Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘munasarjasyöpä’

Tein taas sairaalareissun, tällä kertaa tosin vain kolmen päivän pituisen. Vatsaontelostani laskettiin askitesta reilut 10 litraa. Kummasti keveni olo! Kymmenen litraa vettä painaa kymmenen kiloa. Sellaisen raahaaminen mahalihasten varassa käy työstä, uskokaa pois. Oikeanpuolimmaisessa keuhkossani olevaa nestettä ei poistettu vielä, seuraavalla kerralla sitten. Arvelen mahaontelon täyttyvän tyhjennyskuntoon parissa viikossa. Silloin luvassa on myös mahadreenin asennus. Minusta tulee jonkinlainen kyborg-ihminen kun tyhjennysletkunpätkää sojottaa sieltä täältä, ja minullahan on se siunattu porttikin asennettuna. Siitä oli taas kerran suurta iloa! Hoitsun ei tarvinnut kaivella käsivarsista paikkaa kanyylille, sen kun vain pisti neulan porttiin ja siinä se. Ihana keksintö. Säästää tuskanhikeä sekä potilaalta että hoitajalta.

Tällä kertaa mahadreeninkin asennus kävi aivan huomaamatta. En tuntenut muuta kuin pienen piston kun lääkäri pani puudustusainetta. Edellisellä kerralla lääkärin piti työntää letkua hartiavoimin ennen kuin se meni läpi ties mistä kalvosta, nyt ei ollut puhettakaan mistään sellaisesta. Lääkäreissä on eroja. Täytyy kyllä sanoa, että kohdalleni on osunut etupäässä niitä hyviä.

Minun ei tarvinnut mennä palliatiiviselle polille niin kuin oli suunniteltu, vaan se tuli luokseni sairaalahuoneeseeni kahden lääkärin, sairaanhoitajan ja kolmen opiskelijan voimin. Juttelimme hyvinkin tunnin, lääkitykseni tarkistettiin ja sain paljon tietoja resursseista ja avusta, joita on saatavissani tilani edetessä. Tuli tunne, että olen hyvissä käsissä. Minulla on nyt Oxycodon pysyvänä lääkkeenä, ja tarvittaessa täydennän sitä Oxynormilla. Kivut — pahenemaan päin — pysyvät sillä lailla kurissa, ainakin uskon niin. Tokkuraiseksi lääkkeet tekevät kyllä oloni, mutta on mukavampi leijua autereisessa puolihorteessa kuin vääntelehtiä kivusta. Kokeilkaa itse jos ette usko. Hiukan huolestuttaa, pystynkö enää suomentamaan, mutta jos en niin ei se ole koko maailma. Tuosta tuli mieleeni, että nyt on ihan hiljattain kuollut kaksi Suomen huippusuomentajista, nimittäin Ilona Nykyri ja Liisa Ryömä, en tiedä tarkemmin mihin tauteihin, mutta todennäköisesti syöpään.

En ole vielä täysin vapaa askiteksen valutuksesta, sillä dreenin poistaminen jätti tietenkin jälkeensä reiän, josta nestettä valuu koko ajan. Sitä keräämässä minulla on avannepussi, jota joudunkin tyhjentelemään aika usein. Hyvä niin. Parempihan on että neste valuu ulos eikä jää pullistamaan mahareppanaani. Joku roti senkin kärsimyksen kanssa.

Read Full Post »

Telum Saxum on julkaissut taas kirjan, tällä kertaa nuortenkirjan, jota voin suositella myös aikuisille. Kirjassa seksi ei mene satunnaista viatonta halailua ja pussailua pitemmälle, mutta muutama aika raaka väkivaltainen kohtaus siinä on. Nick Wilgus on armoitettu kertoja, eikä tätäkään kirjaa voi jättää kesken ennen kuin on päässyt loppuun asti.

