Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘munasarjasyöpä’

Tänään koin aikamoisen järkytyksen kun lähisisko käytti minua kaupassa. Nimittäin en ole lainkaan tajunnut, kuinka huonossa kunnossa olen. Kolmenkymmenen neliön yksiössä ei tarvitse ottaa montaakaan askelta päivän mittaan, joten todellinen kunto jää huomaamatta. En ole yli viikkoon astunut ulos parveketta kauemmaksi, etupäässä olen vain makailut selälläni sängyssä, osan ajasta tiputuksessa. Ei siinä kunto totisesti pääse ainakaan kohoamaan. Nyt kävimme ensin lihakaupassa ja sitten lähimmässä S-marketissa, kilometrin päässä. Ei matka mitään, autollahan se kuljettiin, mutta marketissa käveleminen oli tuskaisaa. Vaikka se ei olekaan edes kovin suuri, jouduin tarrautumaan ostoskärryn reunaan enimmän aikaa. Hädin tuskin jaksoin siirtää jalkaa toisen eteen. Yksin ei reissusta olisi tullutkaan mitään.

En ymmärrä, missä olisin ilman lähisiskoani. Hän jaksaa hyysätä minua, paitsi käyttämällä kaupassa myös niinkin epämiellyttävässä asiassa kuin askitespullon tyhjentämisessä. Itse nimittäin en kertakaikkiaan pysty siihen, se yökkäyttää niin kauheasti. En käsitä, miksi. Toisaalta kyllä vähän kaikki yökkäyttää. Voisi, luulla että sellainen kuiva yökkäily ei haittaa mitään, mutta se tekee himskatin kipeää vatsassa. Lähisisko auttoi vaihtamaan fentanyylilaastaritkin, nyt oli vaihtopäivä. Yökkäily johtuu juuri niistä, mutta minkäs teet. Vaihtoehtona ovat karmeat kivut. Nappailen pahoinvointiin Primperania joka tuntuukin auttavan, mutta ei täysin.

No, riittää valitus. Oikeastaan minulle kuuluu ihan hyvää sikäli, että oloni on huomattavasti parantunut viime viikosta. Tiputus auttoi, ja varmaan fentanyyliin siirtymisestäkin oli hyötyä eikä pelkästään haittaa. Hiukan minua uhkaa masentaa ajatus, että tehtäväni tästä lähin on pysytellä hengissä. Minulta ei odoteta mitään muuta. Suomi ei hyväksy eutanasiaa, mikä on hyvä asia, mutta itselleni hyväksyisin sen. Mahdollisimman nopea ja siisti lopetus olisi juuri nyt parasta mitä toivoa voisin. Mutta minulle on luvassa vain jatkuvasti lisääntyvä määrä kipulääkkeitä, sinne asti että, no, en tiedä, missä vaiheessa määrät ovat niin suuria että armo alkaa käydä oikeudesta. Vähemmästäkin voisi synkistyä, mutta en suostu antamaan periksi. Katsotaan tämä loppuun asti. Voihan olla että saan tulpan tai keuhkokuumeen tai jotain. Nyt olisi ainakin keuhkokuumeen synnylle otollinen sää. Hyisen kolea tuuli puhaltelee kuin Siperiassa ikään. Itse asiassa Siperiassa on nyt kuulemma oikein lämmin ja kesäinen sää.

