Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘syöpä’

Vuosi vetelee viimeisiään ja ulkona käy aikamoinen pauke ja rätinä. Lapset siellä ammuskelevat rakettejaan. Varmaan seassa on aikuisiakin, mutta ilta on vielä nuori. Varsinainen sota alkaa myöhemmin, puolilta öin. Kauniitahan kaikenmoiset ilotulitteet ovat räjähtäessään, ei siinä mitään, eikä niitten katseleminen omalta parvekkeelta käsin edes maksa mitään.

Olen nyt nukkunut muutaman yön CPAP-laitteen kanssa, ja olen virkistynyt vallan ihmeellisesti. Uniapnea tekee hallaa ihmisrievulle. Se aiheuttaa hivuttavaa uuvutusta, jota ei oikein itsekään huomaa. Ihmettelee vain, miksi on kuin nukkuneen rukous koko ajan. Nukahtelin istualleni kun luin tai tein jotain keskittymistä vaativaa hommaa. Kunpa olisin ymmärtänyt asian jo paljon aikaisemmin. Enhän minä nytkään sitä älynnyt itse, vaan lääkäri Tyksin sydänosastolla arveli olevan viisasta tutkia, johtuuko huono hapetustilanteeni uniapneasta.

Hauska nähdä, mitä vielä kerkiän puuhailla kun alan olla näin hyvässä kunnossa. En ole osannut kuvitellakaan, että yölliset vessareissutkin johtuivat hapenpuutteesta, mutta niin vain on. Uniapneakone on kohtuullisen vaivaton vempain, ja vielä automaattinen. Se ei pidä mitään ääntä. Nenämaski ei haittaa nukkumista yhtään. Aika näyttää, miten laitteen kanssa käy; menetänkö ehkä kokonaan kykyni nukkua ilman sitä.

Puuhailemisesta puheenollen, olen viime aikoina näperrellyt Saatanallisen Raamatun kimpussa. Mieleeni tuli tehdä siitä e-kirja, toki vain itselleni, sillä eihän minulla ole siihen oikeuksia enää, enkä ole ajatellut hankkiakaan. Olen käynyt läpi tekstiä ja korjaillut sitä hiukan. Esimerkiksi Eenokin avainten käännöksestäni löytyi muutama kohta, joka piti selventää. Kyllä se on edelleen hauska kirja, hyvin virkistävä kaiken enkelihuuhailun seassa. Reipas ja rento satanismi tekee ihmiselle hyvää, uskokaa pois.

Kirjoista puheen ollen, olen varovaisesti jaellut muisteluskirjaani lähisuvulle. Minusta on hauska ajatella, että joku saa siitä iloa tai ainakin jonkinlaista huvia. Mitään rietasta tai muuten sopimatonta siinä ei ole, vain selkosen keskellä eläneen hiukan sekopäisen tyttölapsen hajanaisia muisteluksia.

Jos tässä nyt mietin loppumisillaan olevaa vuotta, se meni oikein hyvin ja sutjakkaasti. Enimmäkseen sairastelin koko ajan, ja olin reilun puoli vuotta yhtä soittoa sytostaattikuurilla, aika turhaan. Jos tautini tokenikin välillä sen verran että syöpämarkkeri laski alas, sitä iloa ei kestänyt pitkään. Nyt olen palliatiivisessa hoidossa, joskin ajatus tuntuu hiukan liioitellulta. Ehkä vielä löytyy jokin kokeilematon sytostaatti, joka panee kasvaimet kuriin ja Herran nuhteeseen. Toisaalta ei ole sanottua, suostunko enää ryhtymään myrkkykuurille. Tuntuu että hoito on rankempi kuin tauti, eikä sen tehosta ole takeita.

