Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kirjoittaminen’

Minulla on ilo ilmoittaa, että Telum Saxum on julkaissut uuden kirjan, ja aivan ihanan! Ei puhettakaan seksistä, ei homo- eikä heterosellaisesta, mutta silti tarina imaisee vastustamattomasti mukaansa. Kirja on Pietu Orikiven Eino – selkosen poika. Koillismaan suurten selkosten väki elää siinä väkevästi, vaikka onkin enimmäkseen vähäväkistä väkeä, sitä ei käyne kieltäminen. Koillismaan lavea murre elää tekstissä upeasti – se on minunkin ominta puheenparttani kaukaa lapsuudesta.

Useimmat teistä blogini lukijoista varmasti tietävät, kuka Pietu on, ja tietävät hänen aina rakastaneen tarinointia ja kuunnelleen korva tarkkana jutustelua aina kun ihmisiä kokoontui muistelemaan menneitä ja javeksimaan elämänmenoa. Einon tarinastakin löytyy kaikuja niistä turinointituokioista.

Read Full Post »

Kävin tänään syöpälääkärin vastaanotolla, sillä, joka siirrettiin viime viikosta flunssan takia täksi viikoksi. Syöpämarkkeri on 14, eli tilanne on hyvä siltä osin. Lääkärin iloinen ilme kyllä synkistyi kun kerroin, että neuropatia on levinnyt toisessa jalassani nilkan yli jo puoleenväliin pohjetta. Taxol aiheuttaa sen, joten en saanut täksi päiväksi määrättyä annostani. Nythän piti alkaa neljäs jakso viikko-Taxolia. Itse asiassa olen nyt palliatiivisessa hoidossa. Kaikki tähän mennessä saamani sytostaatit ovat joko aiheuttaneet pahoja sivuoireita tai osoittautuneet tehottomiksi. Seuraavaksi otetaan TT-kuva, ja jos siinä näkyy jotain ikävää, sytostaattitilannetta mietitään uudestaan. Lääkäri väitti että jotain hoitoa löytyy vieläkin, mitä, sitä hän ei täsmentänyt. Kyllähän sytostaatteja on olemassa pilvin pimein; kai niitä on vielä jokin laji kokeilematta. Avastinia en kuitenkaan huoli, se on varmaa. Tilanteeni syövän osalta on nyt sellainen, että lähtölaskenta on alkanut. Mitäpä tuota kaunistelemaan.

Onneksi sentään flunssani alkaa olla parantunut. Eilen tulikin täyteen kaksi viikkoa, joten sen oli aikakin parantua. Antibioottikuuria jatkuu vielä pari päivää. Jos se ei auttanutkaan flunssaan, se sentään paransi kipeän suuni. Yskänlääkkeestäkin tuntui olevan apua. Olen kuin uusi, joskin hiukan huteran oloinen. No, eipä tässä ole tarviskaan maratonia juosta. Ja lähisisko on jaksanut kuskata minua ihan ihmeellisesti, suurkiitos siitä hänelle näin julkisestikin.

Minua ilahduttaa suuresti se, että Telum Saxumin kirjat ovat löytäneet lukijoitaan enemmän kuin osasin kuvitellakaan. Suomennan vain sellaisia kirjoja joista pidän itse, joten ei kai ole kumma että joku muukin pitää niistä. Ei minun kirjamakuni sentään ole niin eksklusiivinen. Etsiskelen parhaillani seuraavaa kirjaa. Pidän kovasti fantasiasta ja scifistä, ja mietin että voisin mennä niinkin pitkälle että julkaisisin oman scifitarinani Shannonin kaksi ensimmäistä osaa. Nehän ovat saatavissa Smashwordsista, mutta se ei ole kovin hyvä paikka suomenkielisille kirjoille.

Öh, aloin höpistä kirjoista, taas, mutta niinhän sanotaan, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Sydämeni on kyllällään täynnä tarinoita, kirjoja. Minua ilahdutti suuresti kun Kajaanin-sisko kertoi, että hänen mielestään Poika joka näki puitten tanssivan -kirjan päähenkilön päänsisäinen maailma Saaret on niin ihana paikka, että hän vetäytyy sinne kaivatessaan mielenrauhaa. Se onkin ihmeellinen maailma. Kuljeskelen siellä itsekin tämän tästä.

