Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘gay-seksi’

Tulin illalla Tyksistä, lähisiskon kyyditsemänä. Hän vei minut ensin puolilta päivin syöpälääkärin vastaanotolle, ja sieltä sain passituksen yhteispäivystykseen sydäntutkimuksiin. Minulla on nimittäin ollut riesanani inhottava rytmihäiriö, joka alkaa jytyyttää heti kun vähänkin liikahdan. Sellainen on uuvuttavaa. Yp:ssä otettiin keuhkoista TT-kuva, ja se olikin hauskanen operaatio. Ensimmäinen kanyyli hajosi kesken kuvauksen. Takaisin hoitoyksikköön saamaan uuden kanyylin. Se osoittautui osuneen suonen viereen. Takaisin hoitoyksikköön. Lääkäri etsi suonen ultralla, kanyyli asettui niin kuin piti ja kuva saatiin vihdoinkin otettua. Sanoin kyllä lääkärille että turha kuvata, keuhkoissani ei ole embolioita. En tiedä, oliko kuva lopultakaan turha, sillä lääkäri oli näkevinään keuhkoissani tilkan nestettä. Mitään varsinaista hyötyä koko yp-reissusta ei ollut, jytäävälle sydämelleni ei voi tehdä mitään. Se jytääminen kun ei kuulemma ole oikeaa rytmihäiriötä, mitä nyt pumppu muljahtelee kuin porsas rapakossa. No, sain kyllä reseptin nesteenpoistolääkettä ja betasalpaajaa varten, kokeeksi. Lääkäri arveli että kummastakaan ei ehkä ole mitään hyötyä. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Joten minähän kokeilen. Olon vähäinenkin helpottaminen olisi hienoa. Oli toki helpottavaa kuulla että kyseessä ei ole flimmeri, sillä kun on paha tapa aiheuttaa aivoinfarkteja.

Syöpälääkärillä oli karu uutinen: markkeri on lähtenyt nousuun ja on nyt 385. Olen kyllä tiennyt sen. Kyllä sen tuntee kun kasvaimet kasvavat. Onneksi sentään ei näkynyt askitesta. Se oli mahtava uutinen. Minulle soitetaan ensi viikolla ja kerrotaan, mitä onkologit ehkä keksivät tehdä syövälleni. Arvelen että eivät mitään. Menon kelkassa tässä ollaan, mutta ei mitenkään murheellisin mielin. Tämä on nyt tätä.

Ei elämäni sentään ole ollut tänään pelkkää sairastelua vaan vallan riemukastakin, sillä iki-ihana Liian suuri riski on nyt saatavilla Elisasta!

Simon Conley on ihmissusi, tavallisten ihmisten paljoudessa mitättömän pieneen vähemmistöön kuuluvan lajin jäsen, ja lisäksi homoseksuaali. Ihmissusilauman turvallisuus on kiinni täydellisestä salassa pysymisestä, ja sitä pidetään yllä keinoja kaihtamatta. Homoutta pidetään lajin keskuudessa perversiona, josta rangaistaan kuolemalla. Kun Simon rakastuu ihmismieheen, hän on kaksinverroin kirottu. Edes hänen alfansa vastahakoinen suvaitsevaisuus ei ehkä riitä suojelemaan häntä toisten, laumahierarkian huipulla olevien susien vihalta. Kun hän rakastuu ihmismieheen, hän on siis kaksinverroin kirottu.

Paul Hunter on eläinlääkäri, joka sattumoisin pelastaa pahoinpidellyn ja keskellä hyytävän kylmää Minnesotan talvea tielle heitetyn valtavan suuren koiran. Hän ei osaa aavistaakaan törmänneensä salaisuuteen, jonka paljastuminen saattaa maksaa hänen henkensä.

Kaje Harper osaa luoda uskottavia ja eläviä hahmoja ja maailmoita. Simon ja Paul ovat hyvä esimerkki siitä. Pidän heistä kovasti; he ovat aivan kuin oikeita ihmisiä, tarkoitan että on aivan kuin he olisivat läheisiä ystäviäni eivätkä pelkkiä kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Ja tämä ihmissusiporukka poikkeaa ”tavallisista” ihmissusista tosi paljon. En kerro enempää, lukekaa itse ja nauttikaa! Heidän tarinaansa riittää viiden kirjan verran, mutta pelkään pahoin, että en ehdi suomentaa niitä kaikkia. On niin paljon muitakin upeita kirjoja, jotka tahtoisin ehtiä suomentaa ja julkaista.

