Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘infuusioportti’

Tämä päivä on ollut rankka. Yökkäämistä tuskankyynelet silmissä, karmivaa vatsakipua. Koska kotisairaanhoitaja oli tulossa aamutuimaan vaihtamaan dreenin siteen, en hötkyillyt vaan odotin hänen tulevan ja sitten valitin vaivojani hänelle niin että vallan nolottaa. Mutta siinä vaiheessa en voinut sille mitään. Hoitaja kertoi sitten tilanteeni lääkärille, joka soitti minulle ja totesi, että tukkeutuneelle suolelleni pitää antaa lepo eli minun pitää paastota. Pakkohan onkin paastota kun pienikin siemaus vettä aiheuttaa niin kamalan kivun että sitä ei kestä rasvanahka persekään. Lääkäri lähetti hoitajan laittamaan minulle tipan jotta en kuivuisi, ja määräsi kipulaastareita ja pahoinvointilääkkeen, joka sulaa kielellä niin että sitä ei tarvitse nielaista. Poikani tuli onneksi hakemaan pyörääni ja lähetin hänet heti apteekkiin. Hän oli hölkännyt kotoa, eli 11 km ja totesi minun kauhistellessani, että sehän on hänen normaali hölkkälenkkinsä yleensäkin. Olin iloinen kun sain hänet ottamaan pyöräni, itsehän en sitä enää tarvitse, eikä hänen tarvitse tuoda hienoa herraties kuinka monella vaihteella varustettua munamankeliaan Helsingistä. Hän arveli, että vanha kolmivaihteiseni on hänelle juuri sopiva menopeli Liedossa lomaillessa.

Kotisairaanhoitaja kävi vielä iltamyöhäisellä ottamassa tippapullon pois yöksi, ja lupasi tuoda huomenna aamulla seuraavan nestepullollisen. Tiputus alkoikin heti parantaa oloani. Elimistön kuivuminen ei ole leikin asia. Ja taas kerran kiittelin sen lääkärin hoksottimia, joka alunperin kysyi, haluaisinko infuusioportin. Siitä on ollut suurta iloa koko ajan. Pakoilevan suonen etsiminen kanyylille ei ole kivaa potilaalle eikä hoitajalle. Sain vielä Oxynormia piikkinä joten sitäkään ei tarvinnut niellä. Nyt alankin olla niin tokkurainen että könyän ihan kohta yöpuulle. Nukkuminen on parasta mitä voi tehdä tässä tilanteessa.

Alan aivan ilmeisesti lähestyä hyvää vauhtia maallisen vaellukseni loppua. Hyvä niin. Kuoleminen on ihan jees, ja on hienoa kun sitä odotellessa ei tarvitse kärsiä. Kotisairaala on mahtava keksintö. Saan olla kotona niin kauan kuin suinkin kykenen. Sairaalassakin on hyvä olla, mutta oma koti on sentään oma koti. Katselin peilistä tarkemmin kasvojani ja totesin, että yökkäily on saanut pintaverisuonet katkeilemaan. Minusta tulee ruma ruumis. Onneksi se ei näy sitten kun on kaikki on muuttunut tuhkaksi.

Read Full Post »

Tein taas sairaalareissun, tällä kertaa tosin vain kolmen päivän pituisen. Vatsaontelostani laskettiin askitesta reilut 10 litraa. Kummasti keveni olo! Kymmenen litraa vettä painaa kymmenen kiloa. Sellaisen raahaaminen mahalihasten varassa käy työstä, uskokaa pois. Oikeanpuolimmaisessa keuhkossani olevaa nestettä ei poistettu vielä, seuraavalla kerralla sitten. Arvelen mahaontelon täyttyvän tyhjennyskuntoon parissa viikossa. Silloin luvassa on myös mahadreenin asennus. Minusta tulee jonkinlainen kyborg-ihminen kun tyhjennysletkunpätkää sojottaa sieltä täältä, ja minullahan on se siunattu porttikin asennettuna. Siitä oli taas kerran suurta iloa! Hoitsun ei tarvinnut kaivella käsivarsista paikkaa kanyylille, sen kun vain pisti neulan porttiin ja siinä se. Ihana keksintö. Säästää tuskanhikeä sekä potilaalta että hoitajalta.