Read Full Post »

Tänään se alkoi, NaNoWriMo-urakkani. Olen viime aikoina tullut hiukan katumapäälle ja ajatellut että ajatus muistelmien kirjoittamisesta on tyhmä kuin mikä, ja miten muka voin kirjoittaa mitään loukkaamatta kymmeniä ihmisiä? Ratkaisu löytyi helposti: kukaan ei ota nokkiinsa jos ei saa lukea, mitä kirjoitan. Joten naputtelin ensimmäiset kaksituhatta sanaa aivan vaivattomasti. Kahdentuhannen sanan päivävauhdilla tavoitteen saavuttaa 25 päivässä. Tekstistä tulee melkoisen sekava, ajatukseni hyppivät sinne tänne aivan tolkuttomasti kun kirjoitin. Mutta kun itselle kirjoittaa saa hyppiä niin paljon kuin ikinä haluaa. Vapauttava tunne.

Elisa-kirja tarjosi Helsingin kirjamessujen kunniaksi halvalla e-kirjoja. Ostin Jari Sillanpäästä kirjoitetun kirjan nimeltä Paljaana. Maksoi alle neljän euron, mutta ei olisi kannattanut tuhlata sitäkään summaa. En yhtään tykännyt kirjoittajan tyylistä, ja tekniikan puolesta kirja on surkea. Sen on tehnyt joku, joka ei osaa tehdä epubeja. Minun täytyy varmaan hajoittaa se ja tehdä se uudestaan paremmaksi niin että se olisi helpompi lukea lukulaitteella. Minä osaan tehdä epubeja. Olen opetellut. Kuka tahansa voi opetella tempun, netistä löytyy oikein hyviä ohjeita.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Read Full Post »

Aamulla herätessäni ikkunoitten takana näkyi pelkkää valkeutta. Koetin tihrustaa näkyä ja mietin, onko silmänpohjarappeumani edennyt jo niin pitkälle. Mutta ei. Sumua se vain oli, ja maan valkeutta. Vielä eilen tein kohtalaisen pitkän, hitaan sunnuntaikävelyn sulia teitä pitkin, suuresti nauttien, ja nyt taas on lunta maassa, ja epäilemättä jäätä myös. Onneksi ehdin saada huomaavaiselta kaupungilta liukuesteet. Ei hätiä mitä. Pääsen kyllä liikkeelle jos haluan. En ole varma, haluanko. Minulla on kasa hyviä kirjoja odottamassa lukemista ja äänikirjoja kuunneltaviksi samalla kun virkkaan tunikaa itselleni, ja työn alla on mielenkiintoinen käännös. Laiskaa raatoa on vaikea saada revittyä ulos liukastelemaan, ellei ole ihan pakko. Kumma kyllä oma terveys ei tunnu sellaiselta pakolta.

Sain lopultakin aikaiseksi hankkia itselleni kotivakuutuksen. En tiedä, miksi se alkoi tuntua ajankohtaiselta juuri nyt, minä kun en ole päätäni vaivannut moisella viiteentoista vuoteen. Vaihtoehtoja tutkiskellessani tulin ajatelleeksi, miten paljon riihikuivaa olen säästänyt vakuutusmaksuissa vuosien aikana. Eipä silti että tarvitsisin vakuutusta nytkään, eihän minulla ole mitään arvokasta. Ellei sitten se uusi kännykkä, heh. Pöytä-pc:ni on jo menettänyt arvonsa ja läppäri hajonnut, kalustus peräisin kirpputorilta ja korut rihkamaa. Tässä vaiheessa elämää huomaa, miten vähällä pärjää. Se, mikä on parasta elämässä, ei ole kiinni tavarasta. Se on kiinni terveydestä.

Mistä tuli mieleeni, että luin eilen Merete Mazzarellan Juhlista kotiin -kirjan, josssa hän kertoo äitinsä kuolemisesta syöpään. Kirja on täynnä lempeää viisautta; Mereten tanskalainen äiti oli hieno ihminen monessa mielessä. Mietin, että olen itsekin melkein luvannut kirjoittaa kirjan syövästäni, mutta lukiessani Mereten kirjaa viimeistään tajusin, kuinka mahdoton urakka se olisi. Varsinainen tarina olisi lyhyt: tauti löytyi, se hoidettiin, sen uusiutumista odotellaan. Kirja pitäisi sitten täyttää viisailla mietteillä ja kohottavilla ajatuksilla, tai edes huvittavilla jutuilla, mutta rahkeeni tuskin riittävät sellaiseen, niin ankarasti sytostaatit kurittivat aivotoimintaani. Voiko tässä enää seurata mitään hyvää? No, ajatus on turhan ankea. Alan taas olla elämäni kunnossa, mitä nyt kankea sekä hengen että ruumiin puolesta. Onneksi ovat unet. Niihin ei vaikuta mikään maallinen, ainakaan latistavasti.