Yhdeksi vuoden parhaimmista teoistani osoittautui Telum Saxumin perustaminen. Olen saanut tehdä paljon kaikenlaista hauskaa sen puitteissa, ja uskokaa tai älkää, rahaakin on tullut, joskaan ei vielä läheskään kustannusten verran. Kaikki mitä tekee rakkaudesta koituu vauraudeksi, tavalla tai toisella. Vaurautta on paljon muutakin kuin raha. Minulla on hyvä mieli kaikesta. Uudesta vuodesta tulee jännä, olen siitä varma.

Read Full Post »

Tämä päivä on ollut vauhdikas. Poikani vei minut aamupäivällä Tyksiin, ja lähisisko sitten haki sieltä pois. Olen siis saanut tänään osakseni paljon läheisteni huolenpitoa, kiitos siitä. Arvostan sitä suuresti. Syy Tyksissä käymiseen oli lääkäriaika. Tapasin onkologini ja kävimme läpi tautini tilan ja hoitosuunnitelman. Tilanteeni on hyvä siinä mielessä, että Taxol on alkanut purra: syöpämarkkeri on laskenut ja on nyt 95. Sytostaatteja saan pitkälle helmikuuta. Tuntuu hurjalta kun ajattelee, että olen silloin ollut melkein vuoden sytostaateilla, mutta mikäs siinä jos siitä on apua. Ja näyttäähän siitä olevan.

Fragminin kanssa on pientä ongelmaa. Kävin illansuussa hakemassa apteekista sinne tilatut lääkkeet. Vasta kotiin palattuani huomasin, että lääke olikin väärässä muodossa, ampulleina, sen kun piti olla piikkeinä. Laukkasin kieli vyön alla takaisin apteekkiin ennen kuin se ehti sulkeutua tältä päivältä. Kävi ilmi, että moka oli lääkärin, hän oli kirjoittanut reseptiin ampulleja. Näillä näkymin saan oikeat piikit ylihuomenna. Tuskinpa pari välipäivää haittaa yhtään mitään tässä tilanteessa.

Huomasin, että Ravista sokeripuuta on saanut jo neljä ääntä. Se tarkoittaa sitä, käsittääkseni/toivoakseni, että monet muutkin kuin tähtiä antaneet ovat ostaneet kirjan, sillä vain harvat yleensä viitsivät antaa tähtiä. Koska tähtien kokonaismäärä näyttää hissautuvan alaspäin, se vihjaa siihen, että neljäs arvostelija ei ole antanut kovin monta tähteä. Se ei huolestuta minua millään lailla. Arvostan rehellistä mielipidettä. Monilta lukijoilta vaatii totuttelua se, että kirjan päähenkilöt ovat homomiehiä. Tässä kirjassa ei kuitenkaan ole railakkaita seksikohtauksia, joten sen pitäisi olla turvallista luettavaa miestenvälistä seksiä arastelevallekin lukijalle. Se on hyvä tarina, kannattaa lukea.

Muuten ei kuulu hirveämpiä. Sää jatkuu jumalaisena, ja kaipasin maastotakkiani ulkona, tuuli sen verran koleasti ja navakasti. Myöskään korvuksellinen lakki ei olisi ollut lainkaan liikaa. Täytyy varmaan alkaa uskoa, että enää ei tarkene paitahihasillaan vaikka aurinko kuinka paistaisi.

Read Full Post »

Olen viime aikoina mietiskellyt paljon ja hartaasti itsen rakastamisen käsitettä. Suomalainen, varsinkin vanhemman polven edustaja, ei helposti taivu edes mainitsemaan sellaista imelää sanaa kuin rakkaus, ja itseen yhdistettynä se vasta vaikeaa onkin. Mutta olen joutunut nyt sellaiseen vaiheeseen elämässäni ja henkisessä kehityksessäni, että aihe on nousut esiin ja vaatinut syvempää paneutumista.

