Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘sytostaatit’

Taas on sunnuntai, ja joulunalusviikko alkoi. Viikonloppuja tulee ja menee tiuhaan tahtiin nykyään. Liekö maailman aika tosiaan nopeutunut, vai onko tämä vain ikääntymisen tuoma harha? Varmaankin jälkimmäinen, sillä miten voisikaan lisätä vauhtia sellainen, joka ei ylipäätään liiku minnekään?

Mitähän mahdoin touhuta viikolla? Ainakin editoin muisteluskirjaani ja tein siitä epubin. Kirjalta puuttuu enää vain lukijat. Tuskinpa kovin moni pääsee ikinä näkemään sitä. Ketä se kiinnostaisikaan?

Kirjoista puheenollen, minulla ei ole juuri nyt käännettävänä mitään. Parinkin kirjailijan kanssa on käynnissä neuvottelut, mutta ne käyvät kovin hitaasti. Elän toivossa, että aikani ei lopu kesken muutaman kiinnostavan kirjan suhteen. En oikein voi mennä möläyttämään kirjailijoille, että sopisi pitää kiirettä jotta homma hoituu ennen kuin kustantaja ehtii kupsahtaa. Tuskin sellainen ilmoitus mitenkään edesauttaisi sopimuksen syntymistä. Tällaisissa asioissa minua harmittaa niin vietävästi kun en tiedä, kauanko vielä täällä sätkyttelen. No, eihän kukaan sitä tiedä, noutaja voi tulla milloin vain kenelle vain, mutta siltikin. Kirjani ovat saaneet tähtiä jokainen, enemmän tai vähemmän. Pieni poika sininen ja musta on sekin saanut jo kaksi ääntä, keskiarvona kolme tähteä. Mahtavaa!

Ai niin, soitin viikolla selvänäkijälle, ihan uteliaisuuttani, ja koska kyseinen henkilö sattuu olemaan kotoisin samoilta selkosilta kuin minä ja todennäköisesti sukulainenkin. Hän näki kaikenlaista, ja lopputulokseksi tuli, että sekä Kaikkeus että äitivainajani haluavat minun muuttuvan naisellisemmaksi. Se huvittaa minua valtavasti. Sanoinkin näkijälle, että minulla alkaa olla kiire muuttua jos mielin ehtiä ennen kuin krematorion luukku kolahtaa. Jotenkin minusta tuntuu, että äitivainajani tietää siellä toisella puolella tarkalleen tilani, joten hän tuskin piittaa tippaakaan ulkoisesta habituksestani. Vai mahtaako hän haluta että kustantamoni julkaisisi naisellisempia kirjoja? Sitäkään en oikein usko. Taivaassahan ei raamatun mukaan naida eikä mennä miehelle, joten miksi siellä pohdittaisiin kirjojen henkilöiden sukupuolijakaumaa? Jos äitivainaja edes on taivaassa. Minusta hiukan tuntuu siltä että taivasta ei ole olemassakaan, ainakaan raamatussa selostetun kaltaista. Päätin jo alle kouluikäisenä, että en halua mennä taivaaseen, koska isä ja äiti eivät pääse sinne, enkä halunnut ajatellakaan paikkaa jossa ei olisi äitiä. Lapsen armottomalla selvänäköisyydellä päättelin, että vanhempani eivät olleet tarpeeksi hyviä taivaaseen. Omasta hyvyydestäni minulla ei toki ollut epäilystäkään.

Oli miten oli, minulla on oikein hyvä olo nykyään kun viimeisestä sytostaattitiputuksesta on jo monta viikkoa aikaa. Kuulostelen huolestuneena, kuinka pahasti sytkyt ehtivät vahingoittaa aivojani, ja mahtavatko ne ehtiä enää edes toipua myrkyistä. Pahalta vaikuttaa. Tammikuun alkupuolella menen taas TT-kuvaukseen, ja siinä nähdään, mitä kasvaimet tykkäävät kun niitä ei enää yritetä häätää pois myrkkyjen voimin. Olen kyllä ihmeen terve nyt kun saatanallinen romuskakin on luikkinut sinne mistä tulikin. Enemmän pitäisi liikkua ulkona, mutta kulkuteitten liukkaus pelottaa. En millään haluaisi murtaa luitani. Jäykästi köpöttävä muorinhaasia on altis lentämään nurin. Yhden kerran olenkin jo liukastunut, onneksi kuitenkin selvisin mustelmalla ronkossa.