Read Full Post »

65. syntymäpäiväni. Laitoin jo Kelaan hakemuksen kansaneläkkeestä. Saatan saada pari tonnia vuodessa, mutta tietysti se vähentää asumistukeani. Joten lopputulos lienee plusmiinusnolla. Oli miten oli, eläkeläisenä on rattoisaa olla, varsinkin kun ei ole suuria vaatimuksia minnekään päin. Itse asiassa ajattelin aamulla kävellessäni terveyskeskukseen verikokeisiin, että olen onnellinen ihminen. Sanotaan, että ihminen harvoin tietää mitä onni on, mutta hän tietää oikein hyvin, mitä se oli. Itse tiedän olevani onnellinen juuri nyt. Tämä on hyvä vaihe elämässäni. Saattaa kuulostaa omituiselta, mutta onni ei olekaan kiinni mistään ulkoisesta. Se on sisäinen tunne, hiljalleen hehkuva lämpö sisimmässä.

Onnentunnettani ei vähentänyt sekään, että palaillessani labrasta liukastuin keskellä risteystä ja lensin mahalleni oikein komeasti. Tunsin, miten polvilumpio työntyi sivuun paikaltaan. Onneksi mikään ei murtunut, mutta toki polvi tuntuu nyt aralta. Saa nähdä, miten se tästä kehkeytyy. Autonrenkaitten liukkaaksi tahkoama lumi, joka piileksii vastasataneen uuden lumikerroksen alla, on salakavala perkele.

Koetan tässä muistella, mitä kaikkea kuluneeseen vuoteeni on sisältynyt. Esiin nousee tietysti syöpä, joka löytyi viime kevätpäiväntasauksen tienoilla. Sen hoitamisessa onkin mennyt ainakin puolet vuodesta. Hoitojen loputtua minusta löytyi lisäksi desmoidi, joten kaikkien perussairauteni huomioon ottaen olen aika tautinen tapaus. Mikään niistä ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa minua. Minusta tuntuu kummalliselta kun syöpää sairastavien sanotaan taistelevan urheasti tautia vastaan. Miten se taisteleminen tapahtuu? Onko se mielentila vai jotain konkreettista? Hoidot tietysti ovat hyvinkin konkreettisia ja rankkoja, mutta ei niitten kanssa taistella, ne vain otetaan vastaan ja odotetaan sitten enemmän tai vähemmän kurjassa kunnossa niistä selviämistä. Varsinkin sytostaatit tekevät olon kurjaksi. Voi olla niin, että se taisteleminen on monen kohdalla taistelua kuolemanpelkoa vastaan. Koska en itse pelkää kuolemaa (jota ei oikeastaan edes ole), mieleni on levollinen. Ymmärrän kyllä, että nuorelle ihmiselle syöpädiagnoosi on iso juttu. En vähättele yhtään. Kun koko elämä on vielä edessä, sen vaaranalaiseksi joutuminen on varmasti veretseisauttava tapaus. Tai jos sairastuneella on lapsia, joitten tulevaisuus pitää myös ottaa huomioon. Oma lapseni on jo aikuinen eikä minun tarvitse murehtia hänen tulevaisuuttaan, se ei ole minusta kiinni millään lailla, mutta en tietenkään olisi halunnut aiheuttaa hänelle murhetta sairastumisellani. Äidit ovat sellaisia. Ainakin jotkut.

