Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘kuolema’

Elämä jatkuu

En ole vielä kuollut, mikä on pettymys, mutta loputtomiin ei homma siirry. Kirves putoaa kohta ihan varmasti. Itse asiassa voin tänään jo melko hyvin, pystyn juomaan mehua ilman että iskee hirveä yökötys ja mahakipu. Tullessaan ottamaan minut irti tippatelineestä illalla kotisairaanhoitaja sanoi, että tiputus jatkuu huomennakin. Mikäpä siinä.

Jaksoin aloittaa vihoviimeisen mappilaatikon selvittelyn hävittämistä varten, ja löysin hämmästyksekseni paksun kansion täynnä meilejä, joita olen saanut kohta parikymmentä vuotta sitten eräältä sukulaisnaiselta, jonka kanssa meillä on yhteistä huuhailu, eli viestit ovat täynnä henkimaailma asioita. Kadotimme yhteyden jossain välissä, niin kuin helposti käy. Luin viestejä suurella mielenkiinnolla, olin aivan unohtanut, mitä kaikkea ihmeellistä hänelle ja hänen perheelleen tapahtui, kuten itsellenikin. Onneksi olin jostain syystä printannut viestit paperille. Täytynee etsiä jostain hänen yhteystietonsa, olisi hauskaa kuulla, mitä hänelle kuuluu.

Read Full Post »

Kello tulee vasta seitsemän ja olen ollut jalkeilla jo niin kauan, että olen ehtinyt keitellä aamupuuroni ja syödäkin sen. Uneni loppuu aikaisin, koska menen aikaisin nukkumaankin. Elämäni pyörii aika tarkkaan lääkitykseni mukaan: kello kahdeksan sekä aamulla että illalla otan suurimman pillerisatsin, aamulla myös piikitän Fragminin. Tärkeimmät lääkkeistäni ovat kipulääkkeet, kuten arvata saattaa. Niillä muilla ei olekaan niin väliä. Mietinkin, että ne ehkä vain pitkittävät kärsimystäni. Olen kauhean itsekäs, en näe omaa kipuani kauemmaksi. On tosihienoa että satun olemaan suomalainen – se takaa, että saan hyvän hoidon kohtuuhintaan. En uskalla edes ajatella, millaista hoitoa täällä saavat esim. pakolaiset. Minun on pakko uskoa että hyvää, muuten en kestäisi vaan muuttuisin nurkassa itsekseen höpäjäväksi kylähulluksi.

Käsieni kramppaamiseen sain hyviä neuvoja mm. sisariltani, jotka muistuttivat suolan tärkeydestä. Pikkuruinen suolanmuren kielellä auttaa kun sormet alkavat vääntyä omituisiin asentoihin. Suonenvetokin on hiukan helpottanut. Oksentelu on vaikeampi tapaus. Toisinaan Primperanista tuntuu olevan apua, mutta kohtaus saattaa silti iskeä milloin vain ilman mitään näennäistä syytä. Pari yötä sitten heräsin paniikkikipuun; en mitenkään tajunnut, miten saatoin tuntea niin kovaa kipua kello kolme kun olin ottanut peruskipulääkkeen kahdeksalta, ennen nukkumaan menoa. Ei suinkaan tämä ollut jokin uusi merkki taudin pahentumisesta? Sitten aloin hitaasti muistaa kipuni läpi että olin joutunut säntäämään sängystä vessaan oksentamaan juuri kun olin nukahtamaisillani. Lääkkeet siis eivät olleet ehtineet ilmeisesti vielä imeytyä. Heitin suuhuni reilusti Oxynormia ja tilanne laukesikin onnellisesti.

Uusi dreeni on toiminut hyvin. Askitesta tulee nyt hiukan vähemmän, 1½ l päivässä, eli valutan joka toinen päivä kaksi litraa, joka toinen päivä litran. Hengenahdistusta ei juuri tunnu jos en hötkyile pahemmin; keuhkoihin ei siis ole kehittynyt lisää nestettä.