Minulla on jotenkin niin hyvä mielikin nykyään, tunnen jonkinlaista pinnan alla kuplivaa innostusta. Pidän siitä tunteesta kovasti, vaikka se ei edes kohdistu erityisesti mihinkään, onpahan vain. Ihan kuin tulossa olisi jotain oikein mukavaa.

Mistä tulikin mieleeni, että olen saanut jopa joulupaketin! Ruotsissa asuva pikkusiskoni lähetti yllätyspaketissa kivoja kirjoja, ihanaa suklaata ja hauskan ristipistotyön. Saa nähdä, saanko ikinä ommeltua sitä. Haluan kyllä, se on kaunis.

Read Full Post »

Kävin tänään syöpälääkärin vastaanotolla, sillä, joka siirrettiin viime viikosta flunssan takia täksi viikoksi. Syöpämarkkeri on 14, eli tilanne on hyvä siltä osin. Lääkärin iloinen ilme kyllä synkistyi kun kerroin, että neuropatia on levinnyt toisessa jalassani nilkan yli jo puoleenväliin pohjetta. Taxol aiheuttaa sen, joten en saanut täksi päiväksi määrättyä annostani. Nythän piti alkaa neljäs jakso viikko-Taxolia. Itse asiassa olen nyt palliatiivisessa hoidossa. Kaikki tähän mennessä saamani sytostaatit ovat joko aiheuttaneet pahoja sivuoireita tai osoittautuneet tehottomiksi. Seuraavaksi otetaan TT-kuva, ja jos siinä näkyy jotain ikävää, sytostaattitilannetta mietitään uudestaan. Lääkäri väitti että jotain hoitoa löytyy vieläkin, mitä, sitä hän ei täsmentänyt. Kyllähän sytostaatteja on olemassa pilvin pimein; kai niitä on vielä jokin laji kokeilematta. Avastinia en kuitenkaan huoli, se on varmaa. Tilanteeni syövän osalta on nyt sellainen, että lähtölaskenta on alkanut. Mitäpä tuota kaunistelemaan.

Onneksi sentään flunssani alkaa olla parantunut. Eilen tulikin täyteen kaksi viikkoa, joten sen oli aikakin parantua. Antibioottikuuria jatkuu vielä pari päivää. Jos se ei auttanutkaan flunssaan, se sentään paransi kipeän suuni. Yskänlääkkeestäkin tuntui olevan apua. Olen kuin uusi, joskin hiukan huteran oloinen. No, eipä tässä ole tarviskaan maratonia juosta. Ja lähisisko on jaksanut kuskata minua ihan ihmeellisesti, suurkiitos siitä hänelle näin julkisestikin.

Minua ilahduttaa suuresti se, että Telum Saxumin kirjat ovat löytäneet lukijoitaan enemmän kuin osasin kuvitellakaan. Suomennan vain sellaisia kirjoja joista pidän itse, joten ei kai ole kumma että joku muukin pitää niistä. Ei minun kirjamakuni sentään ole niin eksklusiivinen. Etsiskelen parhaillani seuraavaa kirjaa. Pidän kovasti fantasiasta ja scifistä, ja mietin että voisin mennä niinkin pitkälle että julkaisisin oman scifitarinani Shannonin kaksi ensimmäistä osaa. Nehän ovat saatavissa Smashwordsista, mutta se ei ole kovin hyvä paikka suomenkielisille kirjoille.

Öh, aloin höpistä kirjoista, taas, mutta niinhän sanotaan, että sydämen kyllyydestä suu puhuu. Sydämeni on kyllällään täynnä tarinoita, kirjoja. Minua ilahdutti suuresti kun Kajaanin-sisko kertoi, että hänen mielestään Poika joka näki puitten tanssivan -kirjan päähenkilön päänsisäinen maailma Saaret on niin ihana paikka, että hän vetäytyy sinne kaivatessaan mielenrauhaa. Se onkin ihmeellinen maailma. Kuljeskelen siellä itsekin tämän tästä.

Read Full Post »

Lääkäri soitti Tyksistä ja kertoi, että verinäytteeni osoitti minulla olevan lievän tulehduksen, missä, sitä hän ei tietenkään osannut sanoa. Jossain päin kehkoja, varmaankin, arvelen itse. Hyvin lievä se kuitenkin on, CRP oli 40. Hän määräsi antibiootteja ja yskänlääkettä arvellen kuitenkin, että antibiooteista ei ehkä ole mitään hyötyä. Romuskan kaltaiseen virustautiin niistä ei olekaan kerrassaan mitään hyötyä, mutta voihan olla, että keuhkoissani riehuu jokin muukin ötiäinen. Kaiken kiireensä keskellä lähisiskoni ehti käyttää minua apteekissa. Sinne on matkaa noin puoli kilometriä, joten kuntoni romahtamisen voi päätellä hyvinkin vähäisillä älynlahjoilla. Itse vain en niin tajua sitä vieläkään. Minun älynlahjojeni tilan voi päätellä siitä.

