Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘solumyrkyt’

mutta ei sentään hirmumyrsky. Kun kävin illansuussa kaupassa, jalkani tuskin koskettivat maata kun tuuli vei. On se aika ihmeellistä kun ajattelee, että tuuli on vain ilmaa. Ilmassa tuntui olevan runsaasti energiaa, vai liekö vain happea, joka sai ilman tuntumaan virkistävältä. Nyt kellon käydessä iltayhdeksää tuuli on laantunut. Vai mahdanko olla myrskyn silmässä? Oli miten oli, tuulen raivoa oli mukava kuunnella sisällä. Kovasta tuulesta huolimatta ilma on ollut koko päivän hyvin lämmin. Ihana elokuu! Lopuillaan jo, mokoma. Kesä tuli ja meni, mutta onneksi edessä on vielä ties kuinka pitkä ja ihana syksy.

Minun syksystäni tulee toisenlainen kuin luulin. Lääkäri soitti viikolla Tyksistä ja kertoi taannoisen TT-kuvauksen tulokset. Osa etäpesäkkeistä, eli ryyhelmä, on hävinnyt ja imusolmukkeet pienentyneet, mutta vatsasta löytyi uusi kasvain. Markkerikin on nousussa ja on nyt 150. Sytostaattikuuri siis jatkuu. Pyysin saada pitää ensin pari viikkoa taukoa, ja se suotiinkin. Syyskuun puolella sitten alan käydä viikoittain saamassa Taxolia. Kolme viikkoa peräkkäin ja sitten viikon paussi ja rumba jatkuu herraties kuinka kauan. Siis niin kauan kuin annan sen jatkua, jos tauti ei tokene.

En millään joutaisi sairastamaan nyt kun pikku kustantamoni on lähtenyt niin kivasti alkuun. Ensimmäiset kolme kirjaa tulevat ulos ihan pian. Haluan pysyä hengissä edes sen aikaa että näen, löytävätkö kirjat lukijansa. Kirjoissa riittää työtä tolkuttomasti, ja kaikki se on kivaa. Bilal’s Bread on nyt käännetty ja odottaa editoimista ja kantta. Sokeripuu-kirjaan tein loppujen lopuksi itse kannen. Taiteilija teki sitä varten upean kuvan, mutta se ei sopinutkaan kirjan sisältöön. Olin briiffannut hänet huonosti. Voin kyllä käyttää kuvaa jonkin toisen kirjan kantena. Kuva on niin ihana että se potkaisi jumissa ollutta mielikuvitustani persuksille niin että en saa nykyään nukuttua kun päässä jyllää tarinoita.

Ravista sokeripuuta Tämä on omatekemäni kansi. Perinteinen m/m-romanssin kansi. Omasta mielestäni tämä kuvaa hyvin kirjan hilpeää luonnetta. Tarinassa on vakavia teemoja, mutta kaikki esitetään hervottoman huulenheiton ryydittämänä.

Read Full Post »

eli pienkustamoni on syntynyt, voisi sanoa että viimeisillä hetkillä ennen kuin krematorion luukku kolahtaa. Kolahtaako se? Hmm, enpä tiedä. Oli miten oli, Telum Saxum on olemassa, kotisivukin pystyssä joskin vielä vaiheessa, ja neuvotteluja käydään kiivaasti kirjailijoitten ja heidän agenttiensa kanssa. Käydään… siis minä käyn. Pitäkää peukkuja! Oikeuksia kyllä saa, se ei ole ongelma eikä mikään, mutta välirahat voivat olla melleviä.

Aika on kiitänyt viime aikoina sellaista vauhtia, että tapahtumia ei ole millään ehtinyt hakata kiveen eli kirjoittaa blogiin säilyväksi ikiajat, tai ainakin niin kauan kuin netti on olemassa. Juhannuskin tuli ja meni ja oli sään suhteen merkillisen leppoisa, Suomen juhannukseksi. Ennen sitä sain Gemzar-tehosteen ja vieraitakin kävi, Kajaanin-sisko nuoremman tyttärensä kanssa. Niin harvinaiset ja rakkaat vieraat ovat elämän suuria nautintoja. Heidän vierailunsa oli lyhyt mutta antoisa. Puhuimme niin että kieltä pakotti, joskin oma ääneni oli ja on yhä melko kadoksissa, sytkyjen takia kai. Aina voi toki kuunnella kun toiset puhuvat. Virkistyin suuresti harvinaisesta sosiaalisesta tapauksesta. Normaalisti voi kulua päiviä kun en sano ainuttakaan sanaa.