Synkronismin ikiaikaisten perinteitten vaatimusten mukaisesti olen pitänyt silmäni ja korvani auki ja haavinnut itselleni tiedonmurusia aiheesta sitä mukaa kuin Kaikkeus on niitä tielleni tiputellut. Tänään sitten törmäsin määritelmään, joka kolahti heti ja jonka ymmärrän ja hyväksyn lainkaan kakistelematta ohjenuorakseni tässä asiassa. Nimittäin luin Bernadette Robertsin kirjan Minuuden tuolle puolen, jossa hän kertoo kokemuksestaan minuutensa häviämisestä mietiskelyn tuloksena. Kirja on erittäin raskaslukuinen ja pyyhkii monessa kohdassa yli hilseen, niin sanoakseni, mutta hän sanoo kirjassa yllättäen näin: Rakkaus ei ole tunne vaan päättäväisyyttä olla vahingoittamatta sen kohdetta.

Siinä se on! Viis minä mistään rakkauksista, mutta silloin kun pidän saatanallisen lujana sen ajatuksen, että en vahingoita itseäni, se riittää. Muuta en tarvitse.

Itsen rakastamista miettiessäni synkronismi toi käsiini myös Anita Moorjanin kirjan Kuolema antoi minulle elämän. Siinä syöpään ”kuollut” nainen kertoo mitä koki tuonpuoleisessa ennen kuin päätti palata elävien kirjoihin tietäen, että hänen syöpänsä paranisi. Kuten paranikin muutamassa päivässä. Ihmeparantumisiahan nyt sattuu siellä sun täällä, mutta se mikä kirjassa sopi mietiskelyihini oli viesti, jonka Anita toi palatessaan takaisin kuolleista: rakasta itseäsi ja elä pelotta. Hyvään elämään ei tarvita mitään muuta. Ei uskontoja, ei filosofioita, käskyjä, kieltoja, mitään. Hän uskoi sairastuneensa, koska oli koko ikänsä elänyt kaikenlaisten pelkojen vallassa eikä taatusti rakastanut itseään. No, en selosta tässä tarinaa sen pitemmälle, totean vain, että itsen rakastaminen on kuulkaa melkoinen juttu. Kokeilkaa vaikka itse jos ette usko.

No entä miksi minulla on syöpä? Pelossa elämisen vuoksiko? Enhän minä pelkää mitään enkä ketään. No en, nykyään, enkä kymmeniin vuosiin. Mutta koko lapsuuteni ja suurimman osan nuoruuttani elin hirvittävien, raatelevien pelkojen vallassa. Siihen aikaan vanhemmat ihmiset pitivät kunnia-asianaan pelotella lapsia, ja väkivallan uhka oli koko ajan todellinen. Erittäin moni koulumatkanikin kansakouluaikana oli piilottelua metsissä päästäkseni pakoon isoja poikia, arvatkaa miksi. Olihan se aika kauheaa kun nyt ajattelen sitä. Mutta en usko että syöpäni johtuisi mistään sellaisesta. Minusta se nyt vain on Kaikkeuden huumorintajua; se antaa minulle tilaisuuden omakohtaisesti kokea, miltä tuntuu sairastaa syöpää. Onhan se aikamoinen kokemus, ja petraa kuin sika juoksuaan.

Ai niin, pitää merkitä muistiin että sain Gemzar-tehosteen viime perjantaina. Ihme ja kumma en tunne mitään sivuoireita tällä kertaa. Ei näköhäiriöitä, ei kuumetta. Mahtavaa! Seuraavaksi onkin vuorossa lääkärintarkastus. Pelkään pahoin että askitesta on alkanut taas muodostua, mutta enpä tuosta hermostu. Ainahan voi panettaa dreenin kylkeen ja antaa nesteen valua pois.

Muuten ei kuulu hirveämpiä. Käännän parhaillaan niin jännää kirjaa, että saan jopa itseni kammettua aamuisin ylös sängystä ihmisten aikoihin ihan vain jotta pääsen jatkamaan työtä. Tarinassa etsitään pedofiilia, joka sieppaa niin ovelasti pikkupoikia ettei heistä jää jälkeäkään. Avuksi uhrien löytämiseen on ollut pakko ottaa kolarissa meedionkyvyn saanut entinen poliisi, jonka kykyihin ei kukaan usko. Jep, kirjassa on sitä niin. Homoseksiä.