Tuntuu jotenkin niin hullulta tämä kuoleman odotteleminen. Hoitoketjussa on paljon ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet auttamaan minua, ja kuitenkin se apu tavallaan menee harakoille, enhän ole enää autettavissa. Se suututtaa minua. On inhottavaa olla näin avuton ja koko ajan vaatimassa apua ja hoitoa kun tietää, että se on turhaa. Tiedän, että ajatukseni ovat epäkypsiä ja lapsellisia. Haluanhan minä, että vaikeasti sairaita autetaan. Miksi sitten en soisi samaa itselleni? Ymmärrän hävetä ajatuksiani. Mutta vaikea sairaus ei välttämättä jalosta ihmistä eikä tee hänestä hyvää jos hän kertakaikkiaan ei sitä ole.

Ihanaa että on kesä! Kesäyöt tuoksuvat ihanasti. Heräilen usein yön mittaan ja käyn parvekkeella nuuskaisemassa raitista ilmaa. On niin lämmintä, niin kaunista. Kyllä te tiedätte. Vaikka olisin kuinka lääketokkurassa, pystyn nauttimaan kesäöistä. Onneksi olen viettänyt elämässäni lukemattomia öitä tulistelemassa metsissä ja rannoilla – nyt minulla on loputtomasti ihania muistoja kaivettaviksi esiin. Kunpa vielä kerran pääsisin istuskelemaan nuotiolle ja vain katsomaan tuleen kun Suomen ihanan suven kesäinen yö elää siinä ympärillä omaa salaperäistä elämänsä.

Read Full Post »

Kaikenlaisten vaivojeni repertuaari on lisääntynyt erittäin epämiellyttävällä ilmiöllä, yökkäilyllä. Voisi luulla että mitä tuo nyt muka on, mutta uskokaa pois, kamalaa se on. Pelkkä mielikuva jostain epämiellyttävästä saa refleksin aikaan, ja siinähän sitten yökkäilet tuskankyynelet silmissä. Hampaitten harjaaminenkin on melkein mahdotonta. Tarkkailtuaan aikansa surkeaa yökkäilyäni jopa lähisisko myönsi varovaisesti, että ei olisi synti rukoilla pikaista loppua sellaisessa tilanteessa. Niin että, ystävät kalliit, lähestykää henkivaltojanne hartailla toiveilla, että kärsimykseni loppuisivat kohtuullisen pian. En toki halua olla itsekäs; jos niillä henkivalloilla on tähdellisempää tekemistä, jaksan kyllä odottaa vuoroani, toivoakseni ainakin jonkin aikaa. Oksentelun lisäksi ovat käteni alkaneet krampata. Ihan totta. Kyseessä ei oikeastaan ole suonenveto, ainakin luulen niin. Käsi vain alkaa vääntyä omituiseen asentoon, tai pelkkä peukalo, tai sormi tai pari. Se tekee pirullisen kipeää, ja kramppi on hyvin vaikea saada laukeamaan. Sitä jatkuu toisinaan tuntikausia, varsinkin illalla kun yritän nukkua. Jos jollakulla teistä tulee mieleen jokin apukonsti, niin ilomielin kuulisin siitä.

Noin yleensä olen oikein hyvässä hoidossa, ja siitä olen kiitollinen. Minun on pitänyt lopultakin ymmärtää omakohtaisesti, että ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee laumatovereitaan pärjätäkseen. On vain niin pirullisen vaikeaa olla vaivaksi toisille kun on tottunut itse olemaan se, jonka puoleen käännytään apua tarvitessa. Minun piti oppia tämä asia vielä ennen lähtöäni.

Pienen säikähdyksenkin koin kun kuulin Lontoon viimeisimmästä terroristihyökkäyksestä ja tajusin, että poikani on juuri siellä, Lontoossa. Ajattelevaisena miehenä hän olikin sitten pannut fb:hen tiedon, että on kunnossa. Helpotus oli suunnaton. Siitä sai taas uuden muistutuksen siitä, että elämästä pitää nauttia joka hetki niin täysillä kuin voi, sillä mikään ei ole niin hauraissa kantimissa ja epävarma kuin tulevaisuus nykyään. Toisaalta niinhän se on ollut aina…

Mietin kovasti, millä lailla saisin elämääni vielä nautinnollista sisältöä. Se täytyy löytää nyt pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, kuinka hauskalta varpusten toimelias tirskutus kuulosti aamulla kun seisoin parvekkeella nuuskimassa raitista ilmaa. Varpunen on vaatimaton lintu ja kuitenkin niin täynnä elämää. Ja kun nostin katseeni ylemmäksi, tervapääskyt kieppuivat heti siinä silmieni edessä aineettoman keveinä kuin mitkäkin pienet sirpit. Ne nukkuvatkin lennossa, nousevat niin korkealle kuin voivat ja laskeutuvat sitten laajoissa kaarissa alaspäin nukkuen samalla. Vaisto herättää ne kun ne alkavat olla vaarallisen alhaalla. Minkälaisia uni mahtaa nähdä kun lentää nukkuessaan?