Read Full Post »

Josh Lanyonia saa vihdoinkin Telum Saxumilta! Kesti kauan ennen kuin Elisa Kirja sai pantua Kummitustalon tarjolle, mutta tottapuhuen syy ei ollut siinä päässä. Itse olin tehnyt kämmin epubin koodissa, joskaan en tiedä, miten. Validoin epubin neljällä ohjelmalla ja sain kaikilla virheettömän tuloksen, mutta Elisapa löysi omalla validaattorillaan virheen! Siitä näkee millaista hässäköintiä epubin tekeminen voi olla. Sen voi tehdä helposti automaattisilla ohjelmilla, mutta ne tekevät koodista sotkuisen enkä tykkää siitä. Oma vikani. Eihän lukija tiedä, millaista syheröä kirjan koodista löytyy kunhan lukeminen vain sujuu sutjakkaasti. Jostain syyystä koodausohjelmani tekee toisinaan haamukoodia, joka on ärsyttävää koska sitä ei näy missään, validaattori vain väittää että sitä on. Mutta minusta on valtavan hauskaa etsiä virheitä ja korjata ne ja saada homma toimimaan. Aina se ei onnistu, kuten näitten kahden Joshin kirjan kohdalla kävi. Toinen kirja, Kadonneen vainajan arvoitus, tulee varmasti kohta myyntiin sekin.

Joshin kirjat ovat erittäinkin lukemisen arvoisia, ja kuten olen moneen kertaan maininnut, erityisesti naiset rakastavat niitä. Ne ovat viihdettä parhaimmillaan. Kukapa ei haluaisi rentoutua hauskan ja jännittävän, romanttisen tarinan parissa? Joo, tiedän, monia ärsyttää ajatuskin romanttisen tarinan lukemisesta, mutta maailmassa on tarpeeksi ikäviä asioita ilmankin että niistä pitäisi lukea silloin kun haluaa nousta arjen yläpuolelle edes hetkeksi. Mitä romantiikka sitäpaitsi on? Se on parhautta, ihmistenvälisiä suhteita, suuria tunteita, helliä tai rajuja, intohimoa, mustasukkaisuutta, juuri sitä kaikkea mikä virkistää mieltä ja panee vauhtia sydämeen. Se ei ole paha juttu ollenkaan. Mutta Telum Saxumin kirjat eivät toki ole kaikki romansseja, tulossa on scifiä ja zombeja ja saattaa olla että jopa ihmissusia — neuvotteluja käydään koko ajan.

Sydämestä ajatukseni hyppäsivät terveyteen yleensäkin, ja siitä muistin, että syöpälääkäri soitti viimeinkin eilen. Juttelimme hyvä tovin tilanteestani ja tulevaisuudennäkymistä. Lääkäri sanoi, että kaikki näyttää niin hyvältä, että seurantatarkastus tehdään vasta joskus alkukesällä. Ei jatkuvaa verikokeissa ja Tyksissä laukkaamista ainakaan puoleen vuoteen. Ihan kuin olisin päässyt koulusta kesälomalle tai jotain! Saan olla ihan rauhassa. Mahtava tunne. No, tottapuhuen arvaan että tiedossa on sairaalareissu keväänkorvalla; kasvaimethan kasvavat koko ajan ja alkavat muodostaa ascitesta. Mutta enpä tuota sure ainakaan etukäteen. Juuri nyt oloni on hyvä ja elämäni tuntuu kaikin puolin elämisen arvoiselta.