Viisitoistavuotiaat koulupojat Billy Gunn ja Rory Wilder palaavat viikonlopun telttaretkeltä vain huomatakseen, että mystillinen vitsaus on iskenyt Port Mossiin, heidän pieneen mississippiläiseen kotikaupunkiinsa. Kysymys tapahtuneen syystä on vasta alkua – varsinkin kun kuolleet kieltäytyvät pysymästä kuolleina. Ensimmäiseksi Billyn ja Roryn täytyy ottaa selvää, mitä on tapahtunut. Mutta se ei käykään tuosta vain. Ei riitä että kuolleet eivät pysy kuolleina, vaan omituinen myrsky uhkaa hukuttaa kaupungin, ja talvikin on uhkaavan lähellä. Valtavia aluksia ilmestyy taivaalle tuoden mukanaan muukalaisia, joitten teknologia yltää ennennäkemättömälle tasolle. Jäätyään ilman sähköä ja muita nykyaikaisia mukavuuksia Billyn ja Roryn täytyy keksiä keino miten selvitä kammottavien zombien, korkealle kehittyneitten vieraitten elämänmuotojen ja apokalyptisten myrskyjen seassa ja samalla selvitellä keskinäistä suhdettaan mielettömäksi muuttuneessa maailmassa.

Terveysrintamalla odottelen kuolemaa, joka toivottavasti ei ole enää kaukana. Mahani on paisuksissa kuin kevätsammakolla, ja liikun hyvin varovaisesti jotta en törmäisi mihinkään terävään nurkkaan, se kun voisi saada mätisäkin räjähtämään. Yritin kyllä saada apua tilaani, ja sitä luvattiinkin antaa ensi viikolla, eli askites dreneerattaisiin pois. Harmittaa kun edes yritin, jotenkin arvasinkin, että siitä ei ole hyötyä. Joskus sitä vain väsyy huonoon oloon. No, minun pitää kypsyä ymmärtämään, että avunsaantijonossa ovat etusijalla ne, joilla on toivoa parantua. Kuolevilla ei ole niin väliä, hehän kuolevat kuitenkin. Niin onkin oikein. En ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään erityisen tärkeäksi, eikä ole pelkoa että ehtisin sinne asti. Avun etsiminen aiheutti ihmisille paljon turhaa työtä ja edestakaisin soittelua, turhaa sikälikin, että minullahan on joka tapauksessa ensi viikolla aika palliatiiviselle polille ja keuhkojen tyhjennykseen. Seuraavalla kerralla ymmärrän pitää mölyt mahassani, niin sanoakseni.

Read Full Post »

Oli ihanaa herätä aamulla omalta poutapilveltä reilun viikon kestäneen sairaalareissun jälkeen. Nimittäin lähisiskoni tyyräsi minut kiirastorstaina eli 13. päivä tätä kuuta Tyksin A-sairaalaan keuhko-osastolle pleurapunktiota varten. Hengitykseni alkoi silloin olla jo melko vaikeassa jamassa. Minut töyttyytettiin sieltä sänkyineni päivineni trukin kyydissä T-sairaalaan, jossa hauskasti punapartainen nuori lääkäri ultrasi keuhkot ja asensi sitten dreenin oikeanpuolimmaiseen keuhkoon. Siinä oli nestettä jo hilukseen asti, eli melkoisen paljon. (Vasemmassa keuhkossa, josta nestettä alun perin löytyi, ei ollut enää mitään.) Trukin huiskaistua minut taas takaisin A-sairaalan, dreenin toiseen päähän kiinnitettiin muovipänikkä, kuin mikäkin salkku, ja se taas seinästä tulevan imun letkuun, joten olin aika lyhyessä lieassa eiliseen eli perjantaihin asti, jolloin dreeni poistettiin ja pääsin kotiin.

Dreenin asentaminen oli helppo juttu. Vain puudutuspiikin pistäminen tuntui, ei mikään muu. Ilmeisesti keuhkot ovat aika tunnottomat kun niihin voi noin vain lykätä muoviletkua ja antaa sen ollakin niissä ilman että potilas tuntee mitään. Salkkuun mahtui kerralla kaksi litraa, ja ehdin täyttää niitä melkein kolme, eli nestettä valutettiin keuhkosta reilut viisi litraa. Nestettä kehittyi lisää koko ajan, ja kehittyy edelleen, ja seuraavana vuorossa onkin sitten pysyvä dreeni josta saa tyhjentää liemet pois omatoimisesti. Mutta vielä ei olla niin pitkällä.

