Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kirjallisuus’

Vaikuttaa siltä että saan aikaiseksi väkertää näitä postauksia vain sairaalatoimintapäivien tienoilla. Tarkoitan että silloin kun käyn Tyksissä. Tänäänkin kävin, sain hoitosarjan neljännen kerran ensimmäisen osan sytostaatit eli carboplatiinin ja gemsitabiinin ja tietysti kortisonin ja runsaasti suolavettä suoraan suoniini ihanan laskimoportin kautta. Nyt on taas tullut uutta tietoa portin käytöstä, nimittäin siihen ei enää ruiskuteta lopuksi hepariinia kuten ennen, pelkkää keittosuolaliuosta vain. Se on helpotus, hepariini on myrkkyä jos mikä. Myrkkyjen annon lisäksi huolehtivaiset hoitajat tyyräsivät minut päivystävän lääkärin puheille, sillä kainalooni on ilmestynyt paise ja vatsastakin pullistuu esiin kuplamainen muodostelma. Itse en olisi älynnyt vaivata lääkärikuntaa niin vähäpätöisillä asioilla. Nuori ja kaikin puolin viehko naislääkäri (erikoistumassa oleva, kuiskasi hoitaja kunnioittavaan sävyyn) määräsi paiseelle antibioottikuurin, mutta kupla ei innoittanut häntä esittämään mitään erityisiä toimenpiteitä. Se tutkitaan tarkemmin ultran kanssa loppukesällä sytostaattikuurin jälkeisessä lopputarkastuksessa, sanoi hän.

Sytkyt ovat purreet hyvin, labratulosten mukaan syöpämarkkeri CA12-5 on laskenut roimasti niin että se on nyt 34. Koska syövän alin raja-arvo on 35, olen virallisesti syövätön. Eikö olekin mahtavaa? Olen terve kuin pukki, ja jos minulla mitä kremppaa on, se johtuu hoidosta, ei taudista. Eli jos vain kestän hoidot, elää repatan vielä ties kuinka kauan. Elämäni tuntuu valtavan hyvältä huolimatta Gemzarin aiheuttamista flunssan kaltaisista oireista. Kollegat sytkyhuoneessa kertoivat kärsineensä samanlaisista oireista sen kanssa. Tällä kertaa kaikilla paikalla olevilla kohtalotovereilla oli moneen kertaan uusineen syövän hoito menossa. Kuka sai minkäkin kemococktailin suoniinsa. Munasarjasyöpä on ovela pirulainen, kaikille ei tepsi sama sytky-yhdistelmä, mutta onneksi myrkyissä löytyy. Luulin että saan toruja hoitajilta kun en suostunut ottamaan Avastinia, mutta mitä vielä, kaikki tukivat päätöstäni ja lääkärini lailla totesivat, että ”voithan aina aloittaa sen sitten joskus jos siltä tuntuu”.

Minulla ei toki ole mitään elämistä vastaan, sillä olen perustamassa taas yritystä täynnä intoa. Luulisi että olisin jo saanut tarpeekseni yrittämisestä, varsinkin kun ajattelee, kuinka edellisen kanssa kävi. Itse asiassa sen kanssa kävi hyvin kun ottaa kaiken huomioon. Leipäni on pudonnut monet kerrat, mutta aina voipuoli ylöspäin. Tutkiessani yrittämistä eläkeläisenä olen todennut, että se ei ole lainkaan niin hankalaa kuin olen luullut. Äärettömän pikkuisen yrityksen pyörittäjä selviää nykyään aika vähällä byrokratialla. Joten tutkin edelleen asiaa ja voi olla, että minulla on kohta taas pienkustantamo, joka tuottaa hassuja kirjoja, joita juuri kukaan ei lue. Villahousun ydin onkin omassa viihtyisyydessäni. Jos kerran nautin valtavasti kääntämisestä, tekstien tuottamisesta ja e-kirjojen tekemisestä, miksi en hemmottelisi itseäni tekemällä niitä niin että luu näkyy? Ehdin kyllä kuollakin, mutta sitä ennen tekisin mielelläni vielä jotain kivaa. Ja sitähän kirjojen kanssa pelaantuminen on. Vaikka ne olisivatkin vain sähköisessä muodossa. E-kirjojen kanssa ei tarvitse tapella painatuksen, varastoimisen eikä postittamisen kanssa.