Read Full Post »

Nimittäin olin Tyksissä viime keskiviikosta eiliseen eli sunnuntaihin asti. Keskiviikkona menin naisten syöpäpolille näyttämään lääkärille pullistunutta mahaani. Se oli jo niin pinkeä, että en pystynyt pukemaan sukkia enkä kenkiä, polkaisin vai reinot jalkaan ja laahustin tohvelijalassa bussille. Onneksi pysäkki on ihan Tyksin nurkalla; minun tarvitsi vain hilautua mäki ylös etuovelle. Se etuovi kun on kolmannen kerroksen korkeudessa, siitä mäki. Lääkäri vilkaisi mahani tilaa ultralla ja lähetti saman tien osastolle. Osastolla sitten nuori mieslääkäri puhkaisi reiän kylkeeni ja ujutti siitä sisään dreenin, ja niin alkoi neste virrata ulos kovalla paineella. Heti alkuun valutettiin neljä litraa tutkimustarkoituksiin, kuulemma, ja loput sitten litra kerrallaan. Liian nopeasti ei saanut tyhjentää etteivät elektrolyytit mene sekaisin. Porttiini laitettiin tippa ja niin meni nestettä sisään yhtä letkua pitkin ja tuli ulos toista. Askitesta valutettiin yhteensä kymmenkunta litraa.

Dreenin laitto oli aikamoinen toimenpide. Ensin lääkäri puudutti ihoa ja leikkasi siihen sitten reiän. Hyvä niin, eikä tuntunut miltään. Mutta sitten hän otti dreenin, joka oli mehupillin näköinen vihreä muoviletku, ja alkoi työntää sitä vatsanpeitteitten läpi. Siellä syvemmällä ei tietenkään ollut mitään puudutustusta. Ensimmäisen kalvon poksahdettua lääkäri totesi että ”rouvahan onkin sitkeää lajia”. Rouva näki tähtiä ja planeettoja siinä vaiheessa. ”Vielä yksi kalvo”, sanoi lääkäri ja työnsi ja työnsi totisella tarmolla. Tähdet ja planeetat peittyivät pimeyteen. Sitten: poks! Vatsakalvo antoi periksi. Helpotus oli suunaton.

Helpotus tosiaan oli suunnaton kun nestepaine alkoi vähentyä vatsaontelossa. En ollut moneen päivään kyennyt hengittämään kunnolla, syömisestä tai muusta sellaisesta puhumattakaan. Elämä kirkastui kummasti. Torstaina sain sitten tehosteen Gemzaria, joka minun olisi pitänyt saada keskiviikkona ellei askitesjuttu olisi pitänyt ensin hoitaa alta pois. Torstai oli sikälikin hyvä päivä, että poikani tuli varta vasten Helsingistä katsomaan äitimimuoriaan. Mahtavaa! Arvelin hänelle että tämä on nyt sitten tätä, pullistun kuin kevätsammakko ja taas isketään hana kylkeen ja tyhjennetään, ja sitä jatkuu hamaan krematorioon asti. Ajatus tuntui hiukan alakuloiselta, ja pojan lähdettyä koinkin eräänlaisen valaistumisen että ei helvetissä, ei tämä nyt ihan niin mene. Sytostaatit alkavat purra ja askiteksen tulo loppuu, kuten edelliselläkin kerralla. En ole vielä lähelläkään perälautaa tässä sontakärryssä, jota elämäksikin sanotaan. Sain siis takaisin normaalin myönteisen elämänasenteeni, josta on suurta etua varsinkin kun makaa sairaalassa.

Sairaalassaoloaikani sujui oikein hyvin kaiken kaikkiaan. Sytostaatti aiheutti näköhäiriöitä ja nosti kuumeen, mutta hei, sairaalassa on hyvä sairastaa. Minulla oli mukanani iPad joten pystyin tekemään töitä eli editoimaan viimeisintä käännöstäni, kaikesta muusta hauskuudesta puhumattakaan. Olen tosi iloinen että investoin simmilliseen tablettiin viime kesän. Raha ei mennyt siinä hukkaan. Kännykällä taas pystyin lukemaan e-kirjoja, joitten lukemiseen sängyssä selällään tabletti on liian raskas.