Read Full Post »

Talvipäivänseisaus, yksi vuodenkulun voimallisimmista päivistä. Tästä lähtien jokainen päivä on edellistään pikkuisen kauemmin valoisa. Iloani pimeyden nujertamisesta himmentää kuitenkin suvun keskuudessa tapahtunut murhenäytelmä. Pikkusiskoni mies poistui tästä ulottuvuudesta aivan liian nuorena. Voin hyvin kuvitella perheen pohjattoman surun ja tyrmistyksen. Siinä asiassa ei voi auttaa mikään muu kuin aika, aina armahtavainen ja loppumaton.

Read Full Post »

Taas on sunnuntai, ja joulunalusviikko alkoi. Viikonloppuja tulee ja menee tiuhaan tahtiin nykyään. Liekö maailman aika tosiaan nopeutunut, vai onko tämä vain ikääntymisen tuoma harha? Varmaankin jälkimmäinen, sillä miten voisikaan lisätä vauhtia sellainen, joka ei ylipäätään liiku minnekään?

Mitähän mahdoin touhuta viikolla? Ainakin editoin muisteluskirjaani ja tein siitä epubin. Kirjalta puuttuu enää vain lukijat. Tuskinpa kovin moni pääsee ikinä näkemään sitä. Ketä se kiinnostaisikaan?

Kirjoista puheenollen, minulla ei ole juuri nyt käännettävänä mitään. Parinkin kirjailijan kanssa on käynnissä neuvottelut, mutta ne käyvät kovin hitaasti. Elän toivossa, että aikani ei lopu kesken muutaman kiinnostavan kirjan suhteen. En oikein voi mennä möläyttämään kirjailijoille, että sopisi pitää kiirettä jotta homma hoituu ennen kuin kustantaja ehtii kupsahtaa. Tuskin sellainen ilmoitus mitenkään edesauttaisi sopimuksen syntymistä. Tällaisissa asioissa minua harmittaa niin vietävästi kun en tiedä, kauanko vielä täällä sätkyttelen. No, eihän kukaan sitä tiedä, noutaja voi tulla milloin vain kenelle vain, mutta siltikin. Kirjani ovat saaneet tähtiä jokainen, enemmän tai vähemmän. Pieni poika sininen ja musta on sekin saanut jo kaksi ääntä, keskiarvona kolme tähteä. Mahtavaa!

Ai niin, soitin viikolla selvänäkijälle, ihan uteliaisuuttani, ja koska kyseinen henkilö sattuu olemaan kotoisin samoilta selkosilta kuin minä ja todennäköisesti sukulainenkin. Hän näki kaikenlaista, ja lopputulokseksi tuli, että sekä Kaikkeus että äitivainajani haluavat minun muuttuvan naisellisemmaksi. Se huvittaa minua valtavasti. Sanoinkin näkijälle, että minulla alkaa olla kiire muuttua jos mielin ehtiä ennen kuin krematorion luukku kolahtaa. Jotenkin minusta tuntuu, että äitivainajani tietää siellä toisella puolella tarkalleen tilani, joten hän tuskin piittaa tippaakaan ulkoisesta habituksestani. Vai mahtaako hän haluta että kustantamoni julkaisisi naisellisempia kirjoja? Sitäkään en oikein usko. Taivaassahan ei raamatun mukaan naida eikä mennä miehelle, joten miksi siellä pohdittaisiin kirjojen henkilöiden sukupuolijakaumaa? Jos äitivainaja edes on taivaassa. Minusta hiukan tuntuu siltä että taivasta ei ole olemassakaan, ainakaan raamatussa selostetun kaltaista. Päätin jo alle kouluikäisenä, että en halua mennä taivaaseen, koska isä ja äiti eivät pääse sinne, enkä halunnut ajatellakaan paikkaa jossa ei olisi äitiä. Lapsen armottomalla selvänäköisyydellä päättelin, että vanhempani eivät olleet tarpeeksi hyviä taivaaseen. Omasta hyvyydestäni minulla ei toki ollut epäilystäkään.

