Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘m/m’

Telum Saxum on julkaissut taas kirjan, tällä kertaa nuortenkirjan, jota voin suositella myös aikuisille. Kirjassa seksi ei mene satunnaista viatonta halailua ja pussailua pitemmälle, mutta muutama aika raaka väkivaltainen kohtaus siinä on. Nick Wilgus on armoitettu kertoja, eikä tätäkään kirjaa voi jättää kesken ennen kuin on päässyt loppuun asti.

Viisitoistavuotiaat koulupojat Billy Gunn ja Rory Wilder palaavat viikonlopun telttaretkeltä vain huomatakseen, että mystillinen vitsaus on iskenyt Port Mossiin, heidän pieneen mississippiläiseen kotikaupunkiinsa. Kysymys tapahtuneen syystä on vasta alkua – varsinkin kun kuolleet kieltäytyvät pysymästä kuolleina. Ensimmäiseksi Billyn ja Roryn täytyy ottaa selvää, mitä on tapahtunut. Mutta se ei käykään tuosta vain. Ei riitä että kuolleet eivät pysy kuolleina, vaan omituinen myrsky uhkaa hukuttaa kaupungin, ja talvikin on uhkaavan lähellä. Valtavia aluksia ilmestyy taivaalle tuoden mukanaan muukalaisia, joitten teknologia yltää ennennäkemättömälle tasolle. Jäätyään ilman sähköä ja muita nykyaikaisia mukavuuksia Billyn ja Roryn täytyy keksiä keino miten selvitä kammottavien zombien, korkealle kehittyneitten vieraitten elämänmuotojen ja apokalyptisten myrskyjen seassa ja samalla selvitellä keskinäistä suhdettaan mielettömäksi muuttuneessa maailmassa.

Terveysrintamalla odottelen kuolemaa, joka toivottavasti ei ole enää kaukana. Mahani on paisuksissa kuin kevätsammakolla, ja liikun hyvin varovaisesti jotta en törmäisi mihinkään terävään nurkkaan, se kun voisi saada mätisäkin räjähtämään. Yritin kyllä saada apua tilaani, ja sitä luvattiinkin antaa ensi viikolla, eli askites dreneerattaisiin pois. Harmittaa kun edes yritin, jotenkin arvasinkin, että siitä ei ole hyötyä. Joskus sitä vain väsyy huonoon oloon. No, minun pitää kypsyä ymmärtämään, että avunsaantijonossa ovat etusijalla ne, joilla on toivoa parantua. Kuolevilla ei ole niin väliä, hehän kuolevat kuitenkin. Niin onkin oikein. En ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään erityisen tärkeäksi, eikä ole pelkoa että ehtisin sinne asti. Avun etsiminen aiheutti ihmisille paljon turhaa työtä ja edestakaisin soittelua, turhaa sikälikin, että minullahan on joka tapauksessa ensi viikolla aika palliatiiviselle polille ja keuhkojen tyhjennykseen. Seuraavalla kerralla ymmärrän pitää mölyt mahassani, niin sanoakseni.

Read Full Post »

Josh Lanyonia saa vihdoinkin Telum Saxumilta! Kesti kauan ennen kuin Elisa Kirja sai pantua Kummitustalon tarjolle, mutta tottapuhuen syy ei ollut siinä päässä. Itse olin tehnyt kämmin epubin koodissa, joskaan en tiedä, miten. Validoin epubin neljällä ohjelmalla ja sain kaikilla virheettömän tuloksen, mutta Elisapa löysi omalla validaattorillaan virheen! Siitä näkee millaista hässäköintiä epubin tekeminen voi olla. Sen voi tehdä helposti automaattisilla ohjelmilla, mutta ne tekevät koodista sotkuisen enkä tykkää siitä. Oma vikani. Eihän lukija tiedä, millaista syheröä kirjan koodista löytyy kunhan lukeminen vain sujuu sutjakkaasti. Jostain syyystä koodausohjelmani tekee toisinaan haamukoodia, joka on ärsyttävää koska sitä ei näy missään, validaattori vain väittää että sitä on. Mutta minusta on valtavan hauskaa etsiä virheitä ja korjata ne ja saada homma toimimaan. Aina se ei onnistu, kuten näitten kahden Joshin kirjan kohdalla kävi. Toinen kirja, Kadonneen vainajan arvoitus, tulee varmasti kohta myyntiin sekin.