Huomasin ylätyksekseni, että en oikein sietänyt huonetovereitani. Viereeni osui ensin kaikesta mariseva muori, ja hänen jälkeensä nirppanokkainen, joka jaksoi jatkuvasti valittaa, mm. annosten suuruuttaa ruoka-aikana. Ehkä se oli hänen tapansa selvitä muuten stressaavasta ajasta elämässään. Päätin, että en ota kantaa kenenkään höpinöihin. Vetäisin verhon kiinni väliimme ja se siitä.

Minusta Tyksissä on hyvä olla, henkilökunta on ystävällistä ja asiansa osaavaa, ruoka on hyvää ja kipulääkkeitä saa niin paljon kuin ikinä tarvitsee. Nyt olen taas kotona ja nautin valtavasti oman pikku koloni rauhasta. Poikani oli tuonut tänne kassillisen pelejä, aivan upeita, ja niissä minulla riittää askarta lopuksi ikääni. Toistaiseksi en jaksa juuri muuta kuin maata sängyssä. Onhan sitä siinäkin. Kuuntelen äänikirjoja Celiasta — siunattu kirjastotäti joka kertoi minulle siitä! — ja olen vain. Kuume tekee olon veltoksi ja näkökentästä katoaa tämän tästä suuri osa, mutta eipä minun tarvitse katsellakaan muuta kuin silmäluomiani sisältä päin. Olen varma, että askitesta ei muodostu enää, sillä sen tulo loppui sairaalassa ollessani. Ai niin, olen luonut mielessäni uudenlaiset sytostaattikeijut: nyt niillä on päällään valkoinen labratakki, kädessä myrkkyruisku ja otsalla lamppu, josta tuikahtaa sininen säde, joka osuu syöpäsoluun ja vetäisee keijun solun luo niin että se voi tuikata siihen dna:ta muokkaavaa ainetta. Mahaontelossani käy siis jatkuva sinisten vetosäteitten räiske, zap! Zap!

Read Full Post »

Kobovastusta

Kevätpäiväntasauksen voimallinen päivä, eilinen, tuli ja meni melkein huomaamatta. Ajattelin eilen, että edellisvuonna sain juuri kevätpäiväntasausta edeltävänä päivänä tietää syövästäni. Onkologi sanoi silloin, että tauti hyvin todennäköisesti uusii kahden vuoden sisällä. No, siihen ei mennyt vuottakaan. Vuoden 2013 kevätpäiväntasauksen yönä näin unen, jonka nyt ymmärrän varoittaneen minua alkavasta vakavasta sairaudesta. Silloin en sitä ymmärtänyt. Ja jos olisinkin, mitä olisin voinut sille tehdä?

En ole edes muistanut koko unta, mutta törmäsin siihen kun etsin blogistani tietoa, milloin ostin Kobo Touchini, joka on nyt täysin kuollut. Se ehti toimia vajaat kolme vuotta. Olen tilannut uuden Kobon, tällä kertaa Glon, ja lukenut sen jälkeen netistä, että se on niin huono että sitä ei missään rakkaudessa kannata hankkia. Nyt minä sitten ihmettelen huuli pyöreänä, miten tässä näin kävi.