Ai niin, luin hiljakkoin jumalattoman paksun opuksen nimeltä Sairauksien keisari – syövän elämäkerta, kirjoittanut Siddharta Mukherjee ja suomentanut Kimmo Pietilä (Terra Cognita). Suosittelen jokaiselle ko. taudista kiinnostuneelle ja sen kanssa omakohtaisesti kärvistelevälle. Kirja ei ole helppolukuinen mutta palkitsee lukijansa jos ei muuten niin silmien avaamisella. Syövän menneisyys ei ole kaunis, eikä sen tulevaisuuskaan vaikuta juuri sen paremmalta. Syöpä porskuttaa ympäristömme myrkyttymisen tuella, ja lääketehtaat suoltavat tulemaan vastamyrkkyjä. Siinähän ihmiskunta sitten kärvistelee oman ahneutensa ja lyhytnäköisyytensä pauloissa. Syöpää on ollut yhtä kauan kuin elämää maapallolla, eikä se katoakaan ennen kuin kaikki elämä on kadonnut. Sen kanssa vain pitää oppia elämään. Mitä ei näytä tällä menolla tapahtuvan, päinvastoin. Kenties vasta kuudennen joukkotuhon tapahduttua jäljelle jääneillä on mahdollisuus oppia elämään siedettävällä tavalla rinnatusten syövänkin kanssa.

Kirjoista tuli mieleeni vielä sekin, että ihmeekseni kirjani His Master’s Hands on yllättäen ruvennut menemään taas kaupaksi (välillä on ollut hiljaista sen suhteen). En ymmärrä, miten olen edes osannut kirjoittaa moisen tarinan, se kun käsittelee ns. kotikuria, domestic discipline. Aihe on valtavan suosittu m/m-romanssipiireissä. Luin kirjan uudelleen tukka pystyssä ja silmät kauhistuksesta pyöreinä. Minulla ei ole muuta mustikuvaa sen kirjoittamisesta kuin että ajattelin kokeilla aihetta, koskapa se näytti myyvän hyvin. Mutta olenhan aina sanonutkin, että en kirjoita itse vaan ikään kuin kanavoin tekstejä (kuten kaikki kirjoittajat väittävät). Ajatuskin rakkaan ihmisen (tai kenen tahansa paitsi jos hän pyytää sitä bdsm-mielessä) hakkaamisesta pöyristyttää minua.

Read Full Post »

Tullessani kirjastosta oikaisin pitkästä aikaa kirkonmäen yli. Oli niin ihanaa kulkea metsässä pitkän sisällä kärvistellyn ajan jälkeen, kun lumet olivat sulaneet pois ja oli juuri sopivan lämmintä. Herkistyin niin että poimin kimpun mustikan- ja puolukanvarpuja mukaani. Tuossa ne nyt ovat klaffilipaston päällä maljakossa ja antavat harvinaista eloa muuten melko ankeaan asumukseeni. Mielenkiintoista nähdä, alkavatko varvut aukoa lehtisilmujaan.

Olen astumassa nykyaikaan minäkin: hankin älykännykän. Se ei toimi vielä, en ole vielä saanut simmiä; vanhan kännykkäni kortti ei käy koska on liian suuri, joten odottelen nyt saavani uuden. Hiukan sekoilin liittymien kanssa. Olin ihan vähällä ottaa tarpeisiini liian rajun ja kalliin, mutta onneksi tajusin ajoissa mitä olin tekemässä ja etsin kiireesti kohtuullisemman version. Ainahan voin vaihtaa sen jos en ole tyytyväinen. Toistaiseksi olen vasta lueskellut uuden kalun manuaalia netistä silmät pyöreinä. Siinä samalla olen miettinyt, miksi itselleen on niin vaikea hankkia moista turhaketta. Tarkoitan, että moitin itseäni ankarasti pantuani tilauksen sisään kännykästä: tuhlausta! Älytöntä tuhlausta! Enhän missään nimessä ollut uuden kännyn tarpeessa; lähes antiikkinen nokialaiseni on erinomaisen toimiva. Ehkä hankinnallani on jokin syvempi tarkoitus kosmisessa mielessä. Saa nähdä. Miksi jokaisella ostoksella, jonka tarkoitus on ilahduttaa itseä, pitäisi olla jokin muukin peruste kuin itsensä ilahduttaminen? No, itse asiassa älykännykän tarkoitus ei ole ilahduttaa minua. En tiedä, mikä tarkoitus sillä on, totta puhuen. Minulle tuli vain yhtäkkiä tarve hankkia sellainen. Ehkä minun vain pitää tutustua sellaiseenkin niin kauan kuin vielä ennätän? Tavallinen arkiminä ei aina ymmärrä korkeamman itsen touhuja. Se vie ihmistä kuin pässiä narussa. Siinähän sitten repatat perässä.