Joshin kirjat ovat erittäinkin lukemisen arvoisia, ja kuten olen moneen kertaan maininnut, erityisesti naiset rakastavat niitä. Ne ovat viihdettä parhaimmillaan. Kukapa ei haluaisi rentoutua hauskan ja jännittävän, romanttisen tarinan parissa? Joo, tiedän, monia ärsyttää ajatuskin romanttisen tarinan lukemisesta, mutta maailmassa on tarpeeksi ikäviä asioita ilmankin että niistä pitäisi lukea silloin kun haluaa nousta arjen yläpuolelle edes hetkeksi. Mitä romantiikka sitäpaitsi on? Se on parhautta, ihmistenvälisiä suhteita, suuria tunteita, helliä tai rajuja, intohimoa, mustasukkaisuutta, juuri sitä kaikkea mikä virkistää mieltä ja panee vauhtia sydämeen. Se ei ole paha juttu ollenkaan. Mutta Telum Saxumin kirjat eivät toki ole kaikki romansseja, tulossa on scifiä ja zombeja ja saattaa olla että jopa ihmissusia — neuvotteluja käydään koko ajan.

Sydämestä ajatukseni hyppäsivät terveyteen yleensäkin, ja siitä muistin, että syöpälääkäri soitti viimeinkin eilen. Juttelimme hyvä tovin tilanteestani ja tulevaisuudennäkymistä. Lääkäri sanoi, että kaikki näyttää niin hyvältä, että seurantatarkastus tehdään vasta joskus alkukesällä. Ei jatkuvaa verikokeissa ja Tyksissä laukkaamista ainakaan puoleen vuoteen. Ihan kuin olisin päässyt koulusta kesälomalle tai jotain! Saan olla ihan rauhassa. Mahtava tunne. No, tottapuhuen arvaan että tiedossa on sairaalareissu keväänkorvalla; kasvaimethan kasvavat koko ajan ja alkavat muodostaa ascitesta. Mutta enpä tuota sure ainakaan etukäteen. Juuri nyt oloni on hyvä ja elämäni tuntuu kaikin puolin elämisen arvoiselta.

Read Full Post »

Sain tänään viimeinkin Tyksistä virallisen selostuksen viimeisimmän TT-kuvan tuloksista. Soitin sairaalaan alkuviikosta kun mitään ei kuulunut sieltä päin, ja hoitsu luki koneeltaan, että sekä emboliat että kasvaimet ovat hävinneet. Ehdin jo arvella että ihme on tapahtunut. Erikoislääkärin selostus kertookin sitten aivan muuta. Keuhkot ovat kyllä puhtaat, ei suurentuneita imusomukkeita eikä embolioita, mutta vatsaontelossa on edelleen kasvaimia, tosin ne ovat selvästi pienentyneet eikä uusia ole tullut, eikä näy ascitesta. Eli siis syöpä muhii edelleen kaikessa hiljaisuudessa. Saa nähdä, kuinka kauan kestää ennen kuin se taas riehahtaa räväkämpään kasvuun. Lisänä muihin tauteihini kuvassa näkyy, että lannerangassani on skolioosia ja degeneratiivisia / osteoporoottisia muutoksia, aika pahojakin. Ei ihme, että selkäni on kipeä kuin mikä. Selkälihakset ovat jumissa siksi että ne koettavat kaikin voimin suojella rankaa romahtamiselta. Munuaisissa on kystia ja perna on kasvattanut lisäpernan; molemmat ilmiöt ovat vaarattomia. Vieläpähän mitä, sanoisi äitivainaja jos eläisi.