Äänen katoamisen lisäksi toisessa korvassani on tunne kuin jokin yrittäisi tulla sieltä ulos mutta ei millään mahdu, siis kuin jokin painaisi korvakäytävän seinämiä, jokin lämmin mutta näkymätön. Lähisiskoni ehdotti, että se voisi olla jokin hyönteinen tai sen semmoinen, joka on työntäytynyt korvaani. Vaan ei ole, jostain muusta on kysymys. Mistäpä muusta kuin sytostaateista. Ne aiheuttavat merkillisiä oireita.

Tautien tullessa taas mieleeni merkitsen muistiin, että viimeisimmän keuhkoröntgenkuvani selostuksessa kerrotaan osan keuhkoistani romahtaneen ja rintarangassani näkyvän selkärankareuman aiheuttamia muutoksia. Että silleen. Saa nähdä, mikä tauti vielä löytyy. Onneksi minulla ei ole aikaa murehtia vaivojani, Telum Saxum pitää minut rullaamassa niin että olen kuin mikäkin Duracel-pupu, tosin ilman rumpua.

Jos joku ihmettelee, miksi firmallani on niin kummallinen nimi, sen tarina palautuu kauas muinaiseen fantasiamaailmaani Malanzariin. Siellä on majatalo, jonka nimi on Särkynyt keihäs, ja sen kyltissä on lohjenneen, obsidiaanista tehdyn keihäänkärjen kuva. Pala lohkesi kun keihäs osui erään minotaurin kylkeen, mistä tapauksesta seurasi kaunis rakkaustarina, jonka seurauksena syntyi majataloa isännöivä ruma mutta sydämellinen mies.

Äh, ajatukseni harhailevat taas missä milloinkin. Takaisin ruotuun, hus! No, itse asiassa minulle ei kuulu hirveämpiä. Minulle saa tarjota käsikirjoituksia, mutta niissä pitää olla munaa. Totta puhuen työstän juuri erästä public domain -klassikkoa (munatonta mutta traagista). Aion julkaista niitäkin, ne kun ovat ilmaisia. Ymmärrän kyllä rahan arvon vaikka en mammonasta niin kauheasti piittaakaan. Saa sitä olla, se helpottaa kummasti elämää yleensä ja varsinkin harrastuksia.

Read Full Post »

Kulunut viikko on ollut matalalentoa sinne tänne, terveysasioissa lähinnä. Labrakäyntejäkin osui kaksi tälle viikolle. Eilen olin Tyksissä luomassa suuntaviivoja hoidolleni yhdessä onkologin ja syöpähoitajan kanssa. Tarkoitan, että minullakin oli sanani sanottavana asiassa. Ainakin minulta kysyttiin mielipiteitä eri asioista. Mikä oli hienoa. Lääkäri sanoi, että tautiani ei voida enää parantaa, mutta sitä voidaan hoitaa. Selkokielellä se tarkoittaa kuolemantuomiota. Kysyinkin, mihin sitten kuolen kun kuolen. Johonkin infektioon, arveli lääkäri, tai keuhkokuumeeseen, tai sitten vain hiivun hiljalleen pois. Vielä on sekin mahdollisuus, että koska kieltäydyn pistämästä itseeni verta ohentavaa Fragminia (joka eroaa Klexanesta sillä, että Kela korvaa sen syöpäpotilaille), saatan myös saada veritulpan ja nyykähtää siihen. Se olisikin armeliasta, arveli syöpähoitsu, ja nauroimme yhdessä täyttä kurkkua. Pidän hänestä kovasti. Hän on lämmin, ymmärtäväinen ja huumorintajuinen mutta asiallinen ihminen. Minulle luvattiin asentaa infuusioportti, koska suoniani on vaikea löytää ja olen hiukan tuskastunut turhaan pistelyyn. Alan saada Gemzar-Carboa sytostaatiksi. Siinä on kuulemma pahoja sivuvaikutuksia, mutta vähemmän kuin toisessa tarjolla olleessa myrkyssä, jonka nimeä en muista. Hoito alkaa ensi viikolla. Mielenkiintoista.