Ai niin, suomentamani vanha grimoire Musta Kana joka munii kultaisia munia on nyt saatavissa Elisa-kirjasta e-kirjana. Ei kallis mutta omalla tavallaan hauska se on: ”Musta Kana kertoo maagisten talismaanien ja sormusten tieteestä, nekromantian ja Kabbalan taiteesta, eteeristen ja infernaalisten henkien, keijukaisten, vedenneitojen ja maahisten kutsumisesta, tiedon saamisesta salaisista tieteistä, aarteitten löytämisestä, kaikkien olentojen käskemisen voimasta sekä kaikkien pahojen loitsujen ja noituuden paljastamisesta— ” Mutta ei, se ei ole pelottava vaan itse asiassa jännittävä pikku tarina haavoittuneesta sotilaasta, jonka viisas vanhus vie pyramidiin ja hoitaa terveeksi, ja jolle opettaa ihmeellisiä asioita. Ihan totta, se ”henkii vanhan magian lumoa”.

Read Full Post »

Voimallinen päivä tämä Talvipäivänseisaus. Tänä päivänä kannattaa olla varovainen tehdessään taikojaan, sillä ne voivat onnistua odottamattomilla tavoilla. Eipä silti että tekisin taikoja. Tai paljon muutakaan. Olen väsähtänyt ja hiukan huonovointinen. Ehkä on romuska tulossa? Sopivasti jouluksi. Onneksi joulu on lähellä. Silloin siitä pääsee nopeasti ohi, ja kevät voi alkaa tulla. Talvesta ei voi paljoa puhua; sää on kesäinen, sillä erolla että puissa ei ole lehtiä. Maa on aivan sula. Mainitsen sen tässä siksi, että sillä tavalla muistan sen ensi vuoden joulun alla.

Talvipäivänseisaus on siksikin hyvä päivä, että silloin voi huokaista helpotuksesta, koska on selvinnyt pahimmasta pimeydestä. Huomisesta alkaen päivät pitenevät vääjäämättä. Se tekee mielen pohjalle hiljaisen hyvänolon hykerryksen.

Joulusta puheen ollen, olen saanut jopa lahjoja. Se on erittäin epätavallista mutta ei mitenkään epämiellyttävää. Sain uudet Reinot Kajaanin-siskolta, ja Ruotsin-siskolta tuli painava paketti, jossa oli mieluisia kirjoja ja niitten kyytipojaksi niin paljon suklaata että diabetekseni tarttui helmoihinsa ja juoksi karkuun henkensä edestä. Joulukorttejakin olen saanut, vaikka en itse lähetä niitä koskaan kenellekään.

Joulustani tulee erittäin rauhallinen. Viime vuonna vesipaastosin jouluviikon, mutta tänä vuonna en uskalla. Sytostaatit eivät ole vielä poistuneet elimistöstä, ja lisäksi pistelen yhä Klexanea, nyt tosin enää vain yhden piikin päivässä. Pelkään pahoin, että ne aiheuttaisivat niin karmeita tuskia, että niitä ei kestäisi rasvanahka persekään. Luultavasti vietän enimmät ajat joulunseudusta sängyssä ympärilläni kasoittain mielenkiintoisia kirjoja ja valtavasti suklaata.

Kirjoista puheenollen, sain juuri luettua Nick Wilgusin Get Your Shine On -kirjan. Se oli niin hyvä että kertakaikkiaan en voinut laskea sitä käsistäni ennen viimeistä sivua. Se kuuluu samaan sarjaan kuin hänen Sugar Tree -kirjansa, joista myös pidän paljon.