Read Full Post »

Viikko mennä huristaa kauheaa vauhtia, on menossa on tiistaissa. Olen virkeä ja toipunut viikonvaihteen tapahtumista. Nimittäin perjantaina ja lauantaina luonani oli poikani, ja lauantaina lisäksi yhteinen ystävämme Eeli, joka tuli hänkin varta vasten Hesasta tapaamaan minua. Pelkäsin etukäteen etten jaksa seurustella, mutta meillä olikin niin mahtavaa että en lainkaan huomannut väsymistä! Puheenaiheemme kiertelivät lähestyvän kuolemani nostattamista filosofisten kysymysten syvyyksistä tähtitaivaan korkeuksiin, ihan kirjaimellisesti, sillä Eeli oli vaihtanut pääaineensa biologian tähtitieteeseen ja nauttii nyt ensimmäisestä alaan kuuluvasta työpaikastaan. Miten ihmeellisen ihanaa! Olen itsekin rakastanut lapsesta asti tähtitiedettä, mutta ymmärsin jo pienenä että en pärjäisi sen kanssa huonolla matikkapäälläni, siihen aikaan ei ollut vielä tietokoneita, joilla tähtitieteilijät laskeva surauttavat tuosta vain kaiken sen, jonka he joutuivat ennen tekemään käsin. Mutta oli suuri ilo kuunnella kun Eeli kertoi työstään ja opinnoistaan. Aivan hehkuin kun kuuntelin näiden kahden nuoren ihmisen jutustelua. Tai suht. nuoren, kuten totesimme nauraen. Edustamme kaikki kolme juuri sitä ikäpolvea, suht. nuorta. Kaiken huipuksi poikani ilahdutti äitinsä melkein ekstaasiin kertomalla ryhtyneensä panostamaan vanhaan harrastukseensa, josta en tässä kerro sen enempää, totean vain, että äidinsydäntä tyydytti aivan sairaasti nähdä, kuinka hyvää pojalle on tehnyt vanhan harrastuksen elvyttäminen ja laajentaminen.

Sunnuntain vietinkin sitten aika tarkkaan punkan pohjalla. Nukuin kuin tukki, heräsin piipahtamaan vessassa ja nappaamassa lääkkeet ja upposin taas takaisin niin syvään uneen että ei äärtä ei määrää. Muutaman kerran soi puhelin, enkä yhtään muista, mitä mahdoin höpistä luuriin, puoliunessa kun olin.

Lepopäivä oli totisesti tarpeen, ja maanantaina olinkin sitten taas iskussa, niin sanoakseni. Aamupäivällä kävi kotisairaalan sairaanhoitaja vaihtamassa dreenin siteen, ja lähisisko käytti minua kaupassa ja apteekissa, ja jaksoin kaiken ihan hyvin. Siinä kauppaan ajaessamme tuli puheeksi, että Kajaanin-sisko joutuu kyselemään lähisiskolta minun voinnistani, koska itse kuulemma kuitenkin vastaan aina vain että voin hyvin. Mitä muutakaan voisin vastata? Minähän voin hyvin, olosuhteet huomioon ottaen. Tietysti olen heikko ja enimmäkseen tokkurainen lääkkeistä, mutta kokonaisuudessaan voin hyvin. Hyvin usein minulla on hetkiä, joina tunnen tunnen oloni erityisen hyväksi, suorastaan autuaaksi. Olen tasapainossa kohtaloni kanssa. Elän hetken kerrallaan ja nautin elämästäni. Lopun lähestyessä ei tarvitse suuria asioita eikä laajakantoisia suunnitelmia. Sitä haluaa vain olla, kaikessa rauhassa.

Ai niin, totesin aamulla, että älykännykästäni on alkanut äly hiipua. Kapine ei herättänytkään minua aamukahdeksalta niin kuin piti. Heräsin vartin yli kahdeksan ja kun otin kännykän käteeni ihmetelläkseni sen touhuja, se alkoi soitella herätysmusiikkia, jota en saanut millään sammutettua; piti sulkea virta koko kapineesta. Kun käynnistin se taas, siihen tuli kymmenkunta WhatsApp-viestiä, joitten olisi pitänyt tulla edellispäivänä. En siis suinkaan ole jättänyt vastaamatta ilkeyttäni vaan vain koska en ole saanut viestejä. Pitäneekö nakata vesilintua koko vehkeellä?