En suinkaan ole kuukahtamassa ihan lähiaikoina (ellen sitten siihen mahdolliseen tulppaan). Voi olla että menee parikin vuotta ennen kuin konstit loppuvat. Elämä tuntuu aika erikoiselta kun sen ääripää alkaa häämöttää ihan konkreettisesti. Poikani soitti ja juttelimme hyvän tovin juuri siitä. Hänen kanssaan voin jutella kuolemastani ilman että hän alkaa nikotella. Ihmeellinen mies! Mietimme yhdessä mm. sitä, mitä voisin vielä haluta ennen lähtöä. Päädyimme tietokonepeleihin, sellaisiin, joita pystyy pelaamaan viimeisillä voimillaankin ja älyn tökkiessä. Hän lupasi käydä pelihyllynsä läpi ja katsoa, sattuisiko hänellä olemaan jokin semmoinen peli.

Viikolla osuin mukavaan juhlahetkeen ihan vahingossa. Käväisin nimittäin lähisiskon luona, jolla sattui olemaan syntymäpäivä, ja kun siinä jutustelimme, paikalle saapui hänen tyttärensä. Tuota pikaa tytär kattoi äidilleen yllätykseksi syntymäpäiväkahvipöydän, ja niin sitten nautimme ihanista leivonnaisista neljän, kolmea eri sukupolvea edustavan naisen kesken. Mukana oli nimittäin sisarentyttären pikkutyttökin. Ja voi että se oli ihanaa! Koin hyvin syvästi kahvittelutuokion tunnelman. Sellainen tuiki tavallinen perhe-elämään kuuluva hetki on minulle harvinaista herkkua ja siksi niin nautinnollinen.

Säätilastakin täytyy toki tehdä maininta jälkipolvia ajatellen: keväinen. Lumet ovat häipyneet, mutta öisin on koleaa. Aamusumut ovat sankkoja. Monenlaista linnunlaulua kuuluu jo. Välillä satelee mutta ei kovin rankasti. Rakeitakin on tullut tällä viikolla.

Ai niin, sain E-painoksen myyntiraportin ja ilahduin suuresti huomatessani, että vanha grimoire Musta Kana on alkanut mennä kaupaksi Elisa-kirjassa. Magia kiinnostaa ihmisiä.

Read Full Post »

Aamulla herätessäni ikkunoitten takana näkyi pelkkää valkeutta. Koetin tihrustaa näkyä ja mietin, onko silmänpohjarappeumani edennyt jo niin pitkälle. Mutta ei. Sumua se vain oli, ja maan valkeutta. Vielä eilen tein kohtalaisen pitkän, hitaan sunnuntaikävelyn sulia teitä pitkin, suuresti nauttien, ja nyt taas on lunta maassa, ja epäilemättä jäätä myös. Onneksi ehdin saada huomaavaiselta kaupungilta liukuesteet. Ei hätiä mitä. Pääsen kyllä liikkeelle jos haluan. En ole varma, haluanko. Minulla on kasa hyviä kirjoja odottamassa lukemista ja äänikirjoja kuunneltaviksi samalla kun virkkaan tunikaa itselleni, ja työn alla on mielenkiintoinen käännös. Laiskaa raatoa on vaikea saada revittyä ulos liukastelemaan, ellei ole ihan pakko. Kumma kyllä oma terveys ei tunnu sellaiselta pakolta.

Sain lopultakin aikaiseksi hankkia itselleni kotivakuutuksen. En tiedä, miksi se alkoi tuntua ajankohtaiselta juuri nyt, minä kun en ole päätäni vaivannut moisella viiteentoista vuoteen. Vaihtoehtoja tutkiskellessani tulin ajatelleeksi, miten paljon riihikuivaa olen säästänyt vakuutusmaksuissa vuosien aikana. Eipä silti että tarvitsisin vakuutusta nytkään, eihän minulla ole mitään arvokasta. Ellei sitten se uusi kännykkä, heh. Pöytä-pc:ni on jo menettänyt arvonsa ja läppäri hajonnut, kalustus peräisin kirpputorilta ja korut rihkamaa. Tässä vaiheessa elämää huomaa, miten vähällä pärjää. Se, mikä on parasta elämässä, ei ole kiinni tavarasta. Se on kiinni terveydestä.