Oli miten oli, minulla on oikein hyvä olo nykyään kun viimeisestä sytostaattitiputuksesta on jo monta viikkoa aikaa. Kuulostelen huolestuneena, kuinka pahasti sytkyt ehtivät vahingoittaa aivojani, ja mahtavatko ne ehtiä enää edes toipua myrkyistä. Pahalta vaikuttaa. Tammikuun alkupuolella menen taas TT-kuvaukseen, ja siinä nähdään, mitä kasvaimet tykkäävät kun niitä ei enää yritetä häätää pois myrkkyjen voimin. Olen kyllä ihmeen terve nyt kun saatanallinen romuskakin on luikkinut sinne mistä tulikin. Enemmän pitäisi liikkua ulkona, mutta kulkuteitten liukkaus pelottaa. En millään haluaisi murtaa luitani. Jäykästi köpöttävä muorinhaasia on altis lentämään nurin. Yhden kerran olenkin jo liukastunut, onneksi kuitenkin selvisin mustelmalla ronkossa.

Minulla on jotenkin niin hyvä mielikin nykyään, tunnen jonkinlaista pinnan alla kuplivaa innostusta. Pidän siitä tunteesta kovasti, vaikka se ei edes kohdistu erityisesti mihinkään, onpahan vain. Ihan kuin tulossa olisi jotain oikein mukavaa.

Mistä tulikin mieleeni, että olen saanut jopa joulupaketin! Ruotsissa asuva pikkusiskoni lähetti yllätyspaketissa kivoja kirjoja, ihanaa suklaata ja hauskan ristipistotyön. Saa nähdä, saanko ikinä ommeltua sitä. Haluan kyllä, se on kaunis.

Read Full Post »

Olen miettinyt viime aikoina sairautta vastaan taistelemisen käsitettä. En ole oikein ymmärtänyt sitä, totta puhuen. Nyt olen kuitenkin alkanut tulla siihen tulokseen, että sillä ehkä tarkoitetaan sitä, että sairas taistelee itseään vastaan selvitäkseen taudistaan. Siis esim. lähtee ulos lenkille vaikka ei millään jaksaisi, liikuntahan on terveellistä eikä sitä pitäisi jättää väliin mistään hinnasta. Taistelija siis saa itsensä ylös ja ulos. Hän myös tekee sitkeästi terveellisiä ruokia kuten vihersmuutteja ja sen sellaista ja syö vaikka ei syötättäisi yhtään. Hän voimistelee niin että luu näkyy vaikka tekisi kuinka kipeää, eikä ikinä antaudu laiskotukselle. Mikään tuollainen ei onnistu minulta, ikävä kyllä. Kun en jaksa niin en jaksa, eikä joinakin aikoina raudanlujasta päättäväisyydestänikään ole jäljellä kuin haalea muisto. Pahimpina aikoina nukun kuin koira, 20 tuntia vuorokaudessa. Nukkuminen on autuasta. Lapsena kärsin usein unettomuudesta, joten tiedän, miten kamalaa nukkumattomuus on.

Meneillään on väliviikko Taxolista, ja on hauska huomata, kuinka aivosumu alkaa haihtua. Ikävä kyllä selkeyden tila ei ole pitkällinen, tulevalla viikolla alkaa taas kolmen viikon hoitojakso. Editoin parhaillaan Pitkä matka kotiin -kirjaa, ja aivosumun vuoksi se käy hitaasti. Korjattavia kohtia on vaikea huomata ja vielä vaikeampi korjata. Jokainen ajatus matelee hitaasti ja hapuillen ympäriinsä ja sotkeutuu viereisiin ajatuksiin kunnes en enää ole selvillä, mitä oikeastaan yritin alunperin ajatella. Toisinaan mietin, mahdanko enää koskaan päästä takaisin entiseen vilkkaaseen järjenjuoksuuni.