Read Full Post »

Sain tänään viimeinkin Tyksistä virallisen selostuksen viimeisimmän TT-kuvan tuloksista. Soitin sairaalaan alkuviikosta kun mitään ei kuulunut sieltä päin, ja hoitsu luki koneeltaan, että sekä emboliat että kasvaimet ovat hävinneet. Ehdin jo arvella että ihme on tapahtunut. Erikoislääkärin selostus kertookin sitten aivan muuta. Keuhkot ovat kyllä puhtaat, ei suurentuneita imusomukkeita eikä embolioita, mutta vatsaontelossa on edelleen kasvaimia, tosin ne ovat selvästi pienentyneet eikä uusia ole tullut, eikä näy ascitesta. Eli siis syöpä muhii edelleen kaikessa hiljaisuudessa. Saa nähdä, kuinka kauan kestää ennen kuin se taas riehahtaa räväkämpään kasvuun. Lisänä muihin tauteihini kuvassa näkyy, että lannerangassani on skolioosia ja degeneratiivisia / osteoporoottisia muutoksia, aika pahojakin. Ei ihme, että selkäni on kipeä kuin mikä. Selkälihakset ovat jumissa siksi että ne koettavat kaikin voimin suojella rankaa romahtamiselta. Munuaisissa on kystia ja perna on kasvattanut lisäpernan; molemmat ilmiöt ovat vaarattomia. Vieläpähän mitä, sanoisi äitivainaja jos eläisi.

Syöpäni on siis nyt, niin, en oikein osaa sanoa, missä vaiheessa. Se ei ole remissiossa, oikeastaan. Taxol potki sitä reippaasti persuksille, mutta koska hoito jouduttiin jättämään neuropatian takia kesken, kasvaimet alkavat ilman muuta kasvaa. Mikäpä niitä estäisi? En kuitenkaan ole huolissani, tämä nyt vain sattuu olemaan minun elämääni. Elämää, jossa on runsaasti mukavia asioita, ja saan koko ajan tehdä juuri niitä asioita, joita rakastan eniten. Elämässä pitää olla intohimoja, ja niitä minulla on runsain määrin.

Mistä tuli mieleeni, että sain vihdoinkin Josh Lanyonin suostumaan siihen, että saan julkaista Telum Saxumissa kaksi hänelle jo aikoja sitten suomentamaani kirjaa, nimittäin Kadonneen vainajan arvoituksen ja Kummitustalon. Elisa Kirja vain ei näytä saavan niitä pantua tarjolle. Mietinkin, että pitäisikö tässä pystyttää oma nettikauppa? Taitaa olla liian työlästä. Josh on m/m-romanssigenren terävintä kärkeä; hänen kirjojaan on käännetty yhdeksälle kielelle. Voisi sanoa, että hän on lajinsa Nora Roberts, ja samat ihmiset rakastavatkin molempien kirjoja. Ne ovat jännittäviä, romanttisia ja — mikä tärkeintä — hyvin kerrottuja tarinoita.

Ai niin, minulla oli taas verenvuotoa nenästä, niin reipasta, että lähisisko tyyräsi minut Tyksiin yhteispäivystykseen. Hassua kyllä, vuoto väheni pelkäksi tihkumiseksi kun pääsimme sairaalaan. Lääkäri sitten totesi, että suonta ei kannata polttaa enää, koska se kumminkin ratkeaa taas. Hän tyrehdytti vuodon aderanaliinilla ja länttäsi päälle Spongostania. Sain ohjeen hakea lisää sitä lisää apteekista ja paikkailla itse. Kävinkin tänään Prisman-reissulla apteekissa ja kysyin farmaseutilta, löytyisikö jotain ainetta, muuta kuin adrenaliinia, jolla vuotoa voisi tyrehdyttää. Ei, sanoi viehko neitonen, anna valua vaan niin kauan kuin valuu ja laita sitten Spongostania. No, hän ei tiedä, millä lailla verta tulee silloin kun sitä alkaa tulla. Vuotaisin kuiviin ennen kuin se lakkaisi. Näissä jutuissa pitää toimia sormituntumalla. Jännää nähdä, milloin hana aukeaa seuraavan kerran.

Tämä postaus vaikuttaa ruikutukselta, mutta ei ole. Kunhan vain kerron, miten homma tautirintamalla etenee.