Löysin netistä sellaisenkin kirjan, josta opin uuden menetelmän ruumiista irtautumiseen. Sitä olenkin sitten harrastanut viime aikoina. Kiehtovaa puuhaa. Menetelmiä on monia, ja irtautumista toki tapahtuu spontaanistikin nukkuessa. En pane linkkiä kirjaan, sillä se saattaa olla liian kovaa kamaa tavallisille ihmisille, joita ehkä pelottaa jo ajatuskin siitä, että ihminen voi hypätä ulos lihoistaan ja palata vieläpä takaisinkin. Ja kannattaa muistaa, että taudit ja krempat jäävät liharuumiiseen. Ainakin vähän aikaa voi tuntea olevansa terve ja voimissaan.

Read Full Post »

Soitto Tyksistä sai minut huokaisemaan syvään helpotuksesta. Desmoidilleni on päätetty olla tekemättä mitään. Sitä vain tarkkaillaan, harvakseltaan. Saan olla aivan rauhassa tammikuuhun asti. Vasta sitten on aika mennä sekä syöpä- että kasvaintarkastukseen. Olin jo ehtinyt kehitellä mielessäni melko epämiellyttäviä kuvia uudesta leikkauksesta, joka tuottaisi taas huonosti parantuvan haavan. Minulle soittaneen lääkärin mukaan desmoidin poistaminen merkitsisi sitä, että osa vatsalihasta poistettaisiin ja korvattaisiin tyräverkolla. Koska kasvain on täysin ennustamaton, voin vain toivoa että ehdin kuolla ennen kuin se tappaa minut. No, vitsi vitsinä.

Olen alkanut varovaisesti pidentää kävelylenkkejäni. Käveleminen on erinomaisen hyvä keino sekä tappaa aikaa että kohottaa kuntoa. Vaikka ei minun hidas paarustamiseni taida nostaa sitä kovin korkealle. Kunhan edes hiukan. Olen siinä tilassa, että sängystä ylös nouseminen aamuisin tekee tiukkaa. En kerta kaikkiaan saa impulssia, joka nostaisi minut ylös. Makaan siinä pohjuspuillani puolihorteessa, torkahdan välillä ja näen omituisia unia, havahdun hetkeksi ja vaivun taas tuonpuoleisiin maailmoihin. Tosin yön pitkien tuntien aikana ehdin nousta monta kertaa vessareissulle, joten ehkä aamun veltostelu johtuukin siitä. Vaan minkäs sille tekee? Kun luonto kutsuu, kutsuun on vastattava vikkelästi. Pääsee vähemmällä pyykinpesulla.

Ilmojakin piisaa. Marraskuu menossa näin pitkällä ja aurinko paistaa kuin hullu. Pakkasista ei ole tietoakaan, eikä siis lumestakaan. Pysyköönkin liukkaus poissa vielä kauan, jotta pääsen kävelyilleni!

Muuten, luin pitkästä aikaa pari kirjaa, joista pidin todella paljon. Yhdysvaltojen syvään etelään sijoittuvassa Mississipissä päähenkilö, Wiley, on köyhä yksinhuoltajaisä, homo, joka kasvattaa huumelasta. Sellaista, jonka vanhemmat ovat käyttäneet huumeita odotusaikana. Sen takia Wiley on täysin huumekielteinen. Lapsi on kuuro ja muutenkin vammainen mutta älykäs ja fiksu pikkupoika. Wiley kehittelee suhdetta pesunkestävään jenkkiin, Jackiin, joten kulttuuriset erot tulevat kiinnostavasti esiin. Jackilla on myös huumehistoriaa, joka hiertää pahasti pariskunnan välejä. Kerronta on loistavaa, ja mikä parasta, kirjoissa ei esitetä yhden yhtäkään seksiaktia, mutta silti pääparin suhteesta ei jää kertomatta mitään. Sitä minä sanoisin hyväksi kerronnaksi. On taito osata kertoa tapahtumista kuvailematta niitä suoraan. Ennen se osattiin. Nykylukijat kuulemma vaativat kiintiönainteja kirjoihin, oli genre mikä hyvänsä, joten kirjoittajat vain vastaavat kysyntään, parhaansa mukaan. Mutta genitaalien käsittelyn tarkka kuvailu ei välttämättä tee tarinasta hyvää. (Käsityön innoittamiseen tarvittavat tarinat ovat tietysti asia erikseen.) Kirjat ovat Nick Wilgusin Shaking the Sugar Tree ja sen jatko-osa Stones in the Road. Tapahtumat sijoittuvat Tupelon kaupungin tienoille, Elviksen kotikaupungin, kuten kaikki ainakin kypsään ikään ehtineet ihmiset tietävät, joten kirjojen kielessä on kutkuttavasti etelävaltiolaisia puheenparsia. Ah, olisipa ihanaa suomentaa kirjat, mutta niitten kieli taitaisi ylittää kykyni juuri niiden etelävaltiolaisuuksien takia.

