä, mitä nyt pumppu muljahtelee kuin porsas rapakossa. No, sain kyllä reseptin nesteenpoistolääkettä ja betasalpaajaa varten, kokeeksi. Lääkäri arveli että kummastakaan ei ehkä ole mitään hyötyä. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Joten minähän kokeilen. Olon vähäinenkin helpottaminen olisi hienoa. Oli toki helpottavaa kuulla että kyseessä ei ole flimmeri, sillä kun on paha tapa aiheuttaa aivoinfarkteja.

Syöpälääkärillä oli karu uutinen: markkeri on lähtenyt nousuun ja on nyt 385. Olen kyllä tiennyt sen. Kyllä sen tuntee kun kasvaimet kasvavat. Onneksi sentään ei näkynyt askitesta. Se oli mahtava uutinen. Minulle soitetaan ensi viikolla ja kerrotaan, mitä onkologit ehkä keksivät tehdä syövälleni. Arvelen että eivät mitään. Menon kelkassa tässä ollaan, mutta ei mitenkään murheellisin mielin. Tämä on nyt tätä.

Ei elämäni sentään ole ollut tänään pelkkää sairastelua vaan vallan riemukastakin, sillä iki-ihana Liian suuri riski on nyt saatavilla Elisasta!

Simon Conley on ihmissusi, tavallisten ihmisten paljoudessa mitättömän pieneen vähemmistöön kuuluvan lajin jäsen, ja lisäksi homoseksuaali. Ihmissusilauman turvallisuus on kiinni täydellisestä salassa pysymisestä, ja sitä pidetään yllä keinoja kaihtamatta. Homoutta pidetään lajin keskuudessa perversiona, josta rangaistaan kuolemalla. Kun Simon rakastuu ihmismieheen, hän on kaksinverroin kirottu. Edes hänen alfansa vastahakoinen suvaitsevaisuus ei ehkä riitä suojelemaan häntä toisten, laumahierarkian huipulla olevien susien vihalta. Kun hän rakastuu ihmismieheen, hän on siis kaksinverroin kirottu.

Paul Hunter on eläinlääkäri, joka sattumoisin pelastaa pahoinpidellyn ja keskellä hyytävän kylmää Minnesotan talvea tielle heitetyn valtavan suuren koiran. Hän ei osaa aavistaakaan törmänneensä salaisuuteen, jonka paljastuminen saattaa maksaa hänen henkensä.

Kaje Harper osaa luoda uskottavia ja eläviä hahmoja ja maailmoita. Simon ja Paul ovat hyvä esimerkki siitä. Pidän heistä kovasti; he ovat aivan kuin oikeita ihmisiä, tarkoitan että on aivan kuin he olisivat läheisiä ystäviäni eivätkä pelkkiä kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Ja tämä ihmissusiporukka poikkeaa ”tavallisista” ihmissusista tosi paljon. En kerro enempää, lukekaa itse ja nauttikaa! Heidän tarinaansa riittää viiden kirjan verran, mutta pelkään pahoin, että en ehdi suomentaa niitä kaikkia. On niin paljon muitakin upeita kirjoja, jotka tahtoisin ehtiä suomentaa ja julkaista.

Read Full Post »

Katoileva vainajakin pääsi vihdoinkin myyntiin. Jostain syystä sen koodiin ilmestyi haamu, joka hidasti sen julkituloa. Nyt se kuitenkin on kaiken kansan saatavilla ja hauska ja viihdyttävä tarina onkin. Seuraavaksi Telum Saxumilta tulee toisenlaisia kirjoja, ensinnäkin scifiä. Sen jälkeen Kainuun murteella kerrottua historiallista tarinaa. Suomennan parhaillaan nuortenkirjaa, jossa on jopa kauhuelementtejä. Ties mihin sfääreihin tästä vielä kapuan ammatillisissa ambitioissani, niin eläkemuori kuin olenkin.

Muoriudesta mieleeni nousi eilinen päivä. Kävin nimittäin lähisiskon tyyräämänä Tyksissä hakemassa vihdoinkin kostuttimen cpap-laitteeseeni. Ehkä siitä on apua nenäverenvuodon ehkäisyssä. Yhden yön kokemuksen jälkeen voin todeta, että en huomaa mitään eroa. Ehkä mitään eroa ei huomaakaan, systeemi vain toimii kaikessa hiljaisuudessa omia aikojaan. Saa nähdä.

Eilen onnistuin pudottamaan älyllisen kännykkäni jäiselle pihalle, ja siitä särkyi näytön lasi. Tai näytön suojana oleva lasi. En saa selvää, kummassa hiuksenhienot halkeamat ovat. Liekö tuolla väliäkään; vaurio ei haittaa millään lailla, ainakaan vielä. Varmaankin sitten haittaa jos koko hoito alkaa levitä käsiin. Enpä tuota jaksa murehtia.

Hiukan on pakkastakin, ei kuitenkaan edes kymmentä astetta. Skypetin eilen siperialaisen ystäväni kanssa, joka kertoi pakkasen olevan laskemassa hänen kotikulmillaan 35 asteeseen. On niitä nähty täälläkin, sellaisia pakkasia, ja varmaan nähdään vastaisuudessakin.

Read Full Post »

Older Posts »