Apteekkireissulla käväisin kirjastossa hakemassa pari varaamaani kirjaa. Kuulin, että varausmaksu poistuu kirjastolain muutoksen myötä. Se oli minulle uutinen, vieläpä hyvä. Lähisisko tiesi, että se on itse asiassa jo vanha uutinen, mutta koska en lue sanomalehtiä kiivaassa halussani varjella itseäni huonoilta uutisilta, tulen varjelleeksi itseäni hyviltäkin uutisilta. Voin kyllä kuvitella, että kirjastot eivät pidä siitä että menettävät keinon tiristää rahaa tavallisilta kirjastonkäyttäjiltä. Kirjastot eivät ole mitään kultakaivoksia, eikä niitten pidäkään olla. Kirjaston pitää saattaa informaatiota ja henkistä ylösrakennusta hauskuudesta puhumattakaan tavallisten ihmisten saataville. Kirjaston pitää lainata kirjoja. Sen sijaan sen ei tarvitse lainata polkupyöriä eikä sykemitareita eikä muuta sellaista lukemiseen mitenkään liittymätöntä rompetta.

Oveeni vaihdettiin tänään uusi lukko. Oli jo aikakin. Heti kun lukko oli vaihdettu, ovikelloa rimpautettiin arasti ja kun raahustin raottamaan ovea, sen takana seisoi kaksi mielistelevästi hymyilevää, vanhempaa pukumiestä salkkuineen. Vetäisin oven saman tien kiinni. Piruntorjuntayksikkö siinä oli toimeliaasti levittämässä herransa sanaa piruparalle. Toivotin heille ajatuksissani kaikkea hyvää. Minulta ei ole millään lailla pois se että jotkut kiertelevät eläkepäiviensä ratoksi ovelta ovelle. Oikeastaan säälin heitä, vaikka se on toki turhaa. He varmaan säälivät minunlaistani ihmistä, joka ei pelkää Harmageddonia eikä kuolemista eikä mitään. Kunnon pelkääminenhän antaa kummasti sisältöä päivään. Ja yöhön. Varsinkin yöhön.

Saa nähdä, selviänkö tästä taudista. Sairastelen oikein urakalla. Siinähän tämä talvisydän meneekin. Onneksi sain siirrettyä huomisen sytostaatin ensi viikoksi.

Read Full Post »

Kävin eilen Tyksissä saamassa tämänviikkoisen sytostaattiannokseni. Sen takia olenkin tänään aikamoisessa kortisonipilvessä. Siitä taas on se etu, että sen vallassa tulee tehneeksi kaikenlaista sellaista, mitä muuten ei millään jaksaisi tai viitsisi. Nyt sain vaatekaappini siivottua melkein kokonaan. Vain kaksi hyllyä ja tankokaappi ovat enää jäljellä. Aivan hämmästyin kun näin, mitä kaikkea hyllyjen perukoilta löytyi.