Read Full Post »

Tänään minusta tuli taas kalju. Tukka, jota ehti kasvaa reilun sentin mittaiseksi, alkoi alkuviikosta irtoilla. Tänä aamuna kyllästyin lopullisesti kaikkialla leijaileviin irrallisiin karvatupsuihin. Otin siis kotiparturivempaimen esiin ja klanitin kuuppani. Nyt sitä peittää millin sänki, jossa on täyskaljuja laikkuja siellä täällä. Ei mitenkään silmiähivelevä näky. Pitänee ajella kuokalla loputkin nahkakaljuksi. Päänahka vain on arka kuin silmäterä, joten ihan vielä sitä ei huoli ruveta kuokkimaan.

Ensi viikolla saan viimeisen satsin sytostaatteja, joten edessä on vielä muutama rankka viikko. Ihan hirvittää ajatella sitä. Viimeksi saamani myrkky, Taxotere, on saatanallista ainetta. Toisin ajoin hoito tuntuu pahemmalta kuin tauti. Ankara tauti vaatiikin ankarat lääkkeet. Niitten ansiosta olen jo saanut esimakua terveydestä. Tarkoitan, että olen hetkittäin tuntenut olevani kerrassaan hyvässä kunnossa, henkisesti, joskin ruumiin puoli on ollut huteranpuoleinen. Onneksi voin sairastaa kaikessa rauhassa.

Ai niin, minua ilahdutti suuresti kun huomasin, että kirjani ovat alkaneet löytää lukijoita muuallakin kuin Smashwordsissa. Ainakin Kobo, iBook, Apple, Barnes&Noble ja jopa Scribd ovat myyneet niitä. Ei mitenkään hirveästi mutta kuitenkin. Tai, no, ilmaisia on mennyt satoja. Applen aivan kauheana bannaama Taming Brad on ylivoimainen suosikki ympäri maailman. Ihmiset tykkäävät väkivaltaisesta seksistä. Tai sitten kansikuva on vastustamaton.

Read Full Post »

Ann Somerville kirjoittaa kauniita sanoja käännöstyöstäni sivustossaan. Kopioin sen tähän piristääkseni itseäni:

The wonderful Paula Merensuo has completed her massive undertaking of love, and made available in Finnish, Needful, the final book in the Remastering Jerna series.

Download free from Smashwords here.

Every so often I am approached out of the blue by someone wanting to translate my books for another market (usually French). I’m never interested because I have nothing to judge their work by and I don’t want to lose control or copyright. I never had any issues like that with Paula. For her, this was a task she undertook purely for the benefit of Finnish lovers of m/m books, and with no thought of recompense at all. From all the feedback I’ve seen or had, her translations have been of the highest calibre, and it’s a pleasure to have these books available to the Finns, without any concerns about quality.

Thank you, Paula.

Read Full Post »

Lähetin tänään Ann Somervillelle Jerna-sarjan kolmannen kirjan suomennokseni. Sen nimeksi tulee Halut ja tarpeet. Valmiiksisaamisen tunne on mahtava, taas kerran. Kun oikein mietin, olen kyllä saanut paljonkin valmista aikaan kirja- ja käännösrintamalla viime aikoina. Monta suomennosta, kaksi omaa kirjaa, mitä vielä. Laiska töitään latelee ja niin poispäin. Pikkuhiljaa näpertämällä saa aikaan kummasti valmista. Annilta tulikin heti vastaus, ja hän kysyi, olenko saanut paljon hyvää palautetta käännöksistäni. Enpä tosiaan, vain pari. Mutta käännös on hyvä jos lukijalla ei ole siitä mitään sanottavaa. Niin se menee.