Eipä tässä kannata ihmetellä. Palautan kapineen sinne mistä tilasinkin, ja alan etsiä jotain toista merkkiä. Itse asiassa en edes tarvitsisi uutta lukulaitetta, onhan minulla Letto ja tabletti, ja älykännylläkin pystyn lukemaan e-kirjoja. Letto on veltto ja liian herkkä, se hyppää yhtäkkiä milloin millekin sivulle tai valikkoon, ja tabletilla on paha lukea sängyssä selällään. Kännykällä se kyllä käy, mutta silmäni eivät oikein pidä siitä. Siinä syitä uuden Kobon hankintaan. Nimittäin Koboni on – oli – todella mukava pitää kädessä, kevyt, jämäkkä, oikein hyvä. Paitsi että alle kolmen vuoden elinikä on aivan liian lyhyt. Kyllä sen olisi pitänyt kestää ainakin viisi vuotta. Sitä ei voi edes korjauttaa. Kobon huolto ei korjaa sellaisia laitteita, joissa ei ole takuuta jäljellä. Muutenkin se on huolloksi käsittämättömän huono.

Turhaan tässä marisen. Oma syyni kun en ajoissa tutkinut tilannetta kaikentietävästä netistä. Tai jos tutkinkin – silloin kun Koboni pimeni ensimmäisen kerran – ehdin autuaasti unohtaa koko jutun.

Säätiedotus: keväinen. Pikkupakkasta öisin, päivisin lämpimän puolella. Jos olisi lunta, aamuisin olisi hankikelit.

Ai niin, Kela ilmoitti leikanneensa eläkeläisen asumistukeni puoleen ja nuhteli minua siitä että on itse maksanut minulle helmikuussa liikaa. Maksan ihan mielelläni liiat takaisin. Ylipäätään minulla ei ole valittamista talouteni suhteen. Suuria tuloja ei tarvitse jos ei ole suuria menojakaan. Budjettirintamalla on tärkeintä, että tasapaino säilyy.

Muuten, suomennan parhaillaan ihanaa kirjaa. Välillä minulla on kyyneleet silmissä ja välillä nauran ääneen sen ääressä. Sellainen pitää hyvän kirjan ollakin. En kerro vielä, mikä se on.

Read Full Post »

Köpöttelyä

Tänään sain itseeni sen verran puhtia, että kävin aamulla terveyskeskuksen labrassa otattamassa verikokeita. Ne olisi pitänyt otattaa jo toukokuussa, mutta en ole ehtinyt syöpähoitojen vuoksi. On hiukan hassua se, että yksi sairaala ei paljon piittaa siitä mitä toinen tekee. Terveydenhoito ei ole kovinkaan kokonaisvaltaista jos sitä ajattelee maalaisjärjellä. Yhtä vikaa hoidetaan yhdessä sairaalassa ja toista toisessa. No, pääasia että hoidetaan. En valita.

Puhdin saaminen on osoittautunut vaikeaksi viime aikoina. Olen merkillisen väsähtänyt. Voihan olla että desmoidi syö minua sisältäpäin semmoista vauhtia että energiantuotantoni ei ehdi vastata kysyntään, eikä sytostaattikuureistakaan ole vielä kovin pitkää aikaa. Minulla on koko ajan huono omatunto siksi että en urheile ja ulkoile ja kohota kuntoa niin että luu näkyy. Kun en pysty. Rauhallinen köpötteleminen on lähestulkoon enin mihin yllän. Onhan sitä siinäkin.

Köpötteleminen käy mukavasti kun on sopivasti vaatetettu. Uudet talvilenkkarit löytyivät hiljakkoin, ihme kyllä. Kaviomaisiin jalkoihin on tuskaa löytää sopivat kengät. Hankin myös pappamallisen lippalakin, sellaisen, jossa on esiin vedettävä korvien- ja niskansuojus. Voi olla että tulin aloittaneeksi sen kanssa uuden muodin, ainakin olen ollut huomaavinani, että päähinettäni vilkuillaan syrjäsilmin. Varmaan kateuden vuoksi. Olen kutonut uuden kaulahuivinkin. Ja jos talvesta sattuisi tulemaan kylmä, minulla on varalla korvuksellinen karvalakki ja päälyvillahousut. Olen siis täysinvarusteltu talven varalta.