Nesteen kehittymisen hillitsemiseksi keuhkoni talkittiin eli minulle tehtiin pleurodeesi. Se tarkoittaa sitä, että keuhkoon pannaan talkkia, joka aiheuttaa tulehduksen, joka vuorostaan liimaa pleurat yhteen niin että niitten väliin ei jää tilaa nesteelle. Operaatio tehtiin minulle kahdesti. Itse operaatio ei ole kummoinenkaan, lääkäri ruiskuttaa dreenin kautta keuhkoon ensin lidokaiinia puudutusaineeksi ja sitten nestettä, johon talkki on lisätty. Ensimmäinen kerta oli aika kivulias, sen todella tunsi kun aine levisi keuhkoon, mutta kipu kesti vain muutaman minuutin. Sen jälkeen jäi tuntumaksi vihlaisu keuhkon alakärjen tienoilla kun vedän syvään henkeä. Toinen talkkaus tehtiin sitten kun oli pidetty päivä väliä ensimmäiseen, ja tällä kerta en tuntenut minkäänlaista kipua. Koska pleurat ovat nyt – toivottavasti – tarttuneet toisiinsa, jokainen syvä hengenveto tuntuu, mikä on hyvä merkki, ainakin uskon niin.

Osastolla huseerasi erikoistuva lääkäri, harvinaisen miellyttävä ja asiallinen nuori mies, nimeltään Erkki Laurikainen. Pidin hänestä kovasti. Hän oli huumorintajuinenkin, mikä on luettavissa plussaksi lääkärin kohdalla. Tai kenen hyvänsä, sen puoleen. Potilaat olivat enimmäkseen eri tavoilla hinkuvia muoreja, itseni mukaan luettuna. Seurasin ihmeissäni, miten kärsivällisesti ja hellästi henkilökunta jaksoi hoidella potilaita, jotka olivat enimmäkseen enemmän tai vähemmän höperöityneitä. Onneksi sain olla osastolla yksin pääsiäisen yli, muuten oleilusta olisi tullut kohtuuttoman rasittava. Höperöt muorit kun höperehtivät usein öisin, hiipparoivat ympäriinsä tai puuhailevat muuten omiaan tavalla, joka estää toisia nukkumasta. Epäilemättä ärsytin itse muita kuorsaamalla äänekkäästi; en ollut tullut ottaneeksi uniapneakonetta mukaani. Pärjäsin hyvin ilmankin.

Nyt siis olen kotona, lähisisko haki minut eilen sairaalasta ja tulimme Prisman kautta kotiin. Kauppareissu kävi hiukan huterasti, minun täytyi hipsutella hyvin hitaasti ostoskärryn nojassa, sillä jokainen hengenveto pisti kylkeen ja jalat tuntuivat viikon makaamisen jälkeen ylikypsiltä makaroneilta. Ensi viikolla käyn röntgenkuvassa ja lääkäri soittaa sitten ja kertoo sen nojalla, ovatko pleurodeesit onnistuneet niin kuin piti. Toukokuun puolella minulla on seuraava aika palliatiiviselle polille, joten ei tässä pääse kuolemaan ihan huomaamatta. Mielenkiintoista nähdä, mitä tästä vielä tulee. Ainakin nyt tuntuu ihan hyvältä. Keuhkolääkäri käski nakella Oxynormeja äänen suuntaan jos henkeä ahdistaa. Hyvässä lykyssä ehdin kehittää vielä huumeaddiktionkin.

Sokeri pohjalla: Liian suuri riski on saanut viisi tähteä ja hienon arvostelun! Mahtavaa! En ihmettele ollenkaan että joku muukin pitää kirjasta, se on niin ihana. Ja mikä vielä parempaa, poikani on näillä tienoin ja tulossa tänään kylään äetmuorin luokse.