Tällä kertaa mahadreeninkin asennus kävi aivan huomaamatta. En tuntenut muuta kuin pienen piston kun lääkäri pani puudustusainetta. Edellisellä kerralla lääkärin piti työntää letkua hartiavoimin ennen kuin se meni läpi ties mistä kalvosta, nyt ei ollut puhettakaan mistään sellaisesta. Lääkäreissä on eroja. Täytyy kyllä sanoa, että kohdalleni on osunut etupäässä niitä hyviä.

Minun ei tarvinnut mennä palliatiiviselle polille niin kuin oli suunniteltu, vaan se tuli luokseni sairaalahuoneeseeni kahden lääkärin, sairaanhoitajan ja kolmen opiskelijan voimin. Juttelimme hyvinkin tunnin, lääkitykseni tarkistettiin ja sain paljon tietoja resursseista ja avusta, joita on saatavissani tilani edetessä. Tuli tunne, että olen hyvissä käsissä. Minulla on nyt Oxycodon pysyvänä lääkkeenä, ja tarvittaessa täydennän sitä Oxynormilla. Kivut — pahenemaan päin — pysyvät sillä lailla kurissa, ainakin uskon niin. Tokkuraiseksi lääkkeet tekevät kyllä oloni, mutta on mukavampi leijua autereisessa puolihorteessa kuin vääntelehtiä kivusta. Kokeilkaa itse jos ette usko. Hiukan huolestuttaa, pystynkö enää suomentamaan, mutta jos en niin ei se ole koko maailma. Tuosta tuli mieleeni, että nyt on ihan hiljattain kuollut kaksi Suomen huippusuomentajista, nimittäin Ilona Nykyri ja Liisa Ryömä, en tiedä tarkemmin mihin tauteihin, mutta todennäköisesti syöpään.

En ole vielä täysin vapaa askiteksen valutuksesta, sillä dreenin poistaminen jätti tietenkin jälkeensä reiän, josta nestettä valuu koko ajan. Sitä keräämässä minulla on avannepussi, jota joudunkin tyhjentelemään aika usein. Hyvä niin. Parempihan on että neste valuu ulos eikä jää pullistamaan mahareppanaani. Joku roti senkin kärsimyksen kanssa.

Read Full Post »

nimittäin infuusioporttiini. Tänään alkoi taas myrkkykuuri. Saan nyt paklitakselia kolmena peräkkäisenä viikkona, sitten seuraa viikon tauko ja rumba alkaa uudestaan jatkuakseen herraties kuinka kauan. Siinähän sitä sitten tanssaa sen kuin kykenee. Mielenkiintoista nähdä, irtoaako tukka, juilivatko luut ja iskeekö neuropatia. Muistelen kokeneeni niitä kaikkia viimeksi kun sain paklitakselia. Enpä tuota sure. Rankka tauti vaatii rankat hoidot. Vaikka en kyllä oikeastaan tunne itseäni sairaaksi, siis henkisessä mielessä. Raato oirehtii sen minkä oirehtii, mutta mieleni on sitä mieltä että piruako tässä sairastamaan, on parempaakin tekemistä. Ai niin, kuulin että desmoidini on kutistunut kolmesenttisestä alle puolitoistasenttiseksi. Hieno homma. Desmoidi on täysin ennustamaton, joten sen kutistuminen sopii ottaa vastaan laulaen ja tanssien.

Mistä tuli mieleeni, että ilahduin suuresti kun Nick Wilgus pani Ravista sokeripuuta -kirjan kannen Facebookiin, ja yllättävän monet pitivät kuvasta ja kommentoivat sitä myönteisesti. Nick itse sanoi, että kannen henkilöt muistuttavat suuresti mielikuvia, joita hänellä oli heistä kirjoittaessaan kirjaa. Mahtavaa! Sattuipa hyvin. Tai sitten se ei ollut pelkkää sattumaa, sillä kyllähän minä sain mielikuvat henkilöistä lukiessani ja kääntäessäni kirjaa, ja etsin sitten sen mukaiset kuvat Shutterstockista. Onneksi löytyi melko tarkkaan mielikuviani vastaavat mallit. Kannenteko on loputon urakka — joka ikiseen opukseen pitää kehitellä kansi — ja se on tuskallista täysin epätaiteelliselle ihmiselle.