Mistä tuli mieleeni, että luin eilen Merete Mazzarellan Juhlista kotiin -kirjan, josssa hän kertoo äitinsä kuolemisesta syöpään. Kirja on täynnä lempeää viisautta; Mereten tanskalainen äiti oli hieno ihminen monessa mielessä. Mietin, että olen itsekin melkein luvannut kirjoittaa kirjan syövästäni, mutta lukiessani Mereten kirjaa viimeistään tajusin, kuinka mahdoton urakka se olisi. Varsinainen tarina olisi lyhyt: tauti löytyi, se hoidettiin, sen uusiutumista odotellaan. Kirja pitäisi sitten täyttää viisailla mietteillä ja kohottavilla ajatuksilla, tai edes huvittavilla jutuilla, mutta rahkeeni tuskin riittävät sellaiseen, niin ankarasti sytostaatit kurittivat aivotoimintaani. Voiko tässä enää seurata mitään hyvää? No, ajatus on turhan ankea. Alan taas olla elämäni kunnossa, mitä nyt kankea sekä hengen että ruumiin puolesta. Onneksi ovat unet. Niihin ei vaikuta mikään maallinen, ainakaan latistavasti.

Read Full Post »

Kuulin tänään aikaansa valppaasti seuraavalta lähisiskoltani, että Kaarina jakaa 65 vuotta täyttäneille asukkailleen ilmaiseksi liukuesteet kenkiin. Koska olen jo kerran levinnyt keskelle risteystä ja loukannut siinä rytäkässä polveni, tallustin heti yhteispalvelupisteeseen. Nyt minulla siis on hienot kapineet viriteltäviksi kenkiini kun lähden taiteilemaan ulos liukkaille kaduille. Mielenkiintoista nähdä, käytänkö niitä kertaakaan. Toivottavasti pysyn järjissäni ja käytän niitä.

Ilma on taas vaihteeksi niin hieno, että tallusteluni oli pelkkää juhlaa. Hidas etenemiseni tosin tuskin täyttää edes tallustelun tuntomerkkejä. On se mahtavaa kun ei ole kiire minnekään. Kävin samalla reissulla kirjastossa hakemassa tilaamani kirjan, Muinaisuutemme jäljet. Asetun kohta mukavasti nojatuoliini lukemaan sitä. Rakastan kaikkea arkeologista ja muinaista.

Itse asiassa nyt kun tulen ajatelleeksi asiaa, olen alkanut heräillä henkisesti, eli ilmeisesti sytostaattien aiheuttama aivosumu on alkanut vihdoinkin haihtua. Jotakin outoa nupilleni kyllä on tapahtunut. Nimittäin olen koko päivän antanut käännöspuuhani taustalla soida Youtubesta kokoelmaa, jossa on pelkkiä vanhoja kappaleita, siis kaikenmoista mölymusaa, jota en normaalisti kykene kuuntelemaan ollenkaan. Nyt sekin menee. Olenkohan sekoamassa? Ja olen jotenkin kuin jälkijunassa kehittänyt mieltymyksen Pet Shop Boysiin. Neil Tennantin ääni on jotenkin niin miellyttävä. Hiukan honottava, hunajainen. Tai jotain. Mieleeni tulee vuonna 2008 tapahtunut sekoamiseni, jonka aiheutti Hvorostovskin ääni. Tuskin nyt on mistään yhtä dramaattisesta jutusta kysymys. En tunne itseäni ainakaan samalla tavalla seonneeksi. Paitsi että kyllä jumputtavan sekalaisen iskelmämusiikin kuunteleminen hiukan huolestuttaa. Iskelmä? Ehei, paremminkin se on rockia, heviä, kasarirytkytystä. No, on se parempaa kuin nykymusiikki. Tai mistä minä tiedän kun en kuuntele sitä. En pysty.