Read Full Post »

Lähisisko ajelutti minua taas ympäri Tyksiä. Kävin nimittäin T-talossa sijaitsevalla palliatiivisen hoidon polilla kuulemassa, mitä kaikkea minulle on tarjolla viimeisinä aikoinani. Kaikenlaista hauskaa onkin, mm. minulle luvattiin suora linkki Kaarinan kotisairaalasysteemiin, eli minun ei tarvitse hätätilanteessa rynnätä yhteispäivystykseen vaan saan mennä suoraan terveyskeskukseen, joka on huomattavasti lyhyemmän matkan päässä. Lääkäri ja sairaanhoitaja olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että Kaarinan terveyskeskus on erittäin hyvä paikka. Siellä asioineena kuuntelin haavi auki moista väitettä. Voihan olla että hoitohenkilökunnat ovat keskenään hyvää pataa ja juohevissa suhteissa, mutta tavallisen ihmisen on lähes mahdotonta saada aikaa k.o. terveyskeskuksen lääkäreille. Labra kyllä toimii hyvin, se tunnustus on annettava.

Juuri kun olimme ajamassa pois T-talosta, syöpähoitsu soitti ja käski tulla heti U-taloon ultrauttamaan vatsan askitesepäilyn vuoksi. Mikäpä siinä, lähisisko käänteli rattia ja tyyräsi minut gynepolille. Ultrassa ei näkynyt edelleenkään nestettä, onneksi. Hengenahdistus ei johdu siis ainakaan siitä. Mistä sitten? Keuhkoista kuului huonoja ääniä, joten sain käskyn käydä röntgenkuvassa. Kun ehdin kotiin, perääni soitettiin ja ilmoitettiin, että keuhkokuva näytti pleuranestettä olevan nyt myös oikealla puolella, sitä kun oli aikaisemmin vain vasemmalla. Neste dreneetataan pois myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana. Ehkä pääsiäisen jälkeen. Mikäs siinä. Asiat etenivät rivakasti siinäkin suhteessa, että Kaarinan kotisairaalasta soitti hoitsu ja kutsui itsensä kylään tarkistamaan tilanteeni ja kämppäni ja yleensä juttelemaan apuvälineistä ja sen sellaisesta. Hiukan pörhistelin yksityiselämääni tunkeutumisesta, mutta ymmärsin kyllä että sen puolen porukan pitää tietää, mitä heillä on vastassa kohdallani. Lupasin siis avata oven kunhan hän tulee. Olen itse asiassa ihan kiinnostunut kuulemaan, mitä kerrottavaa hänellä on kotisairaalapalvelusta.

Lääkäri kirjoitti hengenahdistuksen hoidoksi Oxynormia. Kokeilin kotiin päästyäni uutta lääkettä, ja totesin puolen tunnin kuluttua kapselin nielaisusta kohoavani yläilmoihin kevyenä kuin höyhen, eli olin ensin autuaasti pilvessä ja sitten sekaisin kuin seinäkello Kalajoen markkinoilla. En osaa sanoa, auttoiko rohto hengenahdistukseen, sillä sammahdin sängyn päälle enkä tiennyt tuon taivaallista sen paremmin maailman menosta kuin hapenpuutteestakaan ainakaan kolmeen tuntiin. Tuli vähän sellainen olo, että työt jäävät tekemättä jos nappailen niin rajua lääkettä. Sekavalla päällä on vaikea tehdä tarkkaa editointityötä.

Olen käynyt läpi vanhoja päiväkirjojani ja muita papereitani ja hävittänyt niitä rankalla kädellä. Tuntuu kuin olisi kiire saada roskat moolokin kitaan. Lääkäri ja hoitsu palliatiivisella polilla arvelivat, että tässä puhutaan kuukausista, ei vuosista, kun pyysin heidän arvioitaan jäljellä olevasta eliniästäni. Mahdotontahan kenenkään on tietää sitä varmasti, mutta toki syöpäläisten kanssa paljon pelautuneille ihmisille on muodostunut jonkinlaista arviointisilmää. En tunne itseäni lainkaan sairaaksi, en vain tunnu saavan tarpeeksi ilmaa kun hengitän. Se vaiva helpottaa, kunhan liiallinen neste valutetaan pois keuhkoista.

Read Full Post »

Lumiyllätys

Aamu näytti hauskan yllätyksen: yöllä oli satanut lunta ja maa oli valkoinen! Katoilla oli lumikerros ja puutkin olivat saaneet lunta oksilleen niin että näkymä parvekkeeltani oli utuisen lempeä, sillä aurinkoa ei näkynyt pilvien takaa. Nyt illansuussa, kun kirjoitan tätä, lumet ovat jo sulaneet pois, pilvet vain sinnittelevät taivaan peittona ja satelevat hiljaksiin alas tihkuna. Lumi toi kosteutta kulonruskeille nurmikoille, jotka varmasti ponnauttavat kohta esiin kaiken ihanan uuden vihreytensä.