Tämän kannen tekemisessä oli vaikeutena se, että päähenkilöt ovat tavallista vanhempia, sellaisia neliviitosia kumpikin. Varsinkin takana olevaa miestä oli vaikea löytää. Kokeilin monta erilaista miestä — käytyäni läpi tuhansia kuvia — ennen kuin löysin sopivan kompromissin kypsää ikää ja viriliteettiä. Äijät näyttävät ehkä hiukan liian nuorilta, mutta eivät sentään parikymppisiltä. Liian vanhat eivät käyneet. Keitä kiinnostaa lukea ylikypsien papparaisten kiihkeästä rakkauselämästä? Ehkä samanikäisiä mummeleita? Elän toivossa että kuolen ennen kuin joudun niin pitkälle.

Read Full Post »

sytkyt_pieni
Istun paraikaa Tyksin T-talossa, ja infuusioporttiini pistetyn neulan kautta valuu erilaisia enemmän ja vähemmän myrkyllisiä nesteitä suonistooni. Telineessä on jo neljä muovista pulloa. Kortisonia, Carboplatiinia, Gemzaria ja huuheluaineeksi Ringeriä. Tämä on viimeinen satsi, tai saan kyllä vielä Gemzarille tehosteen, mutta sitten homma on hoidettu tältä erää.

Ennen tiputukseen tulemista kävin lääkärin puheilla. Nauroimme hervottomina kun kerroin, miten olin tulkinnut taannoisen thorax-kuvan selostuksen. Basaalinen atelektisuus keuhkoissa ei tarkoita romahtanutta keuhkoa vaan huonoa hengitystä, sellaista, että keuhkot eivät täyty kunnolla. Minulla ei myöskään ole selkärankareumaa, vaan normaalia ikäkulumaa rintarangan nikamissa. Kaikkitietävän netin lääketieteelliset sanakirjat eivät ole niin luotettavia kuin voisi luulla. Syöpämarkkeri on alkanut nousta. Justiinsa. Askitesta ei kuitenkaan ole. Siitä olen iloinen. Parin viikon päästä otetaan koko raadosta TT-kuva josta näkee sitten kylmän totuuden taudin tilasta. Joudun pistämään itseeni valkosolujen kasvutekijää, vaikka neutrofiilit olivat kohonneet normaalille tasolle. No, pistämisestä minulla on runsaasti kokemusta. Piikkejä pitää tykittää vain viisi, kolme nyt ja loput Gemzar-tehosteen jälkeen.

En millään ehtisi sairastaa, sillä Telum Saxum teettää kaikenlaista kivaa puuhaa. Viimeksi sain neuvoteltua Nick Wilgusilta toisenkin kirjan käännösoikeudet. Kyseessä on Bilal’s Bread, joka on melkoisen voimallinen tarina hyväksikäytöstä, kulttuurien törmäyksestä ja oman äänen löytämisestä.

Read Full Post »

Asetuin näppiksen ääreen lievässä kortisonihuumassa. Sain nimittäin eilen sytostaatteja, taas kerran. Onneksi se oli jo viides eli toiseksi viimeinen satsi. Oloni on hilpeä. Toivottavasti tänään ei tarvitse tehdä mitään tärkeitä päätöksiä, sillä niitten kanssa voi käydä huonosti. Kortisonihumala ei ole hyvä silloin kun on pidettävä jalat tiukasti maassa. En valita. Ilman kortisonia oksentaisin koko ajan pää vessanpöntössä. Kuulemma.

Turkuun meno oli vaihteeksi vaivalloista. Bussi nimittäin otti ja lirautti öljynsä tielle kesken kaiken. Ihan uusi auto, sanoi kuski päätään raapien. Onneksi kohdalla osui olemaan pysäkki, ja parinkymmenen minuutin kuluttua tuli bussi, joka sekin meni Tyksin kautta, joten ehdin minuutilleen sinne minne pitikin. Herttaiset hoitajat tosin vakuuttelivat, että sytkyjä saamaan tullessaan ei voi myöhästyä, toisin kuin lääkäreitten puheille mennessään.

Kuten joka kerta, paikalla oli nytkin mitä hienoimpia ”kollegoita”. Saan aina valtavasti vertaistukea jutustellessani heidän kanssaan. Kaikilla tällä kertaa paikalla olleilla oli ties kuinka mones uusinta päällä, mutta kukaan ei valittanut eikä voivotellut kohtaloaan. Aina löytyy uusi iskemätön elikkä kokeilematon myrkky, ja taas porskutetaan eteenpäin muutama kuukausi, jotkut jopa vuosia. Yksikin rouva kertoi, että hänellä tauti uusi ensimmäisen kerran vasta neljän vuoden jälkeen, ja toinen siinä vieressä kertoi saaneensa sen vuoden välein, ja hänellä oli nyt menossa neljäs kerta. He olivat tavanneet ensimmäisellä kerrallaan, ja vertailivat nyt kokemuksiaan melkoisen huvittuneina. Jokaisen tauti tuntuu olevan tiukasti omanlaisensa. Hyvä niin. Ovathan ihmisetkin omanlaisiaan.