Riittää valitus. Mitäs muuta olen tehnyt viime aikoina? Ainakin olen katsonut Areenalta kovasti mainostettua Sorjonen-sarjaa. Sen piti olla huippuhyvä. Vihdoinkin kunnon Nordic Noir -kamaa. Saattaa se ollakin. En ole asiantuntija elokuvataiteen alalla, ja makuni tiedetään huonoksi. Kyllähän sarjassa onkin paljon hyvää. Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Kaikki replikoivat luontevasti, mikä on tärkeä muttei mitenkään itsestään selvä juttu Suomessa. Tarina itse ei vain ole kiinnostava vaan tylsä, kliseinen ja ennalta arvattava. Aloin aika pian pikakelata jaksoja, ja lopulta luovutin ja hyppäsin suoraan viimeiseen. Cliffhangerista päätellen sarja jatkuu vielä joskus. Mikäpä siinä. Yritys Nordic Noiriksi kyllä hiukan lässähti. Hyvä yritys kumminkin.

Makailun ratoksi olen kuunnellut äänikirjoja, viimeksi Ville Haapasalon Et muuten tätäkään usko, siis sen toisen osan. Pöyristyttävän karua kerrontaa Venäjän arkitodellisuudesta. Pöyristyksestä puhuen, Aleppossa kärsivien lasten ja naisten takia minun pitäisi olla tolkuiltani pöyristyksestä. Kai olenkin, jollain tasolla. Omat tuntemukseni tuntuvat kovin vähäpätöisiltä sodan jaloissa pyörivien todellisten kärsimysten rinnalla. Voin vain toivoa heille nopeaa kuolemaa. Kuolleella on hyvä olla. Jos ihmiset ymmärtäisivät, kuinka hyvä, sodat loppuisivat siihen paikkaan.

Olen kyllä aika kauhea ihminen. En tee mitään sen eteen, että sodan siviiliuhrit pääsisivät turvaan terveinä tai ainakin hengissä. Itsehän he eivät halua muuta kuin selviytyä hengissä lastensa kanssa. Ihmisen korkein toive on saada elää. Ja minä toivottelen heille pikaista kuolemaa. Olen sanonut ennenkin, että en ole mikään hyvä ihminen, eivätkä sairaudet ole jalostaneet minua tippaakaan. Kuolema minua on jalostanut. Ehkä tarvitaan niitäkin, jotka muistuttavat, että kuolema ei ole paha ja pelättävä asia, vaan parasta mitä ihmiselle tapahtuu, ja se tapahtuu jokaiselle aikanaan.

Kävin yöllä parvekkeella ja katsoin, että kappas, maassa on lunta. Tai siltä se näytti. Aamulla heräsin sateen ropinaan. Se siitä lumesta. Lämmintä on taas melkein kymmenen astetta. Hyvä niin. Lämmin ei luita riko, toisin kuin pakkasen tuoma liukkaus.

Read Full Post »

Sotkamoon tehdyltä hautajaisreissulta tuliaisiksi tuomani romuska, luokkaa saatanallinen, alkaa olla takanapäin. Eilen pystyin jo menemään biisintekokurssille, tosin hyvin hitaasti askeltaen ja tämän tästä yskien. Olen kuulostanut ainakin viikon jokseenkin samalta kuin roukuva porotokka, eikä yskiminen lupaa loppua vielä viikkoihin. Kuume kumminkin on poissa ja pystyn nukkumaan makuuasennossa. Merkittävä juttu. Ei istuallaan nukkuminen tietenkään ole mahdotonta, mutta hankalaa se on.

Vanhimman veljen yllättävä poismeno — hän oli vasta 65-vuotias — on pannut jäljelle jääneen sisarusparven miettimään syntyjä syviä. Itse en pidä kuolemaa pahana asiana, päinvastoin, sehän on ainoa keino, jolla ihmisparka pääsee lihan taakasta ja kaikesta kurjuudesta, jota tällä dimensiolla on runsaasti tarjolla. Silti kuolema on mahtava muistuttaja kaiken aineellisen katoavaisuudesta, liha mukaanlukien. Lähimpien omaisten suru koskettaa syvästi; kunpa voisinkin lohduttaa heitä kertomalla, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää eikä pahaa. Sitä en vain voi tehdä kuulostamatta julmalta ja sydämettömältä hirviöltä. Mitä Sanassa sanotaankaan? Itkekää itkevien kanssa ja antakaa kuolleitten haudata kuolleensa. Hautajaisissa jätetään hyvästit ruumiille, ei vainajan ydinolemukselle, hänen Minälleen, joka vain on tavoittamattomissa, koska hänellä ei ole enää ruumista, joka on ainoa keino operoida tässä ajan ja paikan jatkumossa.