Kävin eilen Tyksissä onkologin vastaanotolla, lähisiskon kyyditsemänä. Syöpämarkkeri oli noussut kahdessa viikossa reippaasti, se on nyt 1500 ja nousee tietysti koko ajan lisää. Mitään uutta lääkärillä ei ollut tarjota. Hän sanoi, että normaalisti tässä vaiheessa pitäisi alkaa napsia Tamofenia. Kieltäydyin jyrkästi. En kaipaa enää yhtään enempää vaihdevuosioireita, joita siitä seuraisi. Sitäpaitsi Tamofen aiheuttaa veritulppia, ja niitähän minulla on jo ennestään. Ilmeisesti parasta aikaakin keuhkoissani on tuoreita embolioita, hengitykseni on käynyt niin vaikeaksi. Parin viikon takaisessa TT-kuvassa niitä ei näkynyt, mutta silloin minulla ei ollutkaan tällaista hengenahdistusta kuin nyt. Pystyin vetämään keuhkot täyteen, nyt en. Mutta ei hätää, Fragmin sulattelee emboliat pois pikkuhiljaa. Lääkäri ehdotti palliatiivisen hoidon polia, mikä oli minusta hyvä ajatus. Tänään sitten tulikin tekstiviestinä ilmoitus varatusta ajasta, joka on reilun viikon päästä. Silloin kuulen, mitä hauskuutta minulle on tarjolla lopun lähestyessä.

Loppuhan tässä lähestyy, mutta se ei ole uutinen, olen tiennyt sen siitä asti kun sytostaattihoito jouduttiin lopettamaan kesken neuropatian vuoksi. Mikään ei siis ole muuttunut, mutta toki tilanne on konkretisoitumassa kovaa vauhtia. Peijaisten pitäminen etukäteen oli hyvä juttu. Tietysti saatan elää vielä vaikka kuinka kauan, ellei veritulppa onnistu junttautumaan johonkin sopivaan paikkaan ja pudottamaan muorin lennosta, niin sanoakseni. Se olisikin hyvä. Äkkikuolema olisi ihana. Sitä tuskin saan, olen nimittäin alkanut nähdä sisäisissä silmissäni näyn, että makaan sairaalasängyssä. Yleensä sellainen näky toteutuu. Eihän se tarkoita että se olisi viimeinen makaus. Saattaahan se tarkoittaa satunnaista sairaalareissuakin. Mutta olen valmis lähtemään tästä ajan ja paikan jatkumosta.

Read Full Post »

olen viettänyt viime aikoina, tarkemmin sanoen viime torstaista eiliseen sunnuntaihin asti. Kajaanin-sisko oli atimoimassa, ja lisäksi poikani vietti kevättalvilomansa loppuja täälläpäin. Vietimme monta päivää ”hekumoiden sisarellisissa tunnustuksissa” kuten maailmankuulu tyttöromaaninkirjailija niin osuvasti luonnehtii senkaltaisia kohtaamisia. Lauantaina juhlimme ensimmäisiä peijaisiani Turussa ravintola Hiilessä, me kolme sisarusta ja poikani, joka on rauhallinen mies ja siis kestää äidin ja tätien kouhotukset kuin mies. Päätimme juhlia peijaisiani niin monta kertaa kuin suinkin ehdimme, onhan se aivan parasta kun vainaja itse voi osallistua tapaukseen. Hiili oli ainakin minulle uusi paikka ja osoittautui oikein viihtyisäksi eikä ruoassakaan ollut moitteen sijaa.

Nyt olen aivan uuvuksissa riehuttuani epätavallisen paljon tavallisen flegmaattisen oleiluni sijasta. Seurustelu on ihmeen rasittavaa, kaikesta ylimääräisestä kävelemisestä puhumattakaan. En ole tajunnutkaan, kuinka huonossa kunnossa alan olla. Elän toivossa että kuolen ennen kuin hyydyn aivan kokonaan. Onneksi minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään jos en jaksa. Jaksoin kyllä oikein hyvin käydä aamulla labrassa, viikolla on vastassa syöpälääkärin vastaanotto. Silloin pohditaan, mitä taudilleni tehdään jos mitään.