Read Full Post »

65. syntymäpäiväni. Laitoin jo Kelaan hakemuksen kansaneläkkeestä. Saatan saada pari tonnia vuodessa, mutta tietysti se vähentää asumistukeani. Joten lopputulos lienee plusmiinusnolla. Oli miten oli, eläkeläisenä on rattoisaa olla, varsinkin kun ei ole suuria vaatimuksia minnekään päin. Itse asiassa ajattelin aamulla kävellessäni terveyskeskukseen verikokeisiin, että olen onnellinen ihminen. Sanotaan, että ihminen harvoin tietää mitä onni on, mutta hän tietää oikein hyvin, mitä se oli. Itse tiedän olevani onnellinen juuri nyt. Tämä on hyvä vaihe elämässäni. Saattaa kuulostaa omituiselta, mutta onni ei olekaan kiinni mistään ulkoisesta. Se on sisäinen tunne, hiljalleen hehkuva lämpö sisimmässä.

Onnentunnettani ei vähentänyt sekään, että palaillessani labrasta liukastuin keskellä risteystä ja lensin mahalleni oikein komeasti. Tunsin, miten polvilumpio työntyi sivuun paikaltaan. Onneksi mikään ei murtunut, mutta toki polvi tuntuu nyt aralta. Saa nähdä, miten se tästä kehkeytyy. Autonrenkaitten liukkaaksi tahkoama lumi, joka piileksii vastasataneen uuden lumikerroksen alla, on salakavala perkele.

Koetan tässä muistella, mitä kaikkea kuluneeseen vuoteeni on sisältynyt. Esiin nousee tietysti syöpä, joka löytyi viime kevätpäiväntasauksen tienoilla. Sen hoitamisessa onkin mennyt ainakin puolet vuodesta. Hoitojen loputtua minusta löytyi lisäksi desmoidi, joten kaikkien perussairauteni huomioon ottaen olen aika tautinen tapaus. Mikään niistä ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa minua. Minusta tuntuu kummalliselta kun syöpää sairastavien sanotaan taistelevan urheasti tautia vastaan. Miten se taisteleminen tapahtuu? Onko se mielentila vai jotain konkreettista? Hoidot tietysti ovat hyvinkin konkreettisia ja rankkoja, mutta ei niitten kanssa taistella, ne vain otetaan vastaan ja odotetaan sitten enemmän tai vähemmän kurjassa kunnossa niistä selviämistä. Varsinkin sytostaatit tekevät olon kurjaksi. Voi olla niin, että se taisteleminen on monen kohdalla taistelua kuolemanpelkoa vastaan. Koska en itse pelkää kuolemaa (jota ei oikeastaan edes ole), mieleni on levollinen. Ymmärrän kyllä, että nuorelle ihmiselle syöpädiagnoosi on iso juttu. En vähättele yhtään. Kun koko elämä on vielä edessä, sen vaaranalaiseksi joutuminen on varmasti veretseisauttava tapaus. Tai jos sairastuneella on lapsia, joitten tulevaisuus pitää myös ottaa huomioon. Oma lapseni on jo aikuinen eikä minun tarvitse murehtia hänen tulevaisuuttaan, se ei ole minusta kiinni millään lailla, mutta en tietenkään olisi halunnut aiheuttaa hänelle murhetta sairastumisellani. Äidit ovat sellaisia. Ainakin jotkut.

Noin yleensä vuoteni on mennyt melko tapauksettomasti ohi. Tai onhan kaikenlaista tapahtunut, mutta paremminkin sisäisesti ja niin lähellä ja näennäisesti niin pieniä juttuja, että niistä ei jää aikakirjoihin mitään merkittävää. Mitä oikeastaan olen tehnyt koko vuoden? En ihmeemmin mitään. Olen ollut perinpohjaisen saamaton. Tietysti olen lukenut, kirjoittanut, kääntänyt, tehnyt e-kirjoja, sen sellaista. Alkuvuodesta kävin tanssimassa rivitanssia, mutta sen jouduin lopettamaan koska minulle tuli huono olo hyppelemisestä (no se syöpäkasvain sen tietysti aiheutti). En ole ollut hyvä kenellekään, en auttanut ketään, en keventänyt kenenkään taakkaa, mutta en myöskään riidellyt enkä hankaloittanut kenenkään elämää. En ole ollut hyvä ystävä kenellekään, vaan paremminkin vältellyt kaikkia ja piileksinyt pikku kolossani. En ole edes opiskellut mitään, en kieliäkään. Rankat hoidot ovat tarjonneet minulle hyvän tekosyyn laiskotteluun. Siinä suhteessa vuoteni ei ole ollut kovin hyvä. Mutta enpä tuota sure. Kaikella on aikansa.