Noin yleensä vuoteni on mennyt melko tapauksettomasti ohi. Tai onhan kaikenlaista tapahtunut, mutta paremminkin sisäisesti ja niin lähellä ja näennäisesti niin pieniä juttuja, että niistä ei jää aikakirjoihin mitään merkittävää. Mitä oikeastaan olen tehnyt koko vuoden? En ihmeemmin mitään. Olen ollut perinpohjaisen saamaton. Tietysti olen lukenut, kirjoittanut, kääntänyt, tehnyt e-kirjoja, sen sellaista. Alkuvuodesta kävin tanssimassa rivitanssia, mutta sen jouduin lopettamaan koska minulle tuli huono olo hyppelemisestä (no se syöpäkasvain sen tietysti aiheutti). En ole ollut hyvä kenellekään, en auttanut ketään, en keventänyt kenenkään taakkaa, mutta en myöskään riidellyt enkä hankaloittanut kenenkään elämää. En ole ollut hyvä ystävä kenellekään, vaan paremminkin vältellyt kaikkia ja piileksinyt pikku kolossani. En ole edes opiskellut mitään, en kieliäkään. Rankat hoidot ovat tarjonneet minulle hyvän tekosyyn laiskotteluun. Siinä suhteessa vuoteni ei ole ollut kovin hyvä. Mutta enpä tuota sure. Kaikella on aikansa.

Read Full Post »

Tänään minusta tuli taas kalju. Tukka, jota ehti kasvaa reilun sentin mittaiseksi, alkoi alkuviikosta irtoilla. Tänä aamuna kyllästyin lopullisesti kaikkialla leijaileviin irrallisiin karvatupsuihin. Otin siis kotiparturivempaimen esiin ja klanitin kuuppani. Nyt sitä peittää millin sänki, jossa on täyskaljuja laikkuja siellä täällä. Ei mitenkään silmiähivelevä näky. Pitänee ajella kuokalla loputkin nahkakaljuksi. Päänahka vain on arka kuin silmäterä, joten ihan vielä sitä ei huoli ruveta kuokkimaan.

Ensi viikolla saan viimeisen satsin sytostaatteja, joten edessä on vielä muutama rankka viikko. Ihan hirvittää ajatella sitä. Viimeksi saamani myrkky, Taxotere, on saatanallista ainetta. Toisin ajoin hoito tuntuu pahemmalta kuin tauti. Ankara tauti vaatiikin ankarat lääkkeet. Niitten ansiosta olen jo saanut esimakua terveydestä. Tarkoitan, että olen hetkittäin tuntenut olevani kerrassaan hyvässä kunnossa, henkisesti, joskin ruumiin puoli on ollut huteranpuoleinen. Onneksi voin sairastaa kaikessa rauhassa.

Ai niin, minua ilahdutti suuresti kun huomasin, että kirjani ovat alkaneet löytää lukijoita muuallakin kuin Smashwordsissa. Ainakin Kobo, iBook, Apple, Barnes&Noble ja jopa Scribd ovat myyneet niitä. Ei mitenkään hirveästi mutta kuitenkin. Tai, no, ilmaisia on mennyt satoja. Applen aivan kauheana bannaama Taming Brad on ylivoimainen suosikki ympäri maailman. Ihmiset tykkäävät väkivaltaisesta seksistä. Tai sitten kansikuva on vastustamaton.

Read Full Post »

Um Na Shan suuret luolat

Julkaisin tänään uusimman e-kirjani. Shannonin tarina jatkuu, hyvässä ja pahassa. Tai mitäpä pahaa nyt voisi olla leppoisassa jutustelussa? Sitähän tarinoitten kertominen enimmältään on. Kirjojen kanssa puuhastelu on kaikessa joutavanpäiväisyydessään hyvä vastapaino tautivuoteella könöttämiselle.

Tautivuoteen kuulumisina kerrottakoon, että olin keskiviikkona taas Tyksissä, minulle tehtiin tähystysleikkaus, jolla tirkisteltiin kasvaimen tarkempaa laatua ja levinneisyyttä. Operaation jäljiltä minulla on napapussi, johon valuu nestettä koko ajan, litratolkulla. Sitä jatkuu niin kauan että tauti saadaan edes jonkinlaiseen kuriin. Onkologi ilmoitti tänään, että ensi viikolla saan tietää, milloin alkaa kemoterapia. Ensin siis vähennetään etäpesäkkeitä myrkyillä ja sitten vasta leikataan. Sotkuinen juttu, mutta tavallaan mielenkiintoinen. Jotain ihan uutta koettavaa. Ja minä kun luulin, että olen jo kokenut kaiken. Ainakin kaiken kiinnostavan. En olisi totta puhuen niin kauheasti välittänyt saada syöpää täyttämään tekemisen puutettani. Mutta kun se kerran on niin katsotaan homma loppuun asti.

Read Full Post »

Older Posts »