Read Full Post »

Kello tulee vasta seitsemän ja olen ollut jalkeilla jo niin kauan, että olen ehtinyt keitellä aamupuuroni ja syödäkin sen. Uneni loppuu aikaisin, koska menen aikaisin nukkumaankin. Elämäni pyörii aika tarkkaan lääkitykseni mukaan: kello kahdeksan sekä aamulla että illalla otan suurimman pillerisatsin, aamulla myös piikitän Fragminin. Tärkeimmät lääkkeistäni ovat kipulääkkeet, kuten arvata saattaa. Niillä muilla ei olekaan niin väliä. Mietinkin, että ne ehkä vain pitkittävät kärsimystäni. Olen kauhean itsekäs, en näe omaa kipuani kauemmaksi. On tosihienoa että satun olemaan suomalainen – se takaa, että saan hyvän hoidon kohtuuhintaan. En uskalla edes ajatella, millaista hoitoa täällä saavat esim. pakolaiset. Minun on pakko uskoa että hyvää, muuten en kestäisi vaan muuttuisin nurkassa itsekseen höpäjäväksi kylähulluksi.

Käsieni kramppaamiseen sain hyviä neuvoja mm. sisariltani, jotka muistuttivat suolan tärkeydestä. Pikkuruinen suolanmuren kielellä auttaa kun sormet alkavat vääntyä omituisiin asentoihin. Suonenvetokin on hiukan helpottanut. Oksentelu on vaikeampi tapaus. Toisinaan Primperanista tuntuu olevan apua, mutta kohtaus saattaa silti iskeä milloin vain ilman mitään näennäistä syytä. Pari yötä sitten heräsin paniikkikipuun; en mitenkään tajunnut, miten saatoin tuntea niin kovaa kipua kello kolme kun olin ottanut peruskipulääkkeen kahdeksalta, ennen nukkumaan menoa. Ei suinkaan tämä ollut jokin uusi merkki taudin pahentumisesta? Sitten aloin hitaasti muistaa kipuni läpi että olin joutunut säntäämään sängystä vessaan oksentamaan juuri kun olin nukahtamaisillani. Lääkkeet siis eivät olleet ehtineet ilmeisesti vielä imeytyä. Heitin suuhuni reilusti Oxynormia ja tilanne laukesikin onnellisesti.

Uusi dreeni on toiminut hyvin. Askitesta tulee nyt hiukan vähemmän, 1½ l päivässä, eli valutan joka toinen päivä kaksi litraa, joka toinen päivä litran. Hengenahdistusta ei juuri tunnu jos en hötkyile pahemmin; keuhkoihin ei siis ole kehittynyt lisää nestettä.

Tuntuu jotenkin niin hullulta tämä kuoleman odotteleminen. Hoitoketjussa on paljon ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet auttamaan minua, ja kuitenkin se apu tavallaan menee harakoille, enhän ole enää autettavissa. Se suututtaa minua. On inhottavaa olla näin avuton ja koko ajan vaatimassa apua ja hoitoa kun tietää, että se on turhaa. Tiedän, että ajatukseni ovat epäkypsiä ja lapsellisia. Haluanhan minä, että vaikeasti sairaita autetaan. Miksi sitten en soisi samaa itselleni? Ymmärrän hävetä ajatuksiani. Mutta vaikea sairaus ei välttämättä jalosta ihmistä eikä tee hänestä hyvää jos hän kertakaikkiaan ei sitä ole.

Ihanaa että on kesä! Kesäyöt tuoksuvat ihanasti. Heräilen usein yön mittaan ja käyn parvekkeella nuuskaisemassa raitista ilmaa. On niin lämmintä, niin kaunista. Kyllä te tiedätte. Vaikka olisin kuinka lääketokkurassa, pystyn nauttimaan kesäöistä. Onneksi olen viettänyt elämässäni lukemattomia öitä tulistelemassa metsissä ja rannoilla – nyt minulla on loputtomasti ihania muistoja kaivettaviksi esiin. Kunpa vielä kerran pääsisin istuskelemaan nuotiolle ja vain katsomaan tuleen kun Suomen ihanan suven kesäinen yö elää siinä ympärillä omaa salaperäistä elämänsä.