Syöpäni on siis nyt, niin, en oikein osaa sanoa, missä vaiheessa. Se ei ole remissiossa, oikeastaan. Taxol potki sitä reippaasti persuksille, mutta koska hoito jouduttiin jättämään neuropatian takia kesken, kasvaimet alkavat ilman muuta kasvaa. Mikäpä niitä estäisi? En kuitenkaan ole huolissani, tämä nyt vain sattuu olemaan minun elämääni. Elämää, jossa on runsaasti mukavia asioita, ja saan koko ajan tehdä juuri niitä asioita, joita rakastan eniten. Elämässä pitää olla intohimoja, ja niitä minulla on runsain määrin.

Mistä tuli mieleeni, että sain vihdoinkin Josh Lanyonin suostumaan siihen, että saan julkaista Telum Saxumissa kaksi hänelle jo aikoja sitten suomentamaani kirjaa, nimittäin Kadonneen vainajan arvoituksen ja Kummitustalon. Elisa Kirja vain ei näytä saavan niitä pantua tarjolle. Mietinkin, että pitäisikö tässä pystyttää oma nettikauppa? Taitaa olla liian työlästä. Josh on m/m-romanssigenren terävintä kärkeä; hänen kirjojaan on käännetty yhdeksälle kielelle. Voisi sanoa, että hän on lajinsa Nora Roberts, ja samat ihmiset rakastavatkin molempien kirjoja. Ne ovat jännittäviä, romanttisia ja — mikä tärkeintä — hyvin kerrottuja tarinoita.

Ai niin, minulla oli taas verenvuotoa nenästä, niin reipasta, että lähisisko tyyräsi minut Tyksiin yhteispäivystykseen. Hassua kyllä, vuoto väheni pelkäksi tihkumiseksi kun pääsimme sairaalaan. Lääkäri sitten totesi, että suonta ei kannata polttaa enää, koska se kumminkin ratkeaa taas. Hän tyrehdytti vuodon aderanaliinilla ja länttäsi päälle Spongostania. Sain ohjeen hakea lisää sitä lisää apteekista ja paikkailla itse. Kävinkin tänään Prisman-reissulla apteekissa ja kysyin farmaseutilta, löytyisikö jotain ainetta, muuta kuin adrenaliinia, jolla vuotoa voisi tyrehdyttää. Ei, sanoi viehko neitonen, anna valua vaan niin kauan kuin valuu ja laita sitten Spongostania. No, hän ei tiedä, millä lailla verta tulee silloin kun sitä alkaa tulla. Vuotaisin kuiviin ennen kuin se lakkaisi. Näissä jutuissa pitää toimia sormituntumalla. Jännää nähdä, milloin hana aukeaa seuraavan kerran.

Tämä postaus vaikuttaa ruikutukselta, mutta ei ole. Kunhan vain kerron, miten homma tautirintamalla etenee.

Read Full Post »

Ihmettelin kovasti aamulla, miksi en olisi millään jaksanut nousta sängystä. Aikani venyttyäni ja ihmeteltyäni muistin, että kävin eilen Tyksissä TT-kuvauksessa, taas kerran. Kuvauksen vaatima varjoaine se aiheutti aamuväsymykseni, mikäs muukaan. Olisi pitänyt muistaa juoda enemmän vettä kuvauksen jälkeen. Lähisisko tyyräsi minut Tyksiin, pahimpaan ruuhka-aikaan. Menomatkalla panin merkille, miten päivä on jo jatkunut. Kello oli neljä eikä ollut vielä lainkaan pimeää, harmaan sumuista vain. Ennen joulua neljältä oli ollut jo pitkään säkkipimeää. Kevättä kohti mennään siis hyvää vauhtia ja enimmäkseen hilpein mielin.

Elän toivossa, että kuvaus oli vihonviimeinen. Tämäkin oli minusta ihan turha; paljonko pyhittää nähdä kasvainten kasvaneen kun ei niille kuitenkaan voi tehdä mitään? No jaa, onhan se jännää nähdä, mitä sisuskaluissani on tapahtunut sitten viime kuvan, joka otettiin aika äskettäin. Odottelen nyt lääkärin soittoa, en yhtään jännittyneenä.