Töitäkin on tekeillä, laittelen julkaisukuntoon Pietu Orikiven aivan ihania murrekirjoja Koillismaan selkosilta. Nautin valtavasti hersyvästä puheenparresta ja elävistä ihmiskuvista. En kuitenkaan hosu niitten kanssa, teen sitä mukaa kuin jaksan nousta punkanpohjalta. Tai paremminkin poutapilveltä; jenkkimallinen sänkyni on unelmaisen pehmeä joskin rutisee toisinaan allani. Kyllä se silti kestää loppuun asti.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Read Full Post »

Josh Lanyonia saa vihdoinkin Telum Saxumilta! Kesti kauan ennen kuin Elisa Kirja sai pantua Kummitustalon tarjolle, mutta tottapuhuen syy ei ollut siinä päässä. Itse olin tehnyt kämmin epubin koodissa, joskaan en tiedä, miten. Validoin epubin neljällä ohjelmalla ja sain kaikilla virheettömän tuloksen, mutta Elisapa löysi omalla validaattorillaan virheen! Siitä näkee millaista hässäköintiä epubin tekeminen voi olla. Sen voi tehdä helposti automaattisilla ohjelmilla, mutta ne tekevät koodista sotkuisen enkä tykkää siitä. Oma vikani. Eihän lukija tiedä, millaista syheröä kirjan koodista löytyy kunhan lukeminen vain sujuu sutjakkaasti. Jostain syyystä koodausohjelmani tekee toisinaan haamukoodia, joka on ärsyttävää koska sitä ei näy missään, validaattori vain väittää että sitä on. Mutta minusta on valtavan hauskaa etsiä virheitä ja korjata ne ja saada homma toimimaan. Aina se ei onnistu, kuten näitten kahden Joshin kirjan kohdalla kävi. Toinen kirja, Kadonneen vainajan arvoitus, tulee varmasti kohta myyntiin sekin.

Joshin kirjat ovat erittäinkin lukemisen arvoisia, ja kuten olen moneen kertaan maininnut, erityisesti naiset rakastavat niitä. Ne ovat viihdettä parhaimmillaan. Kukapa ei haluaisi rentoutua hauskan ja jännittävän, romanttisen tarinan parissa? Joo, tiedän, monia ärsyttää ajatuskin romanttisen tarinan lukemisesta, mutta maailmassa on tarpeeksi ikäviä asioita ilmankin että niistä pitäisi lukea silloin kun haluaa nousta arjen yläpuolelle edes hetkeksi. Mitä romantiikka sitäpaitsi on? Se on parhautta, ihmistenvälisiä suhteita, suuria tunteita, helliä tai rajuja, intohimoa, mustasukkaisuutta, juuri sitä kaikkea mikä virkistää mieltä ja panee vauhtia sydämeen. Se ei ole paha juttu ollenkaan. Mutta Telum Saxumin kirjat eivät toki ole kaikki romansseja, tulossa on scifiä ja zombeja ja saattaa olla että jopa ihmissusia — neuvotteluja käydään koko ajan.

Sydämestä ajatukseni hyppäsivät terveyteen yleensäkin, ja siitä muistin, että syöpälääkäri soitti viimeinkin eilen. Juttelimme hyvä tovin tilanteestani ja tulevaisuudennäkymistä. Lääkäri sanoi, että kaikki näyttää niin hyvältä, että seurantatarkastus tehdään vasta joskus alkukesällä. Ei jatkuvaa verikokeissa ja Tyksissä laukkaamista ainakaan puoleen vuoteen. Ihan kuin olisin päässyt koulusta kesälomalle tai jotain! Saan olla ihan rauhassa. Mahtava tunne. No, tottapuhuen arvaan että tiedossa on sairaalareissu keväänkorvalla; kasvaimethan kasvavat koko ajan ja alkavat muodostaa ascitesta. Mutta enpä tuota sure ainakaan etukäteen. Juuri nyt oloni on hyvä ja elämäni tuntuu kaikin puolin elämisen arvoiselta.

Read Full Post »

« Newer Posts - Older Posts »