Noin muuten nautin suunnattomasti, koko persiellä kuten kotiseudullani oli tapana luonnehtia asiain tilaa, Telum Saxumin pyörittämisestä. Neuvottelen kirjailijoitten ja heidän agenttiensa kanssa, joskin USAn itsenäisyyspäivä hiukan hidasti tiimellystä. Pitäähän heikäläistenkin saada ottaa rennosti edes kerran vuodessa. Parasta aikaa syntyy myös aivan suloinen kansi kirjaan, jonka tekstiä editoin eilen samalla kun sytostaatit tippuivat suoniini jumalaisen infuusioporttini kautta. Kun hoitsu kumartui puoleeni ja pyysi minua paljastamaan sen, minua nauratti sillä mieleeni nousi muisto kaukaisesta lapsuuden aikaisesta seurapirtistä hetki, kun harras väki jyrähti laulamaan ”avaja porttis ovesi”. Tosin jatko ”käy Herraas vastaan nöyrästi” ei sovi pirtaani, enhän ymmärrä, miksi ihmisen pitäisi nöyristellä herransa edessä, on se sitten taivaallista tai maallista lajia. Toki syöpää voisi halutessaan luonnehtia vaikka herraksi, mutta en kuulu sillä lailla ajatteleviin. Portti toimi niin kuin pitikin, ja saatoi paneutua työntekoon, tiputusta kun kesti lähemmäs kuusi tuntia. IPad on mahtava kapine, ja olen hyvin kiitollinen että ostin simmillisen mallin erään taannoisen kortisonihuuman innoittama.

Jotta työ ei kävisi yksitoikkoiseksi, suomennan paraikaa myös Sitkas Vitin sadomasokistista Under Her Domain -kirjaa. Ruoska heilukoon! Mistä tulikin mieleeni, että luin hiljakkoin Chris Kylen kirjan American Sniper — USAn vaarallisimman tarkka-ampujan omaelämänkerta. Täytyy tunnustaa, että kulmakarvani singahtivat tuon tuostakin tukanrajaan sitä lukiessani. Ettäkö mistä syystä? Lukekaa se itse niin kenties arvaatte. Pidin kyllä kirjasta, se on kurkistus periamerikkalaisen punaniskan arvomaailmaan (Jumala, isänmaa, perhe) ja sen toteuttamiseen osoittaen paneutumista, joka on monelle käsittämätön. Kyle oli SEAL, ja erottuaan väestä hän perusti yrityksen ja opetti tarkka-ampujataitoja ja lisäksi auttoi veteraaneja vapaaehtoistyönä. Se maksoi hänen henkensä, sillä muuan postraumaattisesta oireyhtymästä kärsivä autettava ampui hänet. Muuten, kirjassa suomalaista hivelee makeasti se, että Kyle ampuu pisimmän laukauksensa, n. 1 900 m, .338 Lapua -tarkkuuskiväärillä. Salaisuus piilee patruunassa. Kirjasta on tehty elokuvakin, ei hassumpi.

Äh, taisin juuttua höpisemään joutavia. Työt eivät edisty sillä lailla. Tosin niitten ei tarvitsekaan edistyä. Kupletin juonihan onkin vain ja ainoastaan oma viihtymiseni. Siinä on elämänlaatua nokko eli kylliksi. Pankaa paremmaksi jos pystytte.

Read Full Post »

Vaikuttaa siltä että saan aikaiseksi väkertää näitä postauksia vain sairaalatoimintapäivien tienoilla. Tarkoitan että silloin kun käyn Tyksissä. Tänäänkin kävin, sain hoitosarjan neljännen kerran ensimmäisen osan sytostaatit eli carboplatiinin ja gemsitabiinin ja tietysti kortisonin ja runsaasti suolavettä suoraan suoniini ihanan laskimoportin kautta. Nyt on taas tullut uutta tietoa portin käytöstä, nimittäin siihen ei enää ruiskuteta lopuksi hepariinia kuten ennen, pelkkää keittosuolaliuosta vain. Se on helpotus, hepariini on myrkkyä jos mikä. Myrkkyjen annon lisäksi huolehtivaiset hoitajat tyyräsivät minut päivystävän lääkärin puheille, sillä kainalooni on ilmestynyt paise ja vatsastakin pullistuu esiin kuplamainen muodostelma. Itse en olisi älynnyt vaivata lääkärikuntaa niin vähäpätöisillä asioilla. Nuori ja kaikin puolin viehko naislääkäri (erikoistumassa oleva, kuiskasi hoitaja kunnioittavaan sävyyn) määräsi paiseelle antibioottikuurin, mutta kupla ei innoittanut häntä esittämään mitään erityisiä toimenpiteitä. Se tutkitaan tarkemmin ultran kanssa loppukesällä sytostaattikuurin jälkeisessä lopputarkastuksessa, sanoi hän.