Mistä tuli mieleeni, että otattelin lähisiskolle paluumatkalla, mahtaako minussa olla jotain vikaa kun minulla ei ole mitään tunteita syöpää kohtaan. Se vain on mutta silti on aivan kuin sitä ei olisikaan. Totta puhuen minusta on kiinnostavaa seurata, miten se etenee, mitä sille tehdään ja millaista ylipäätään on olla syöpäläinen. Nyt kun en ole saanut sytostaatteja viikkokausiin, pääni alkaa pikkuhiljaa selvitä. Saa nähdä, toipuvatko aivoni enää myrkkyjen aiheuttamasta tuhosta. Se ei huolestuta kauheasti, pärjään kyllä tälläkin vähällä joka vielä on jäljellä. Toki monet asiat olisivat helpompia jos nuppi pelaisi nykimättä, mutta kannattaneeko tuota surra sellaista, mitä ei ole? Tekemisistäni selviää vähemmälläkin pähkäilemisellä.

Tiukka pakkanen on muuttunut vesikeliksi. Lumet sulavat pois hyvää vauhtia. Pitäisi lähteä ulos, mutta lamaannuttava uupumukseni ei osoita leppymisen merkkejä. En taida jaksaa raahata lihojani ulos tänään. Lukkoliike ilmoitti jo aikoja sitten, että tilaamani lisäavain on haettavissa, mutta se taitaa jäädä tältä päivältä hakematta. Eihän sillä ole kiirettä. Jääkaappi on täytetty, kävimme lähisiskon kanssa Itäharjun Prismassa palaillessamme Tyksistä. Siispä ei ole pelkoa nälkäkuolemastakaan vaikka läsisin koko loppuviikon punkan pohjalla. Tai paremminkin poutapilven päällä — makuukseni on juuri niin suloisen pehmoinen.

Nukkumisesta muistin uniapneakoneeni. Koska se kuivattaa nenän limakalvoja, hankin A- ja E-vitamiinipitoisen nenäsuihkeen apteekista ja sen lisäksi vielä nenänhuuhtelukannun. Tuntuu hassulta touhuta niin hartaasti tuulenhalkaisijansa kanssa, mutta minkäs teet. En halua uutta tolkutonta verenvuotoa nenästä. Onhan minulla sitäpaitsi aikaa näperrellä nokkani kimpussa. Mitään tähdellisempää minulla ei olekaan juuri nyt työn alla. En ole saanut vielä vastausta kirjailijalta, jonka kirjan olen suunnitellut julkaisevani seuraavaksi. Ai niin, Ranneliikkeessä kiinnostuttiin kirjoistani kun kerroin niistä, ja lähetin sinne arvostelijankappaleet. Mielenkiintoista nähdä, mitä kommentteja sieltäpäin kuuluu.

Kirjoista puheen ollen, Pitkä matka kotiin on noussut toiseksi heti BDSM-kirjan jälkeen myyntiluvuissa. Mahtavaa! Se on viihdyttävä kirja, ja sitähän juuri tavoittelen, että julkaisemani kirjat antavat nimen omaan viihtyisiä hetkiä lukijoilleen.

Read Full Post »

Kuluneella viikolla on ollut kohokohtina syyslomaa kotitalossaan viettävän poikani tapailu. Oman aikuisen lapsen seuraa parempaa seuraa ei olekaan. Viime torstaina esimerkiksi kävimme viikinkiravintola Haraldissa syömässä. Minulla on ennestään paljon mukavia muistoja siitä paikasta, ja nyt syntyi taas uusi muisto. Söimme herkullista ruokaa, jutustelimme ja nautimme täysillä harvinaisesta tapahtumasta. Haraldia voin todella suositella jokaiselle, joka ymmärtää tunnelman ja hyvän ruoan päälle.