En kuitekaan ole ollut mitenkään hyvässä iskussa aikoihin, sattuneesta syystä. Siitä huolimatta olen pärjäillyt oikein mukavasti. Salaisuus on siinä, että minulla ei ole mitään velvollisuuksia oman ihanan itseni ulkopuolella. Se etu on sinkkuudesta. Ja jälkikasvun aikuisuudesta. Ja sisaravusta. Toivoakseni voin korvata sen joskus.

Kuulin ilahduttavan uutisen, että minun on mahdollista saada tunnukset Celiaan eli sokeitten äänikirjastoon. Enää ei tarvitse olla sokea että saa ne. Kun ei jaksa muuta kuin maata sängyllä silmät kiinni, on mukava kuunnella äänikirjaa. Aika ei käy niin pitkäksi sillä lailla. Minulla on tänään treffit kirjastotädin kanssa asian tiimoilta. Pitäkää peukkuja!

Luin hiljakkoin Henning Mankellin syöpäkirjan Juoksuhiekkaa. Hänellä on keuhkosyöpä. Kirja oli mukava luettava, ei kai muunlaista voi odottaakaan sen tasoiselta kirjailijalta. Ajattelen itsekin kirjoittaa syöpäkirjan. Munasarjasyöpäkirjan. Itse asiassa sitä on pyydetty minulta. Ans kattoo. Tuskin siitä mitään tulee. Hmm, vaikuttaa siltä kuin olisin nakkaamassa kirvestä kaivoon ennen kuin olen edes aloittanut. Mietin vain, mitä kiinnostavaa voisin kertoa syövästäni. Voisin kyllä keroa heti tässä, millä tavalla autan sytostaatteja nujertamaan syöpäsolut:

Näen mielessäni ruumiini sisäpuolen. Se on täynnä himmeää valoa, jota puhkovat kirkkaat valonsäteet. Se on kuin hämärä vinttihuone heti pärekaton alla, ja katossa on reikiä, joista valo pääsee työntämään keihäitään hämärään, hiukan pölyiseen tilaan. Siellä lentelee pieniä olentoja, joilla on yllään kullanvärinen mekko ja selässä pienet siivet. Ne ovat sytostaattikeijuja. Ne pöristelevät ympäriinsä etsien syöpäsoluja, ja kun ne löytävät sellaisen, ne ottavat sen syliinsä ja kantavat lähimpään valonsäteeseen, joka tempaisee solun mukaansa ja vie sellaiseen paikkaan Kaikkeuden uumenissa, jossa se saa elää ja kasvaa kaikessa rauhassa. Kaikki näyttää itse asiassa aika hauskalta. Jotkin solut ovat niin suuria, että tarvitaan kaksi ja joskus kolmekin pikku pöristelijää kantamaan sitä. Syöpäsolut ovat aivottomia ja haluavat vain kasvaa ja jakaantua kuin villityt, mutta sytkykeijut ovat väsymättömiä, ja niitä tulee aina uusia sitä mukaa kuin käyn saamassa hoitoa. Niillä on myös hyvä huumorintaju, ja ne laukovat toisilleen vitsejä työskennellessään. Ne eivät vihaa syöpäsoluja vaan haluavat vain auttaa ne pois parempaan paikkaan ennen kuin kirurgi kaivautuu suolistooni puukkoineen ja tonkeineen. Vihalla ei ylipäätään voiteta mitään, uskon minä. Mietin vain, että olisi hauska jos ne pikku pöristelijät veisivät samalla vaivalla pois parikymmentä kiloa rasvasolujakin. Minulla on vaivanani kauhea syötätys, vaihteeksi. Niitä tulee ja menee. Kunhan selviän tästä kaikesta, rupean taas vesipaastolle. Se tekisi hyvää nytkin.

Olen jo tottunut aika hyvin kaljuuteeni. En edes muista sitä muulloin kun silloin kun päänahkani kutisee ja joudun raapimaan sitä. Se on arka kuin silmäterä ja aika rupinenkin. Sängen seassa on kaljuakin kaljumpia läikkiä. Näytän varmaan pelottavalta, mutta naamioidun lippalakilla. Ostin uuden Paraisten Tokmannilta. Siinä on hauen kuva otsassa. Sopii hyvin habitukseeni.

Read Full Post »

« Newer Posts - Older Posts »