Read Full Post »

Ihmettelin kovasti aamulla, miksi en olisi millään jaksanut nousta sängystä. Aikani venyttyäni ja ihmeteltyäni muistin, että kävin eilen Tyksissä TT-kuvauksessa, taas kerran. Kuvauksen vaatima varjoaine se aiheutti aamuväsymykseni, mikäs muukaan. Olisi pitänyt muistaa juoda enemmän vettä kuvauksen jälkeen. Lähisisko tyyräsi minut Tyksiin, pahimpaan ruuhka-aikaan. Menomatkalla panin merkille, miten päivä on jo jatkunut. Kello oli neljä eikä ollut vielä lainkaan pimeää, harmaan sumuista vain. Ennen joulua neljältä oli ollut jo pitkään säkkipimeää. Kevättä kohti mennään siis hyvää vauhtia ja enimmäkseen hilpein mielin.

Elän toivossa, että kuvaus oli vihonviimeinen. Tämäkin oli minusta ihan turha; paljonko pyhittää nähdä kasvainten kasvaneen kun ei niille kuitenkaan voi tehdä mitään? No jaa, onhan se jännää nähdä, mitä sisuskaluissani on tapahtunut sitten viime kuvan, joka otettiin aika äskettäin. Odottelen nyt lääkärin soittoa, en yhtään jännittyneenä.

Mistä tuli mieleeni, että otattelin lähisiskolle paluumatkalla, mahtaako minussa olla jotain vikaa kun minulla ei ole mitään tunteita syöpää kohtaan. Se vain on mutta silti on aivan kuin sitä ei olisikaan. Totta puhuen minusta on kiinnostavaa seurata, miten se etenee, mitä sille tehdään ja millaista ylipäätään on olla syöpäläinen. Nyt kun en ole saanut sytostaatteja viikkokausiin, pääni alkaa pikkuhiljaa selvitä. Saa nähdä, toipuvatko aivoni enää myrkkyjen aiheuttamasta tuhosta. Se ei huolestuta kauheasti, pärjään kyllä tälläkin vähällä joka vielä on jäljellä. Toki monet asiat olisivat helpompia jos nuppi pelaisi nykimättä, mutta kannattaneeko tuota surra sellaista, mitä ei ole? Tekemisistäni selviää vähemmälläkin pähkäilemisellä.

Tiukka pakkanen on muuttunut vesikeliksi. Lumet sulavat pois hyvää vauhtia. Pitäisi lähteä ulos, mutta lamaannuttava uupumukseni ei osoita leppymisen merkkejä. En taida jaksaa raahata lihojani ulos tänään. Lukkoliike ilmoitti jo aikoja sitten, että tilaamani lisäavain on haettavissa, mutta se taitaa jäädä tältä päivältä hakematta. Eihän sillä ole kiirettä. Jääkaappi on täytetty, kävimme lähisiskon kanssa Itäharjun Prismassa palaillessamme Tyksistä. Siispä ei ole pelkoa nälkäkuolemastakaan vaikka läsisin koko loppuviikon punkan pohjalla. Tai paremminkin poutapilven päällä — makuukseni on juuri niin suloisen pehmoinen.

Nukkumisesta muistin uniapneakoneeni. Koska se kuivattaa nenän limakalvoja, hankin A- ja E-vitamiinipitoisen nenäsuihkeen apteekista ja sen lisäksi vielä nenänhuuhtelukannun. Tuntuu hassulta touhuta niin hartaasti tuulenhalkaisijansa kanssa, mutta minkäs teet. En halua uutta tolkutonta verenvuotoa nenästä. Onhan minulla sitäpaitsi aikaa näperrellä nokkani kimpussa. Mitään tähdellisempää minulla ei olekaan juuri nyt työn alla. En ole saanut vielä vastausta kirjailijalta, jonka kirjan olen suunnitellut julkaisevani seuraavaksi. Ai niin, Ranneliikkeessä kiinnostuttiin kirjoistani kun kerroin niistä, ja lähetin sinne arvostelijankappaleet. Mielenkiintoista nähdä, mitä kommentteja sieltäpäin kuuluu.

Kirjoista puheen ollen, Pitkä matka kotiin on noussut toiseksi heti BDSM-kirjan jälkeen myyntiluvuissa. Mahtavaa! Se on viihdyttävä kirja, ja sitähän juuri tavoittelen, että julkaisemani kirjat antavat nimen omaan viihtyisiä hetkiä lukijoilleen.