Noin muuten olen viettänyt hiljaiseloa sairastelemalla kaikessa hiljaisuudessa. Menossa on kolmas päivä lievän kuumeen vallassa. Se aiheutuu Taxolista. Lieväkin kuume tekee olon vetämättömäksi, joten on onni että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla vain. Sitä harrastankin koko persiellä. Kuuntelen potiessani äänikirjoja. Koin aikamoisen yllätyksen, kun yksi niistä osoittautui pohjautuvan kaukaisen esiäitini Maria Uutisen päiväkirjaan, josta olin kyllä kuullut mutta jota en ole koskaan nähnyt. Kuuntelin kirjan suurella mielenkiinnolla. Hiukan häiritsi se, että lukija ei hallinnut Oulun seudun murretta vaan takelteli Marian omien sanojen kohdalla. 1800-luvulla eläneen kansannaisen kirjoittama päiväkirja on äärettömän harvinainen. Onneksi kirjailija, joka on sukua Marialle, on käsittääkseni onnistunut oikein hyvin saattaessaan kirjan romaanin muotoon. Kirjassa kuuluu Marian oma ääni. Hänen elämänsä oli kovaa, mutta hän ei antanut periksi vaan jätti leskeksi jäätyään lapsensa vanhempiensa hoitoon ja matkusti Helsinkiin kätilöoppiin. Hän halusi päästä auttamaan kurjuudessa ja tietämättömyydessä eläviä kanssaihmisiään. Häntä sopii vielä nykyäänkin pitää esikuvanaan, jos on sellaisen tarpeessa.

Huomasin, että Ravista sokeripuuta -kirja on saanut jo viisi ääntä. Tähtien määrä laskee, joten äänien antajat eivät ole pitäneet kirjasta kovin monen tähden verran. Arvelen, että miestenvälinen seksi (jota kirjassa ei juurikaan ole) saa jotkut närkästymään. Minusta on hauska seurata kirjan tilannetta. Ajattelen, että vain paheksuvat lukijat vaivautuvat antamaan ääniä, osoittaakseen paheksuntansa. Pääasia että antavat tähtiä, vaikka vain yhden. Minusta kirja on hyvä, ja se on tärkeintä minulle.

Olen paneutunut kansien tekoon kun en ole muutakaan jaksanut. Jokainen kirja tarvitsee kantensa, joten se urakka ei tule valmiiksi niin kauan kuin jonossa on yksikin kirja. Ensi viikolla tulee ulos Perheyksikkö, ja sen jälkeen Pitkä matka kotiin. Sen kansi on jo melkein valmis, vain fontteja pitää vielä hiukan viilailla. Kannenteko on vähän samanlaista kuin kääntäminen — koskaan ei tule niin valmista etteikö voisi viritellä vielä pikkuriikkisen.

Read Full Post »

mutta ei sentään hirmumyrsky. Kun kävin illansuussa kaupassa, jalkani tuskin koskettivat maata kun tuuli vei. On se aika ihmeellistä kun ajattelee, että tuuli on vain ilmaa. Ilmassa tuntui olevan runsaasti energiaa, vai liekö vain happea, joka sai ilman tuntumaan virkistävältä. Nyt kellon käydessä iltayhdeksää tuuli on laantunut. Vai mahdanko olla myrskyn silmässä? Oli miten oli, tuulen raivoa oli mukava kuunnella sisällä. Kovasta tuulesta huolimatta ilma on ollut koko päivän hyvin lämmin. Ihana elokuu! Lopuillaan jo, mokoma. Kesä tuli ja meni, mutta onneksi edessä on vielä ties kuinka pitkä ja ihana syksy.

Minun syksystäni tulee toisenlainen kuin luulin. Lääkäri soitti viikolla Tyksistä ja kertoi taannoisen TT-kuvauksen tulokset. Osa etäpesäkkeistä, eli ryyhelmä, on hävinnyt ja imusolmukkeet pienentyneet, mutta vatsasta löytyi uusi kasvain. Markkerikin on nousussa ja on nyt 150. Sytostaattikuuri siis jatkuu. Pyysin saada pitää ensin pari viikkoa taukoa, ja se suotiinkin. Syyskuun puolella sitten alan käydä viikoittain saamassa Taxolia. Kolme viikkoa peräkkäin ja sitten viikon paussi ja rumba jatkuu herraties kuinka kauan. Siis niin kauan kuin annan sen jatkua, jos tauti ei tokene.

