Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Nick Wilgus’

pikkuveli_pieni
 

 

 

 

 

 

 
 

 

 

 

Nämä kaksi kirjaa ovat nyt nähneet julkisen päivänvalon eli ilmestyneet kaiken kansan iloksi. Kolmaskin kirja on ihan huulella, jos niin voi sanoa. Sen kanssa kämmäsin totaalisesti. Kun olin lähettämässä sitä Elisa kirjaan, lähetinkin sen vahingossa eräälle henkilölle, joka varmaan olisi kauhistunut jos olisi lukenut kirjan, bdsm-rietastelun. Hän kertoi, kun pahoittelin tapahtunutta hänelle, että hän hävitti heti oudon meilin suomatta sille vähäisintäkään mielenkiintoa. Onneksi. Näinä päivinä koordinaationi haparoi muutenkin oudosti, joten onko kumma jos satun tökkäämään väärää sähköpostiosoitetta laatiessani meiliä. Sytostaatteja sopii syyttää taas kerran.

Näissä kahdessa kirjassa on näennäisestä eroavaisuudestaan huolimatta paljon yhteistä. Molemmat kertovat rakkaudesta, tunteista, itse elämästä kaikessa raadollisuudessaan ja kauneudessaan. Molemmat ovat nautinnollista luettavaa, varsinkin jos tykkää tirauttaa pari kyyneltä kun oikein kouraisee sydämestä.

Read Full Post »

kesä nimittäin. Se meni kuten kesät aina menevät, enimmäkseen huomaamatta. Ihan hyvä kesä se oli vaikka menikin myrkkyjen vallassa. Tänä kesänä ei vaivanani sentään ollut itsepintaisesti sinnittelevää leikkaushaavaa niin kuin viime kesänä. Parempaan päin siis on menty.

Lähetin Nick Wilgusille Ravista sokeripuuta -kirjan kannen näytille, ja hän piti siitä, onneksi. Pyysin häneltä promokuvan, ja näette sen tuossa vieressä. Hän on hyvä tyyppi sen lisäksi että on armoitettu tarinankertoja.

Noin muuten olen viritellyt hiukan Telum Saxumin kotisivua. Täältä voitte lukea esittelyjä muutamasta kirjailijastani, esim. Nickistä. Tulossa on muitakin kunhan ehdin sinne asti.

Olen seuraillut pari päivää asuintaloni pihan tapahtumia päätäni puistellen. Talon lapsivihamielinen äijäkööri on saanut haaveensa todeksi, eli talon pihalta poistettiin nyt lasten leikkipaikka. Paljon siitä ei ollutkaan enää jäljellä, hiekkalaatikko ja keinun runko muutaman neliön hiekkaplaanilla. Nyt kaikki on pois ja tilalla on pelkkää multaa, johon ilmeisesti on tarkoitus kylvää ruohonsiementä. Varsinkin tummahkot lapset saivat joka ilta istuntoaan pitävän pihaparlamentin raivon valtaan. Lapsiparat eivät osanneet tehdä mitään oikein hiekkalaatikossa. Melusivatkin vielä, ressukat. Eipä silti, heitä ei ole näkynytkään aikoihin, perheet varmaan pelästyivät ja muuttivat turvallisemman oloiseen paikkaan. Mielenkiintoista nähdä mitä sitten tapahtuu kun taloon muuttaa supisuomalainen lapsiperhe. Missä ne lapset sitten leikkivät? Naapurin pihalle ei ole menemistä, siellä vasta raivokkaasti omaansa puolustavia asukkaita onkin, ja lähin puisto on kyllä lähellä mutta ei sinne voi lähettää pieniä lapsia yksin leikkimään niin kuin oman pihan hiekkikselle. Jota siis ei enää ole. Suvaitsemattomuus saa ihmeitä aikaan.