Read Full Post »

Kaikenlaisten vaivojeni repertuaari on lisääntynyt erittäin epämiellyttävällä ilmiöllä, yökkäilyllä. Voisi luulla että mitä tuo nyt muka on, mutta uskokaa pois, kamalaa se on. Pelkkä mielikuva jostain epämiellyttävästä saa refleksin aikaan, ja siinähän sitten yökkäilet tuskankyynelet silmissä. Hampaitten harjaaminenkin on melkein mahdotonta. Tarkkailtuaan aikansa surkeaa yökkäilyäni jopa lähisisko myönsi varovaisesti, että ei olisi synti rukoilla pikaista loppua sellaisessa tilanteessa. Niin että, ystävät kalliit, lähestykää henkivaltojanne hartailla toiveilla, että kärsimykseni loppuisivat kohtuullisen pian. En toki halua olla itsekäs; jos niillä henkivalloilla on tähdellisempää tekemistä, jaksan kyllä odottaa vuoroani, toivoakseni ainakin jonkin aikaa. Oksentelun lisäksi ovat käteni alkaneet krampata. Ihan totta. Kyseessä ei oikeastaan ole suonenveto, ainakin luulen niin. Käsi vain alkaa vääntyä omituiseen asentoon, tai pelkkä peukalo, tai sormi tai pari. Se tekee pirullisen kipeää, ja kramppi on hyvin vaikea saada laukeamaan. Sitä jatkuu toisinaan tuntikausia, varsinkin illalla kun yritän nukkua. Jos jollakulla teistä tulee mieleen jokin apukonsti, niin ilomielin kuulisin siitä.

Noin yleensä olen oikein hyvässä hoidossa, ja siitä olen kiitollinen. Minun on pitänyt lopultakin ymmärtää omakohtaisesti, että ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee laumatovereitaan pärjätäkseen. On vain niin pirullisen vaikeaa olla vaivaksi toisille kun on tottunut itse olemaan se, jonka puoleen käännytään apua tarvitessa. Minun piti oppia tämä asia vielä ennen lähtöäni.

Pienen säikähdyksenkin koin kun kuulin Lontoon viimeisimmästä terroristihyökkäyksestä ja tajusin, että poikani on juuri siellä, Lontoossa. Ajattelevaisena miehenä hän olikin sitten pannut fb:hen tiedon, että on kunnossa. Helpotus oli suunnaton. Siitä sai taas uuden muistutuksen siitä, että elämästä pitää nauttia joka hetki niin täysillä kuin voi, sillä mikään ei ole niin hauraissa kantimissa ja epävarma kuin tulevaisuus nykyään. Toisaalta niinhän se on ollut aina…

Mietin kovasti, millä lailla saisin elämääni vielä nautinnollista sisältöä. Se täytyy löytää nyt pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, kuinka hauskalta varpusten toimelias tirskutus kuulosti aamulla kun seisoin parvekkeella nuuskimassa raitista ilmaa. Varpunen on vaatimaton lintu ja kuitenkin niin täynnä elämää. Ja kun nostin katseeni ylemmäksi, tervapääskyt kieppuivat heti siinä silmieni edessä aineettoman keveinä kuin mitkäkin pienet sirpit. Ne nukkuvatkin lennossa, nousevat niin korkealle kuin voivat ja laskeutuvat sitten laajoissa kaarissa alaspäin nukkuen samalla. Vaisto herättää ne kun ne alkavat olla vaarallisen alhaalla. Minkälaisia uni mahtaa nähdä kun lentää nukkuessaan?