Read Full Post »

Viime kerralla kerroin kaljuuntuneeni toisen kerran. Nyt voin ilokseni kertoa, että uusi tukkani on saavuttanut jo sentin pituuden. Lantavassa maaperässä se kasvaa nopeasti. Ties kuinka pitkäksi ehtii ennen kuin taas irtoaa. Mutta eipäs maalata piruja seinälle.

Sain viimeiseksi sytostaattieräksi onneksi pelkkää karboplatiinia, ja selvisin siitä kaikella kunnialla. Kohtalaisen ajan kuluttua viimeisestä latingista kävin TT-kuvauksessa. Sillä katsottiin, olivatko hoidot tehonneet. Kyllä olivat. Munasarjasyövästä ei näkynyt kuvissa jälkeäkään. Mutta jotain uutta näkyi: vatsan alueelta löytyi pinnanalainen kudospaksuuntuma. Siitä otettiin biopsia viikkoja sitten. Kun kävin Tyksin haavapolilla näyttämässä haavaani, ihmettelin siinä ritsillä matessani, miksi biopsiasta ei ole kuulunut tuloksia. Paikalla ollut lääkäri, plastiikkakirurgi muuten, viehättävä nuori nainen, armahti minut ja katsoi koneelta, että biopsian mukaan kyseessä ei ole mitään syöpääni liittyvää, vaan kasvain, joka ei ole pahanlaatuinen. Nimenkin hän sanoi mutta unohdin tietysti sen heti. Vasta tänään, kun selostus biopsiasta oli tullut Omakantaan, sain selville ilmestyksen nimen: desmoidi kasvain. Aloin heti tutkia sitä netistä. Hiukan ällistyin kun luin, että desmoidi on erittäin harvinainen kasvain, jota maailmanlaajuisesti löytyy 1-2 ihmiseltä puolesta miljoonasta. Mistä huupsetista minä olen onnistunut saamaan sen? Se saattaa olla myös perinnöllinen, mutta tietääkseni kenelläkään suvussa ei ole ollut sitä. Se saattaa olla pahakin, sillä se saattaa kasvaa nopeasti ja tunkeutua lähellään oleviin tärkeisiin elimiin, joista sitä ei sitten saakaan leikattua pois.

Haavapolilla kävin näyttämässä haavaani, joka osoittautui viimeinkin parantuneeksi. Kestikin miltei päivälleen viisi kuukautta ennen kuin se umpeutui lopullisesti. Kaikenlaista sille ehdittiinkin tehdä, tunkea Sorbact-nauhaa, huuhdella, ilmastaa ja mitä kaikkea. Vasta haavapolin hoitaja tiesi tepsivän keinon: hän kastoi Sorbactin hunajaan ja vasta sitten tunki sen haavaan. Hoitoa jatkettiin hänen ohjeittensa mukaan terveyskeskuksessa. Koska paikalliseen terveyskeskukseen ei saanut aikoja joka toiseksi päiväksi niin kuin haavahoitaja määräsi, vaan vain joka neljänneksi, haava sai parantua rauhassa eikä sitä revitty esiin liian usein. Varmaan sekin auttoi paranemista. Hunajan kanssa jäljellä olleet kolme avointa kohtaa umpeutuivat kolmessa viikossa, jonka jälkeen kävin siis näyttämässä tilannetta haavapolilla ja sain kuulla että haava on kiinni ja pysyy. Helpotuksen tunteeni on ääretön. Avohaava ja kesähelle on yhdistelmä, joka raastaa hermoja, uskokaa pois.

Nyt sitten odottelen tarkempaa tietoa, mitä Tyksin korkeastioppineet päättävät tehdä desmoidille kasvaimelleni. En tiedä, pitäisikö minun kauhistella vai ihastella kun olen saanut peräti kaksi harvinaista tautia tavallisten perussairauksieni päälle. Ei munasarjasyöpäkään ole kovin yleinen. Parempi lie nauraa vaan. Noin yleensä ottaen alan olla melko hyvässä kunnossa joskin väsähtänyt, mutta arvelen, että se on vain laiskuutta.

Read Full Post »

Older Posts »