En millään joutaisi sairastamaan nyt kun pikku kustantamoni on lähtenyt niin kivasti alkuun. Ensimmäiset kolme kirjaa tulevat ulos ihan pian. Haluan pysyä hengissä edes sen aikaa että näen, löytävätkö kirjat lukijansa. Kirjoissa riittää työtä tolkuttomasti, ja kaikki se on kivaa. Bilal’s Bread on nyt käännetty ja odottaa editoimista ja kantta. Sokeripuu-kirjaan tein loppujen lopuksi itse kannen. Taiteilija teki sitä varten upean kuvan, mutta se ei sopinutkaan kirjan sisältöön. Olin briiffannut hänet huonosti. Voin kyllä käyttää kuvaa jonkin toisen kirjan kantena. Kuva on niin ihana että se potkaisi jumissa ollutta mielikuvitustani persuksille niin että en saa nykyään nukuttua kun päässä jyllää tarinoita.

Ravista sokeripuuta Tämä on omatekemäni kansi. Perinteinen m/m-romanssin kansi. Omasta mielestäni tämä kuvaa hyvin kirjan hilpeää luonnetta. Tarinassa on vakavia teemoja, mutta kaikki esitetään hervottoman huulenheiton ryydittämänä.

Read Full Post »

Vaikuttaa siltä että saan aikaiseksi väkertää näitä postauksia vain sairaalatoimintapäivien tienoilla. Tarkoitan että silloin kun käyn Tyksissä. Tänäänkin kävin, sain hoitosarjan neljännen kerran ensimmäisen osan sytostaatit eli carboplatiinin ja gemsitabiinin ja tietysti kortisonin ja runsaasti suolavettä suoraan suoniini ihanan laskimoportin kautta. Nyt on taas tullut uutta tietoa portin käytöstä, nimittäin siihen ei enää ruiskuteta lopuksi hepariinia kuten ennen, pelkkää keittosuolaliuosta vain. Se on helpotus, hepariini on myrkkyä jos mikä. Myrkkyjen annon lisäksi huolehtivaiset hoitajat tyyräsivät minut päivystävän lääkärin puheille, sillä kainalooni on ilmestynyt paise ja vatsastakin pullistuu esiin kuplamainen muodostelma. Itse en olisi älynnyt vaivata lääkärikuntaa niin vähäpätöisillä asioilla. Nuori ja kaikin puolin viehko naislääkäri (erikoistumassa oleva, kuiskasi hoitaja kunnioittavaan sävyyn) määräsi paiseelle antibioottikuurin, mutta kupla ei innoittanut häntä esittämään mitään erityisiä toimenpiteitä. Se tutkitaan tarkemmin ultran kanssa loppukesällä sytostaattikuurin jälkeisessä lopputarkastuksessa, sanoi hän.

Sytkyt ovat purreet hyvin, labratulosten mukaan syöpämarkkeri CA12-5 on laskenut roimasti niin että se on nyt 34. Koska syövän alin raja-arvo on 35, olen virallisesti syövätön. Eikö olekin mahtavaa? Olen terve kuin pukki, ja jos minulla mitä kremppaa on, se johtuu hoidosta, ei taudista. Eli jos vain kestän hoidot, elää repatan vielä ties kuinka kauan. Elämäni tuntuu valtavan hyvältä huolimatta Gemzarin aiheuttamista flunssan kaltaisista oireista. Kollegat sytkyhuoneessa kertoivat kärsineensä samanlaisista oireista sen kanssa. Tällä kertaa kaikilla paikalla olevilla kohtalotovereilla oli moneen kertaan uusineen syövän hoito menossa. Kuka sai minkäkin kemococktailin suoniinsa. Munasarjasyöpä on ovela pirulainen, kaikille ei tepsi sama sytky-yhdistelmä, mutta onneksi myrkyissä löytyy. Luulin että saan toruja hoitajilta kun en suostunut ottamaan Avastinia, mutta mitä vielä, kaikki tukivat päätöstäni ja lääkärini lailla totesivat, että ”voithan aina aloittaa sen sitten joskus jos siltä tuntuu”.