Read Full Post »

Olin taas vaihteeksi Tyksissä, tällä kertaa neljä päivää. Vatsaani asennettiin uusi dreeni, toivottavasti se pysyy jämäkämmin tällä kertaa. Vietin osastolla useamman päivä, koska vatsaonteloon piti ehtiä kerääntyä riittävästi askitesta jotta uuden dreenin saattoi turvallisesti asentaa paikoilleen. Mikäpä minun oli ollessa, hyvänä pidettiin ja hoidettiin mitä ystävällisimmin ottein.

Tuntuu oikein mukavalta olla taas kotona, mutta huomaan joka kerta käyneeni entistä heikommaksi sairaalareissun jälkeen. Liekö tuo mikään kumma. Mieleni on siis kaikin puolin oikein hyvä. Kirjamyyntilaskelma osoitti taas ihan mukavia lukemia, ja se ilahduttaa aina. Voi olla että en jaksa suomentaa enää yhtään kirjaa, kirjoittamisesta puhumattakaan, mutta enpä tuota sure. Olen ehtinyt tehdä elämässäni niin paljon hauskaa, että siinä riittää muistelemista loppuiäkseni (älköön se olko enää kovin pitkä).

Read Full Post »

Ihana yllätys aamulla kun menin parvekkeelle nuuskimaan raitista ilmaa: tervapääskyt ovat tulleet! Ne tulivat sillä aikaa kun olin taas kerran sairaalassa. Tällä kertaa reissuni oli lyhyt, olin osastolla vain yhden yönseudun. Soitin maanantaiaamuna palliatiivisen hoidon osastolle ja pyysin päästä vatsantyhjennykselle heti eikä vasta viikon päästä niin kuin oli tarkoitus. Mahani oli jo niin pinkeä ja kipeä että en kestänyt enempää. Onneksi paikka osastolta löytyi, ja minulle asennettiin pysyvä dreeni vatsaonteloon. Nyt voin itse tyhjentää askitesta pois sitä mukaa kuin sitä kehittyy. Ja sitähän kehittyy koko ajan ja vauhdikkaasti. Toistaiseksi on poistettu 8 litraa, ja jäljellä on vielä vaikka kuinka paljon. Kivut onneksi vähenivät heti kun muutama litra saatiin vähemmäksi.

Dreenisysteemi on PleurX, ja siihen kuuluu alipaineistettu pullo, johon askites imaistaan tuosta vain. Varmasti kauhean kallis, mutta onneksi en joudu itse maksamaan sitä. Kyllä Suomi on hieno maa siinäkin suhteessa, että kuoleva ihminen saa kohtuuhintaista ja osin jopa ilmaista hoitoa, vaikka siitä ei ole enää varsinaista hyötyä yhteiskunnalle, ainakaan aineellisella tasolla. Toki on niin, että kaikki hyöty ei ole mitattavissa mammonan mittapuulla. No, mittasi millä mittapuulla hyvänsä, minusta on tuskin mitään hyötyä kenellekään, kylmällä maalaisjärjellä ajatellen. No jaa, ehkä sentään harjoituskappaleena hoitoja suunniteltaessa pitäen mielessä sellaiset potilaat, joilla on mahdollisuus parantua tuottaviksi elämäänsä täysillä eläviksi kansalaisiksi.

Lääkäri, joka asensi dreenin, oli erinomaisen kevytsorminen. Katselin häntä kun hän työskenteli. Hän oli hyvin vakavailmeinen, parrakas nuori mies. Paneutui täysillä tehtäväänsä. Häntä oli ilo katsella. En tuntenut mitään muuta kuin puudutuspiikin. Tuntuu hassulta että ihmiseen voi noin vain ujuttaa vatsaonteloon letkun ja jättää sinne eikä tunnu miltään.