Read Full Post »

Soitto Tyksistä sai minut huokaisemaan syvään helpotuksesta. Desmoidilleni on päätetty olla tekemättä mitään. Sitä vain tarkkaillaan, harvakseltaan. Saan olla aivan rauhassa tammikuuhun asti. Vasta sitten on aika mennä sekä syöpä- että kasvaintarkastukseen. Olin jo ehtinyt kehitellä mielessäni melko epämiellyttäviä kuvia uudesta leikkauksesta, joka tuottaisi taas huonosti parantuvan haavan. Minulle soittaneen lääkärin mukaan desmoidin poistaminen merkitsisi sitä, että osa vatsalihasta poistettaisiin ja korvattaisiin tyräverkolla. Koska kasvain on täysin ennustamaton, voin vain toivoa että ehdin kuolla ennen kuin se tappaa minut. No, vitsi vitsinä.

Olen alkanut varovaisesti pidentää kävelylenkkejäni. Käveleminen on erinomaisen hyvä keino sekä tappaa aikaa että kohottaa kuntoa. Vaikka ei minun hidas paarustamiseni taida nostaa sitä kovin korkealle. Kunhan edes hiukan. Olen siinä tilassa, että sängystä ylös nouseminen aamuisin tekee tiukkaa. En kerta kaikkiaan saa impulssia, joka nostaisi minut ylös. Makaan siinä pohjuspuillani puolihorteessa, torkahdan välillä ja näen omituisia unia, havahdun hetkeksi ja vaivun taas tuonpuoleisiin maailmoihin. Tosin yön pitkien tuntien aikana ehdin nousta monta kertaa vessareissulle, joten ehkä aamun veltostelu johtuukin siitä. Vaan minkäs sille tekee? Kun luonto kutsuu, kutsuun on vastattava vikkelästi. Pääsee vähemmällä pyykinpesulla.

Ilmojakin piisaa. Marraskuu menossa näin pitkällä ja aurinko paistaa kuin hullu. Pakkasista ei ole tietoakaan, eikä siis lumestakaan. Pysyköönkin liukkaus poissa vielä kauan, jotta pääsen kävelyilleni!

Muuten, luin pitkästä aikaa pari kirjaa, joista pidin todella paljon. Yhdysvaltojen syvään etelään sijoittuvassa Mississipissä päähenkilö, Wiley, on köyhä yksinhuoltajaisä, homo, joka kasvattaa huumelasta. Sellaista, jonka vanhemmat ovat käyttäneet huumeita odotusaikana. Sen takia Wiley on täysin huumekielteinen. Lapsi on kuuro ja muutenkin vammainen mutta älykäs ja fiksu pikkupoika. Wiley kehittelee suhdetta pesunkestävään jenkkiin, Jackiin, joten kulttuuriset erot tulevat kiinnostavasti esiin. Jackilla on myös huumehistoriaa, joka hiertää pahasti pariskunnan välejä. Kerronta on loistavaa, ja mikä parasta, kirjoissa ei esitetä yhden yhtäkään seksiaktia, mutta silti pääparin suhteesta ei jää kertomatta mitään. Sitä minä sanoisin hyväksi kerronnaksi. On taito osata kertoa tapahtumista kuvailematta niitä suoraan. Ennen se osattiin. Nykylukijat kuulemma vaativat kiintiönainteja kirjoihin, oli genre mikä hyvänsä, joten kirjoittajat vain vastaavat kysyntään, parhaansa mukaan. Mutta genitaalien käsittelyn tarkka kuvailu ei välttämättä tee tarinasta hyvää. (Käsityön innoittamiseen tarvittavat tarinat ovat tietysti asia erikseen.) Kirjat ovat Nick Wilgusin Shaking the Sugar Tree ja sen jatko-osa Stones in the Road. Tapahtumat sijoittuvat Tupelon kaupungin tienoille, Elviksen kotikaupungin, kuten kaikki ainakin kypsään ikään ehtineet ihmiset tietävät, joten kirjojen kielessä on kutkuttavasti etelävaltiolaisia puheenparsia. Ah, olisipa ihanaa suomentaa kirjat, mutta niitten kieli taitaisi ylittää kykyni juuri niiden etelävaltiolaisuuksien takia.

Read Full Post »