Read Full Post »

pmk_pienin Pitkä matka kotiin on nyt ilmestynyt kaiken kansan saatavaksi. Se on mahdottoman mukava kirja jos on tarkoitus viihtyä muutaman tunnin ajan lukemalla tarinaa, jossa on jännitystä, romantiikkkaa, seksiä ja ripaus mystiikkaa. Mitä muuta ihminen voisikaan kaivata viihtyäkseen? No jaa, varmasti joku voi keksiä monta muutakin viihtymistä edesauttavaa asiaa. Ja hyvä niin, emmehän me ihmiset ole samanlaisia.

Tosiaan toivon, että lukijat löytävät tämän kirjan. Se ei ole edes kallis. Minusta on tärkeää, että e-kirjat eivät ole tolkuttoman kalliita. Tätä kirjaa oli erityisen hauska suomentaa, sillä sen juonessa on käänteitä, jotka onnistuvat yllättämään. Päähenkilöt ovat nuoria, alle kolmekymppisiä, mikä antaa tarinalle oman viehätyksensä. Vaikka tarinassa onkin synkkä juonikuvio pohjalla, se ei ole ahdistava; kirjailija osaa kuljettaa juonta hänelle ominaisella rentoudella. Z. A. Maxfieldin kirjat ovatkin erittäin suosittuja ja rakastettuja, eikä syyttä. Olen ylpeä siitä että onnistuin saamaan häneltä edes nämä kaksi kirjaa julkaistavakseni.

NaNoWriMo-urakkani etenee vakaaseen tahtiin, muisteluksiani on syntynyt jo reilusti yli 17 000 sanaa. Mikäli kaikki menee putkeen, saavutan tavoitteen eli 50 000 sanaa hyvissä ajoin ennen kuun loppua. On aivan ihmeellistä, kuinka paljon asioita nousee mieleen kun oikein paneutuu muistelemaan.

Yllä satoi lunta, ja lumisade jatkuu yhä. Pakkasta on kuusi astetta, ja lumiaurat ja kaikenmoiset muut kolauskoneet jyristävät tarmokkaasti pitkin katuja ja pihoja. Hiukan hirvittää ajatus lähteä ulos. Onkohan siellä kuinkakin liukasta? Saatan joutua lähtemään lähimmälle pakettiautomaatille, sillä odottelen että saisin uuden Koboni. Tilasin sen Verkkokaupasta heti kun kuulin, että sieltä saa taas muitakin Kobon malleja kuin surkean huonoa Glowta. Tilasin karvalakkimallin eli Auran. En tarvitse sen hienompaa kapinetta.

Muuten ei kuulu hirveämpiä. Koetan nauttia talvesta, nyt kun se vihdoin tuli.

Read Full Post »

Perheyksikkö on nyt ilmestynyt. Itse asiassa se on voinut olla saatavilla jo ties kuinka kauan, en vain ole tiennyt sitä. Tänä aamuna tuli mieleeni katsoa, onko se jo pantu myyntiin, ja onhan se. Mukava yllätys. Omaa tyhmyyttäni voin syyttää siitä että mieleeni ei tullut aikaisemmin tarkistaa tilannetta. Tuskin tässä kuitenkaan ehti tapahtua mitään kamalaa.

Oli hauska päivittää kotisivu ja heittää someen linkit kirjaan. Toivon hartaasti, että ihmiset löytävät kirjan. Se on hyvä. Sen lukeminen antaa mukavia hetkiä. Sellaiset ovat minusta äärettömän tärkeitä kaiken stressin ja ahdistuksen lomassa. Itse en tunne kumpaakaan, mutta näen niitten niittävän synkkää satoa ympärilläni joka pävä. Toki minuakin hatuttaa toisinaan raskaasti, mutta se lie ymmärrettävää terveyteni tilan huomioon ottaen. Alan olla lopen kyllästynyt sytostaatteihin. Ne hidastavat aivotoimintaani ja laiskistuttavat minut niin että en viitsi tehdä yhtään mitään sellaista, joka ei ole kivaa. Pelkkä tekemisen tärkeys tai järkevyys eivät saa minua tarttumaan tekemiseen. Ehei. Mieluummin vaikka vain makaan reporankana sängyn päällä tekosyynäni ajatella sinisiä ajatuksia kuin Konsta Pylkkänen. Ajattelusta ei vain tule oikein mitään. Ajatukseni eivät ole sinisiä vaan kankeita ja paksuja ja valkoisia kuin turilaan toukat kompostikasassa. Mönkivät hyvin hitaasti sinne tänne vailla mitään tolkkua.