Sää ehti lopulta rävähtää keväiseksi sairaalassaoloni aikana. Kaikki on nyt vihreää, norjanangervot ryöppyävät valkoista kukkaa, linnut laulavat hullun lailla pesimispuuhissaan. On lämmintä! Hmm, mitähän sitä panisi päälleen… Joko pärjäisi pelkässä T-paidassa? Ehkä ei vielä. Ai niin, kengästäni irtosi korko eilen kun pääsi Tyksistä. Ei se mitään, kengät olivat ikivanhat, isävainajan perua. Niitten etu oli nauhattomuus; en ole aikoihin kyennyt solmimaan kengännauhoja mätisäkkini takia. Sään puolesta voisin kyllä polkaista Reinot jalkaan. Alan olla jo siinä pisteessä. Hitaasti aamutossut jalassa vaappuva muori.

Olen ikikiitollinen lähisiskolle, joka jaksaa kyyditä minua, eilenkin haki sairaalasta ja tänään vie hakemaan tyhjiöpulloja terveyskeskuksesta. Sieltä nimittäin soitettiin aamutuimaan ja kerrottiin, että heti on saatavissa laatikollinen, ja lisää on tilattu, mutta niitten tuleminen kestää. Ja helatorstai on tulossa, ei silti, että sillä olisi suurtakaan merkitystä, mahtavatko edes kaupat olla kiinni nykyään helatorstaina? Minulta ei kulu nykyään paljoa ruokaa, mutta jotain on sentään hyvä olla siltä varalta että syötätys iskisi yllättäen. Tiedossa on siis myös reissu lähimpään S-Markettiin.

Hyvä ystäväni olisi tullut eilen Hesasta käymään luonani, mutta en jaksanut ottaa häntä vastaan. Olen pahoillani. Jaksamiseni on nykyään huonoa. Tuntuu että minulla ei ole enää mitään annettavaa kenellekään, enkä jaksa olla yhtään sosiaalinen. Olen käynyt hirveän itsekkääksi. Ymmärrän hävetä sitä. Tiedän, että olen ystävilleni velkaa edes säällisen kohteliaisuuden.

Read Full Post »

Opettelen taas olemaan itsekseni, sillä viime lauantaista asti atimoimassa ollut Kajaanin-sisko on jo palannut omaan kauniiseen kotiinsa. Meillä oli kerrassaan mukavaa, höpötimme kaiken maailman asioista niin että vieraampi ei olisi saanut sanansijaa siinä puheentuiskeessa. Puhuminen ei puhumalla lopu, se tuli taas todistettua. Lapsuuden muistoista ja lapsista saa eniten juttua aikaan. Tulevaisuutta emme juuri suunnitelleet, se ei tuntunut tärkeältä. Hiukan minulla oli paha mieli kun en enää pysty olemaan kunnollinen emäntä vieraalleni, mutta hän oli omatoiminen ja osasi lähteä ulos kävelylle ja rymyämään kirpputoreilla jos siltä tuntui. Kävimme toki yhdessäkin kävelyllä, mutta liikkumiseni on niin huonoa, että siitä ei ole suurta huvitusta vieraalle. Piipahdimme Aurinkoisessa kahvilla, mutta tyrmistyksekseni huomasin että en pystynyt syömään sitä somaa leivosta, jonka sisko halusi tarjota minulle. Minua alkoi oksennuttaa, ja se oli sitten siinä. Pirullista.

Nämä blogipostaukseni alkavat olla pelkkää ruikutusta ja marinaa, mutta sellainen ihmisluonto on. Ken härjillä kyntää, se härjistä puhuu… Tilanteeni on sikäli hyvä, että lääkitykseni on ajan tasalla kipujen suhteen. Voin valita aivan vapaasti, kuuntelenko kipuja vai makaanko pilleritokkurassa. Aloin kokeeksi suomentaa ihmissusikirjan jatko-osaa, mutta kovin hitaasti se käy. Harmi, sillä kirja on hyvä. No, jokaisella jää jotain kesken täältä lähtiessään. Ei, en ole lähdössä minnekään.

Read Full Post »

Older Posts »