Tiedän, että juttuni kuulostavat höperehtimiseltä, mutta minulla on onni muistaa, miltä tuntuu olla kuollut, ilman ruumiin taakkaa. Kerron siitä jotain kirjassani Poika joka näki puitten tanssivan. Mutta takaisin Wanhan herran, joksi hän itseään leikillisesti kutsui, hautajaisiin. Ne olivat intiimit, jos niin saa sanoa maahanpanijaisista. Kävin kappelissa katsomassa avoimessa arkussaan lepäävää vainajaa. Hän näytti levolliselta. Hiukset ja pulisongit oli kammattu kauniisti, ja kasvoilla oli leppoisa pieni hymynkare. Hänen lähtönsä oli helppo. Ei kalvavaa sairautta, ei kipuja, vain hetki, jonka jälkeen hän ei enää noussut aamukahville. Hautajaisvieraat olivat melkein kaikki tuttuja, sukulaisia. Kappeli oli kaunis, ja kun arkku tuotiin sisään, kyyneleet virtasivat vuolaina. Tunne, joka täytti minut, ja varmaan toisetkin, oli niin pakahduttava — kaipausta, surua, mykistymistä sellaisen edessä, jolle ihminen ei voi mitään, ei yhtään mitään.

Ennen tilaisuuden alkua otin asiakseni – semmoinen paskiainen kuin olen — ihmetellä papille, miksi aloitusvirsi oli lapsen hautajaisiin tarkoitettu, emmehän olleet hautaamassa lasta, ja vainajan vanhemmatkin olivat jo manan majoilla. Pappi ei ottanut uskoakseen väitettäni, sanoi vain, että virret oli valinnut kanttori, joka kyllä tietää… jne. Mutta kun virsi sitten veisattiin, pappikin pääsi jyvälle. Hän kuitenkin osasi näppärästi punoa puheeseensa ajatuksen, että Jumalan lapsiahan me olemme kaikki, yms. Kukkien lasku oli sitten kaunis tapahtuma. Varsinkin kun pieni tyttärentytär asetteli kimppunsa arkulle ja sanoi hyvää yötä, ukki-enkeli, itse Iäisyys tuntui heilauttavan siipiään kappelissa. Ihmiset syntyvät ja kuolevat, sukupolvet vaihtuvat, mutta Iäisyys pysyy, ja rakkaus, joka on Iäisyys. Kirjoitin tapahtumasta runon.

Sotkamon hautausmaa on vanha ja kaunis, ja sinne saattelimme veljen koleassa mutta onneksi kohtalaisen kuivassa syyssäässä. Suvun miehet kantoivat arkun haudalle, laskivat sen avaraan kuoppaan ja tarttuivat sitten lapioihin peitelläkseen lähteneen lepoonsa. Kauan miehet saivatkin heilutella lapioita. Pappi kertoi siinä odotellessamme, että koska hautausmaa oli niin moneen kertaan käytettyä maata, kaivettaessa hauta sortui molemmin puolin ja piti siksi tehdä niin suureksi. Kummun tultua valmiiksi peittelimme sen kukkasillamme, ja lähdimme sitten viettämään peijaisia Heinämäen koululle. Ruoka oli hyvää, ja sitten vainajan tytär miehineen oli koonnut videotykkiin valokuvaesityksen, haitarimusiikin säestyksellä, sillä siitä veli piti erityisen paljon. Virrenveisuun ja haitarimusiikin yhdistelmä oli yllättävän tunnelmallinen. Hautajaisjuhla oli hyvin paljon veljemme oloinen. Vainajaa muisteltiin ja, kuten hautajaisissa on tapana, harvoin toisiaan tapaavat sukulaiset vaihtoivat kuulumisia.

Olen varma, että Wanha herra -vainaja nautti juhlastaan. Melkein näin mielessäni hänen myhäilevän leppoisasti. Hänestä ei ollut hauskaa jättää surua jälkeensä, mutta ainakin hän tietää nyt, että Aika on lyhyt mutta Ikuisuus ei lopu koskaan, ja että olemme täällä niin vähän aikaa, että jos sen ymmärtäisimme, osaisimme elää aivan toisin kuin nyt elämme.

Read Full Post »