Keuhkoemboliani tuntuvat katoavan aika sutjakkaasti. Pahinta niissä on happivaje, joka on aika tylsä ilmiö. Panee tallustamaan hyvin hitaasti. Nyt kuljen jo suhteellisen hyvin, välillä reippaastikin. Normaalielämässä ei tule ajatelleeksikaan, kuinka tärkeää hapensaanti on ihmisen lihalliselle olemukselle. Varsinkin jos sitä olemusta on raskaanpuoleista raahata mukanaan. Ilman sitä tässä ulottuvuudessa ei voi operoida, joten turha tässä on kitistä. En kitisekään, itse asiassa, vaan nautin täysillä tästä päivästä. Alan editoida seuraavaksi julkaistavan kirjan tekstiä. Se edustaa tekemisten parhautta se.

Read Full Post »

nimittäin infuusioporttiini. Tänään alkoi taas myrkkykuuri. Saan nyt paklitakselia kolmena peräkkäisenä viikkona, sitten seuraa viikon tauko ja rumba alkaa uudestaan jatkuakseen herraties kuinka kauan. Siinähän sitä sitten tanssaa sen kuin kykenee. Mielenkiintoista nähdä, irtoaako tukka, juilivatko luut ja iskeekö neuropatia. Muistelen kokeneeni niitä kaikkia viimeksi kun sain paklitakselia. Enpä tuota sure. Rankka tauti vaatii rankat hoidot. Vaikka en kyllä oikeastaan tunne itseäni sairaaksi, siis henkisessä mielessä. Raato oirehtii sen minkä oirehtii, mutta mieleni on sitä mieltä että piruako tässä sairastamaan, on parempaakin tekemistä. Ai niin, kuulin että desmoidini on kutistunut kolmesenttisestä alle puolitoistasenttiseksi. Hieno homma. Desmoidi on täysin ennustamaton, joten sen kutistuminen sopii ottaa vastaan laulaen ja tanssien.

Mistä tuli mieleeni, että ilahduin suuresti kun Nick Wilgus pani Ravista sokeripuuta -kirjan kannen Facebookiin, ja yllättävän monet pitivät kuvasta ja kommentoivat sitä myönteisesti. Nick itse sanoi, että kannen henkilöt muistuttavat suuresti mielikuvia, joita hänellä oli heistä kirjoittaessaan kirjaa. Mahtavaa! Sattuipa hyvin. Tai sitten se ei ollut pelkkää sattumaa, sillä kyllähän minä sain mielikuvat henkilöistä lukiessani ja kääntäessäni kirjaa, ja etsin sitten sen mukaiset kuvat Shutterstockista. Onneksi löytyi melko tarkkaan mielikuviani vastaavat mallit. Kannenteko on loputon urakka — joka ikiseen opukseen pitää kehitellä kansi — ja se on tuskallista täysin epätaiteelliselle ihmiselle.


Tämän kannen tekemisessä oli vaikeutena se, että päähenkilöt ovat tavallista vanhempia, sellaisia neliviitosia kumpikin. Varsinkin takana olevaa miestä oli vaikea löytää. Kokeilin monta erilaista miestä — käytyäni läpi tuhansia kuvia — ennen kuin löysin sopivan kompromissin kypsää ikää ja viriliteettiä. Äijät näyttävät ehkä hiukan liian nuorilta, mutta eivät sentään parikymppisiltä. Liian vanhat eivät käyneet. Keitä kiinnostaa lukea ylikypsien papparaisten kiihkeästä rakkauselämästä? Ehkä samanikäisiä mummeleita? Elän toivossa että kuolen ennen kuin joudun niin pitkälle.

Read Full Post »

Older Posts »