Sytkyt ovat purreet hyvin, labratulosten mukaan syöpämarkkeri CA12-5 on laskenut roimasti niin että se on nyt 34. Koska syövän alin raja-arvo on 35, olen virallisesti syövätön. Eikö olekin mahtavaa? Olen terve kuin pukki, ja jos minulla mitä kremppaa on, se johtuu hoidosta, ei taudista. Eli jos vain kestän hoidot, elää repatan vielä ties kuinka kauan. Elämäni tuntuu valtavan hyvältä huolimatta Gemzarin aiheuttamista flunssan kaltaisista oireista. Kollegat sytkyhuoneessa kertoivat kärsineensä samanlaisista oireista sen kanssa. Tällä kertaa kaikilla paikalla olevilla kohtalotovereilla oli moneen kertaan uusineen syövän hoito menossa. Kuka sai minkäkin kemococktailin suoniinsa. Munasarjasyöpä on ovela pirulainen, kaikille ei tepsi sama sytky-yhdistelmä, mutta onneksi myrkyissä löytyy. Luulin että saan toruja hoitajilta kun en suostunut ottamaan Avastinia, mutta mitä vielä, kaikki tukivat päätöstäni ja lääkärini lailla totesivat, että ”voithan aina aloittaa sen sitten joskus jos siltä tuntuu”.

Minulla ei toki ole mitään elämistä vastaan, sillä olen perustamassa taas yritystä täynnä intoa. Luulisi että olisin jo saanut tarpeekseni yrittämisestä, varsinkin kun ajattelee, kuinka edellisen kanssa kävi. Itse asiassa sen kanssa kävi hyvin kun ottaa kaiken huomioon. Leipäni on pudonnut monet kerrat, mutta aina voipuoli ylöspäin. Tutkiessani yrittämistä eläkeläisenä olen todennut, että se ei ole lainkaan niin hankalaa kuin olen luullut. Äärettömän pikkuisen yrityksen pyörittäjä selviää nykyään aika vähällä byrokratialla. Joten tutkin edelleen asiaa ja voi olla, että minulla on kohta taas pienkustantamo, joka tuottaa hassuja kirjoja, joita juuri kukaan ei lue. Villahousun ydin onkin omassa viihtyisyydessäni. Jos kerran nautin valtavasti kääntämisestä, tekstien tuottamisesta ja e-kirjojen tekemisestä, miksi en hemmottelisi itseäni tekemällä niitä niin että luu näkyy? Ehdin kyllä kuollakin, mutta sitä ennen tekisin mielelläni vielä jotain kivaa. Ja sitähän kirjojen kanssa pelaantuminen on. Vaikka ne olisivatkin vain sähköisessä muodossa. E-kirjojen kanssa ei tarvitse tapella painatuksen, varastoimisen eikä postittamisen kanssa.

Ai niin, luin hiljakkoin jumalattoman paksun opuksen nimeltä Sairauksien keisari – syövän elämäkerta, kirjoittanut Siddharta Mukherjee ja suomentanut Kimmo Pietilä (Terra Cognita). Suosittelen jokaiselle ko. taudista kiinnostuneelle ja sen kanssa omakohtaisesti kärvistelevälle. Kirja ei ole helppolukuinen mutta palkitsee lukijansa jos ei muuten niin silmien avaamisella. Syövän menneisyys ei ole kaunis, eikä sen tulevaisuuskaan vaikuta juuri sen paremmalta. Syöpä porskuttaa ympäristömme myrkyttymisen tuella, ja lääketehtaat suoltavat tulemaan vastamyrkkyjä. Siinähän ihmiskunta sitten kärvistelee oman ahneutensa ja lyhytnäköisyytensä pauloissa. Syöpää on ollut yhtä kauan kuin elämää maapallolla, eikä se katoakaan ennen kuin kaikki elämä on kadonnut. Sen kanssa vain pitää oppia elämään. Mitä ei näytä tällä menolla tapahtuvan, päinvastoin. Kenties vasta kuudennen joukkotuhon tapahduttua jäljelle jääneillä on mahdollisuus oppia elämään siedettävällä tavalla rinnatusten syövänkin kanssa.