Poisheitettävää on tähän mennessä kertynyt niin paljon, että en edes jaksa kantaa sitä kaikkea kerralla Moolokin kitaan. En toki vielä viekään mitään pois, sitten vasta kun kaikki kaapit on käyty läpi. Tiedän, että joku paheksuu nyt, miksi en vie mitään keräyslaatikoihin yms. paikkoihin. Luin hiljakkoin netistä, että kierrätyskeskukset ovat ummelleen täynnä tavaraa, koska ihmiset ovat käyneet vallitsevan muodin mukaisesti tyhjentämään ravakasti tavaravarastojaan ja kunnon kansalaisina raijaavat roinat jatkamaan kiertokulkua tarvitsevien keskuudessa. Köyhäilygurut sun muut minimalistit ovat levittäneet sanaansa tehokkaasti kuuleviin korviin. En halua aiheuttaa lisää ahdistusta kierrätyskeskuksille ja vaatteenkerääjille omilla vanhoilla ryysyilläni. Polttolaitoksella ne sentään tuottavat lämpöä kaiken kansan iloksi. Näin talvella se on oikein hyvä ajatus, eikö vain. Kuka sitä paitsi huolisikaan vanhoja vaatteitani? Ne kun eivät ole alunperinkään olleet hääppöisiä. Heitin surutta pois kaikki liian pieneksi käyneet tai vähänkin kuluneet tai reikiintyneet tai saumoistaan ratkenneet vaatteet, lakanoista ja pyyhkeistä puhumattakaan. En itsekään käsitä, miksi minun on pitänyt säästää iankaikkisen vanhoja liinavaatteita. Eihän yksi ihminen tarvitse kovinkaan monta lakanaa tai pyyheliinaa. Itse asiassa edellisestä raivauksestani on kulunut kohta kahdeksan vuotta – silloin sekosin päästäni ja tyhjensin 90% kämppäni tavaroista – mutta silloinkaan en heittänyt vanhimpia lakanoitani pois. Nyt ne vihdoinkin saivat lähteä. Hankin vieläpä muovikoreja, joihin saatoin lajitella erikseen alusvaatteet, sukat yms. Sukista puheenollen, löysin aivan löytönä hyllyn perukoilta niin suuret talvisukkahousut, että ne mahtuvat minua suuremmallekin ihmiselle. En ole tiennyt niin suuria olevankaan, ja sitten menen ja löydän sellaiset omasta vaatekaapistani. Ihmeitten aika ei ole ohi. Löysin myös mustasta nahasta tehdyn korsetin, uskokoon ken tahtoo. Mihin se liittyy, siitä vaikenen ikiajoiksi. Tytöllä pitää olla salaisuutensa. Olen elänyt tähän asti siinä uskossa, että häivitin kapineen heti kun en enää tarvinnut sitä. Löysin kaapistani myöskin sellaiset housut, jotka sopivat mukaviksi kotihousuiksi, ja heitin entiseni heti pois. Ne olivatkin jo täysinpalvelleet ja pyrkivät ratkeamaan haaroista, ei siksi että olisivat olleet liian pienet vaan ihan vain siksi että housut olivat niin vanhat ja hartaasti pidetyt, että kangas oli hiutunut lähes olemattomiin eikä kestänyt enää ompelemista. Kajaanin-sisko nauroikin niille viimeksi käydessään, ihan oikeutetusti.

Ilahduin suuresti kun huomasin, että Perheyksikkö oli saanut viisi tähteä ja arvostelunkin: lempeä, ihana lukunautinto. En voisi olla enempää samaa mieltä! Juuri sellainen kirja se on. Mistä tulikin mieleeni, että etsiskelen seuraavaa kirjaa käännettäväksi. Mahdollisuuksia on niin paljon, että voisi hyvin puhua runsauden pulasta. Ongelmana on aina se, miten saada ko. kirjailija innostumaan yhteistyöstä. Telum Saxumilla on kyllä jo nyt niin kovia nimiä takanaan, että luulisi neuvottelujen olevan helpompaa. Amerikkalaiset vain tuppaavat olemaan kovin hitaita. Esimerkiksi Josh Lanyonin, m/m-genren huippunimen, kanssa olen vaihdellut meilejä, mutta hän vastailee niihin niin hitaasti että ehdin jo unohtaa, mistä neuvottelimme. Tai eihän syy suinkaan ole hänen, jos minun muistini ei kanna enää kovin kauas. Itse asiassa olen jo kääntänyt kaksi hänen kirjaansa, Kummitustalon (joka muuten on ilmainen) ja Katoilevan vainajan arvoituksen, joka ei ole pahan hintainen sekään. Molemmat ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia.

Amerikasta puheen ollen, siellä on alkamassa mielenkiintoinen vaihe kun Trumpista tulee presidentti. Hänen tekosiaan on jännittävää seurata tulevina vuosina. Koko juttu on niin uskomaton, että sellainen voikin tapahtua vain USA:ssa. Siellä on paljon joka sortin kajahtaneita, mielensäpahoittajia, punaniskoja, lukutaidottomia, rasisteja sun muita kaikenlaisia vähänkin poikkeavaa väkeä vihaavia ihmisiä, joihin on helppo tehdä vaikutus tietynlaisella retoriikalla ja sillä tavalla saada heidät äänestämään vaikka kuinka merkillistä tyyppiä johtamaan itseään. En välitä politiikasta enkä ymmärrä sitä, mutta voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että seuraan suurella mielenkiinnolla, mitä vielä tapahtuukaan. Minusta Amerikan seisovat vedet tarvitsevat hiukan pöllyttämistä jotta happea pääsee syvimpiinkin koloihin, ja ehkä Trump onnistuu saamaan sen aikaan silkalla mahdottomuudellaan.