Minulla ei toki ole mitään elämistä vastaan, sillä olen perustamassa taas yritystä täynnä intoa. Luulisi että olisin jo saanut tarpeekseni yrittämisestä, varsinkin kun ajattelee, kuinka edellisen kanssa kävi. Itse asiassa sen kanssa kävi hyvin kun ottaa kaiken huomioon. Leipäni on pudonnut monet kerrat, mutta aina voipuoli ylöspäin. Tutkiessani yrittämistä eläkeläisenä olen todennut, että se ei ole lainkaan niin hankalaa kuin olen luullut. Äärettömän pikkuisen yrityksen pyörittäjä selviää nykyään aika vähällä byrokratialla. Joten tutkin edelleen asiaa ja voi olla, että minulla on kohta taas pienkustantamo, joka tuottaa hassuja kirjoja, joita juuri kukaan ei lue. Villahousun ydin onkin omassa viihtyisyydessäni. Jos kerran nautin valtavasti kääntämisestä, tekstien tuottamisesta ja e-kirjojen tekemisestä, miksi en hemmottelisi itseäni tekemällä niitä niin että luu näkyy? Ehdin kyllä kuollakin, mutta sitä ennen tekisin mielelläni vielä jotain kivaa. Ja sitähän kirjojen kanssa pelaantuminen on. Vaikka ne olisivatkin vain sähköisessä muodossa. E-kirjojen kanssa ei tarvitse tapella painatuksen, varastoimisen eikä postittamisen kanssa.

Ai niin, luin hiljakkoin jumalattoman paksun opuksen nimeltä Sairauksien keisari – syövän elämäkerta, kirjoittanut Siddharta Mukherjee ja suomentanut Kimmo Pietilä (Terra Cognita). Suosittelen jokaiselle ko. taudista kiinnostuneelle ja sen kanssa omakohtaisesti kärvistelevälle. Kirja ei ole helppolukuinen mutta palkitsee lukijansa jos ei muuten niin silmien avaamisella. Syövän menneisyys ei ole kaunis, eikä sen tulevaisuuskaan vaikuta juuri sen paremmalta. Syöpä porskuttaa ympäristömme myrkyttymisen tuella, ja lääketehtaat suoltavat tulemaan vastamyrkkyjä. Siinähän ihmiskunta sitten kärvistelee oman ahneutensa ja lyhytnäköisyytensä pauloissa. Syöpää on ollut yhtä kauan kuin elämää maapallolla, eikä se katoakaan ennen kuin kaikki elämä on kadonnut. Sen kanssa vain pitää oppia elämään. Mitä ei näytä tällä menolla tapahtuvan, päinvastoin. Kenties vasta kuudennen joukkotuhon tapahduttua jäljelle jääneillä on mahdollisuus oppia elämään siedettävällä tavalla rinnatusten syövänkin kanssa.

Kirjoista tuli mieleeni vielä sekin, että ihmeekseni kirjani His Master’s Hands on yllättäen ruvennut menemään taas kaupaksi (välillä on ollut hiljaista sen suhteen). En ymmärrä, miten olen edes osannut kirjoittaa moisen tarinan, se kun käsittelee ns. kotikuria, domestic discipline. Aihe on valtavan suosittu m/m-romanssipiireissä. Luin kirjan uudelleen tukka pystyssä ja silmät kauhistuksesta pyöreinä. Minulla ei ole muuta mustikuvaa sen kirjoittamisesta kuin että ajattelin kokeilla aihetta, koskapa se näytti myyvän hyvin. Mutta olenhan aina sanonutkin, että en kirjoita itse vaan ikään kuin kanavoin tekstejä (kuten kaikki kirjoittajat väittävät). Ajatuskin rakkaan ihmisen (tai kenen tahansa paitsi jos hän pyytää sitä bdsm-mielessä) hakkaamisesta pöyristyttää minua.

Read Full Post »

Older Posts »