Read Full Post »

Viime kerralla kerroin kaljuuntuneeni toisen kerran. Nyt voin ilokseni kertoa, että uusi tukkani on saavuttanut jo sentin pituuden. Lantavassa maaperässä se kasvaa nopeasti. Ties kuinka pitkäksi ehtii ennen kuin taas irtoaa. Mutta eipäs maalata piruja seinälle.

Sain viimeiseksi sytostaattieräksi onneksi pelkkää karboplatiinia, ja selvisin siitä kaikella kunnialla. Kohtalaisen ajan kuluttua viimeisestä latingista kävin TT-kuvauksessa. Sillä katsottiin, olivatko hoidot tehonneet. Kyllä olivat. Munasarjasyövästä ei näkynyt kuvissa jälkeäkään. Mutta jotain uutta näkyi: vatsan alueelta löytyi pinnanalainen kudospaksuuntuma. Siitä otettiin biopsia viikkoja sitten. Kun kävin Tyksin haavapolilla näyttämässä haavaani, ihmettelin siinä ritsillä matessani, miksi biopsiasta ei ole kuulunut tuloksia. Paikalla ollut lääkäri, plastiikkakirurgi muuten, viehättävä nuori nainen, armahti minut ja katsoi koneelta, että biopsian mukaan kyseessä ei ole mitään syöpääni liittyvää, vaan kasvain, joka ei ole pahanlaatuinen. Nimenkin hän sanoi mutta unohdin tietysti sen heti. Vasta tänään, kun selostus biopsiasta oli tullut Omakantaan, sain selville ilmestyksen nimen: desmoidi kasvain. Aloin heti tutkia sitä netistä. Hiukan ällistyin kun luin, että desmoidi on erittäin harvinainen kasvain, jota maailmanlaajuisesti löytyy 1-2 ihmiseltä puolesta miljoonasta. Mistä huupsetista minä olen onnistunut saamaan sen? Se saattaa olla myös perinnöllinen, mutta tietääkseni kenelläkään suvussa ei ole ollut sitä. Se saattaa olla pahakin, sillä se saattaa kasvaa nopeasti ja tunkeutua lähellään oleviin tärkeisiin elimiin, joista sitä ei sitten saakaan leikattua pois.

Haavapolilla kävin näyttämässä haavaani, joka osoittautui viimeinkin parantuneeksi. Kestikin miltei päivälleen viisi kuukautta ennen kuin se umpeutui lopullisesti. Kaikenlaista sille ehdittiinkin tehdä, tunkea Sorbact-nauhaa, huuhdella, ilmastaa ja mitä kaikkea. Vasta haavapolin hoitaja tiesi tepsivän keinon: hän kastoi Sorbactin hunajaan ja vasta sitten tunki sen haavaan. Hoitoa jatkettiin hänen ohjeittensa mukaan terveyskeskuksessa. Koska paikalliseen terveyskeskukseen ei saanut aikoja joka toiseksi päiväksi niin kuin haavahoitaja määräsi, vaan vain joka neljänneksi, haava sai parantua rauhassa eikä sitä revitty esiin liian usein. Varmaan sekin auttoi paranemista. Hunajan kanssa jäljellä olleet kolme avointa kohtaa umpeutuivat kolmessa viikossa, jonka jälkeen kävin siis näyttämässä tilannetta haavapolilla ja sain kuulla että haava on kiinni ja pysyy. Helpotuksen tunteeni on ääretön. Avohaava ja kesähelle on yhdistelmä, joka raastaa hermoja, uskokaa pois.

Nyt sitten odottelen tarkempaa tietoa, mitä Tyksin korkeastioppineet päättävät tehdä desmoidille kasvaimelleni. En tiedä, pitäisikö minun kauhistella vai ihastella kun olen saanut peräti kaksi harvinaista tautia tavallisten perussairauksieni päälle. Ei munasarjasyöpäkään ole kovin yleinen. Parempi lie nauraa vaan. Noin yleensä ottaen alan olla melko hyvässä kunnossa joskin väsähtänyt, mutta arvelen, että se on vain laiskuutta.

Read Full Post »

Older Posts »