Kirjoista tuli mieleeni vielä sekin, että ihmeekseni kirjani His Master’s Hands on yllättäen ruvennut menemään taas kaupaksi (välillä on ollut hiljaista sen suhteen). En ymmärrä, miten olen edes osannut kirjoittaa moisen tarinan, se kun käsittelee ns. kotikuria, domestic discipline. Aihe on valtavan suosittu m/m-romanssipiireissä. Luin kirjan uudelleen tukka pystyssä ja silmät kauhistuksesta pyöreinä. Minulla ei ole muuta mustikuvaa sen kirjoittamisesta kuin että ajattelin kokeilla aihetta, koskapa se näytti myyvän hyvin. Mutta olenhan aina sanonutkin, että en kirjoita itse vaan ikään kuin kanavoin tekstejä (kuten kaikki kirjoittajat väittävät). Ajatuskin rakkaan ihmisen (tai kenen tahansa paitsi jos hän pyytää sitä bdsm-mielessä) hakkaamisesta pöyristyttää minua.

Read Full Post »

Eilen uusi infuusioporttini sai tulikasteensa, jos niin voi sanoa tässä yhteydessä. Sain nimittäin ensimmäisen satsin sytkyjä, eli Gemzaria ja Carboa ja tietysti kortisonia. Portti on ihana! Ei suonen jahtaamista, vain tuskin tuntuva pisto kun hoitsu yhdisti letkunsa porttiin. Olen äärettömän tyytyväinen. Tämä ensimmäinen kerta kesti tuntikausia, mutta tehostimen saaminen ei kuulemma vie kuin tunnin tai puolitoista. Gemzar nimittäin annetaan kahdessa erässä peräkkäisinä viikkoina, ja sitten on viikko väliä, ja sama rumba alkaa. Saan yhteensä kuusi satsia, mikä väliviikkoineen tietää hyvinkin viiden kuukauden Tyksissä ramppaamista. Ja joka kerta ennen sytkyille menoa pitää käydä labrassa. Joten terveydenhoitorintamalla on ohjelmaa tiedossa pitkälle eteenpäin.

Erona entiseen on se, että nyt minun ei tarvitse ottaa kortisonipillereitä kahtena peräkkäisenä sytkyjenjälkeisenä aamuna, niin kuin aikaisemmin. Uusi hoitotapa, kuulemma. On nimittäin todettu, kansainvälisesti peräti, että lisäkortisonista ei ole hyötyä tässä tapauksessa. Hyvä! Olen ihan tarpeeksi kortisonihuumassa näinkin.

Hoitaja kertoi Gemzarin sivuoireista, eivätkä ne ole läheskään niin pahoja kuin netissä väitetään. Esimerkiksi tukka ei irtoa kokonaan, mutta voi ohentua. Saa nähdä. Myöskään pahoinvoinnin ei pitäisi olla tavallista pahempaa. En ole kärsinyt siitä oikeastaan lainkaan tähän mennessä. Pitää ihan puuta koputtaa. En toki ole taikauskoinen, mutta varmuus on paras, heh.

Nukuin yöni äärettömän hyvin. En herännyt kertaakaan koko yönä, joten nukuin reilut kahdeksan tuntia putkeen. Siitä oli seurauksena se, että rakko oli herätessäni ylitsevuotavainen. Vessaan päin meni pian märkä jälki elikkä tipparivi. Voitte varmaan kuvitella tapauksen ilman että menen tarkempiin yksityiskohtiin. Tällä menolla minun varmaan pitää luopua alastomana nukkumisesta ja suuvita ahteri yöksi. Eli pitää pikkareita ja jotain rättiä taikka sidettä. Rahanmenoa… onneksi minulla on sitä lajia riittävästi, vaikka lisäeläkkeestäni vei puolet se kun Kela leikkasi asumistukeni puoleen. Vaan ei hätää. Mitä minä olisin niin paljolla rahalla tehnytkään? Minulla kun on jo kaikkea.

Read Full Post »

Older Posts »