Read Full Post »

Muistelmani edistyvät siihen tahtiin kuin pitääkin. 10 000 sanan raja on jo ylitetty, ja alan pikkuhiljaa päästä varhaislapsuudesta kansakouluaikaan. Kuvio, joka minusta muodostuu, ei ole kaunis, eikä kauneutta ole luvassa jatkossakaan. Elämä on joittenkin kohdalla raadollista, vaikka ei minulla ole valittamista, oikeastaan, en vain ole mitenkään hyvä ihminen, en ollut sitä lapsenakaan. Olin vain jo ehtinyt unohtaa pahimmat kohdat. Siksi ei ehkä olekaan aina viisasta kaivella menneitä. Mitä sitä sanotaankaan? Tikulla silmään sitä joka menneitä muistelee. Tyly mutta totinen viisaus esivanhemmiltamme.

Yöllä pakkanen laski reiluun seitsemään asteeseen, ja maassa on sen verran lunta, että maailma näyttää kauniin säihkyvältä auringon valossa. On jo pyhäinpäivä, eli talvi edistyy huimaa vauhtia. Hyvä niin. Lapsuudessani talvet olivat pitkiä, kylmiä ja pimeitä ja kesät pitkiä, kuumia ja valoisia. Sen takia muutin niin etelään kuin mahdollista heti kun voin. Kohtuus on paras kaikessa, ilmoissakin.

Aloitin taas viikolla sytostaattikuurin. Syöpämarkkeri on laskenut niin alas että olen taas virallisesti syövätön. Tukka on alkanut kasvaa haituvaisena päältä ja karkeana takaraivosta. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko siitä tällä kertaa kiharainen. Toivottavasti ei, en ole kiharaihmisiä. Tulkoon mitä tulee, lähtee se kumminkin taas pois.

Minulla on hankittuna langat yhteen pariin veteraanisukkia, saa nähdä, koska ehdin aloittaa kujelman. Minusta sukkien malli on vähemmän kaunis, vaikka liekö sillä niin suurta väliä. Ajatus on kumminkin riittävän kaunis. Käsityöt eivät vain oikein maistu nykyään. Koetan säästää jaksamiseni Telum Saxumille. Seuraava kirja tulee ulos ensi viikolla, jos kaikki menee niin kuin olen suunnitellut. Sitten on jo seuraava jonossa. Tuntuu hyvältä kun ei tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi tekisi.

Ai niin, osuin netissä katsomaan jotain Jamie Oliverin kokkiohjelmaa. Kokkiohjelmia en yleensä katso; ruuanlaitto tai ainakin sen katsominen kiinnostaa minua suunnilleen yhtä paljon kuin peräpukamat. Olen kuitenkin iloinen että satuin näkemään ohjelman, se nimittäin innoitti minut harkitsemaan salaattien tekemistä hänen tyyliinsä. Ne näyttivät kovin herkullisilta ja ovat varmasti terveellisiä. Tiedä vaikka harkinnan tuloksena intoutuisin kokeilemaankin niitä.

Read Full Post »

Olen miettinyt viime aikoina sairautta vastaan taistelemisen käsitettä. En ole oikein ymmärtänyt sitä, totta puhuen. Nyt olen kuitenkin alkanut tulla siihen tulokseen, että sillä ehkä tarkoitetaan sitä, että sairas taistelee itseään vastaan selvitäkseen taudistaan. Siis esim. lähtee ulos lenkille vaikka ei millään jaksaisi, liikuntahan on terveellistä eikä sitä pitäisi jättää väliin mistään hinnasta. Taistelija siis saa itsensä ylös ja ulos. Hän myös tekee sitkeästi terveellisiä ruokia kuten vihersmuutteja ja sen sellaista ja syö vaikka ei syötättäisi yhtään. Hän voimistelee niin että luu näkyy vaikka tekisi kuinka kipeää, eikä ikinä antaudu laiskotukselle. Mikään tuollainen ei onnistu minulta, ikävä kyllä. Kun en jaksa niin en jaksa, eikä joinakin aikoina raudanlujasta päättäväisyydestänikään ole jäljellä kuin haalea muisto. Pahimpina aikoina nukun kuin koira, 20 tuntia vuorokaudessa. Nukkuminen on autuasta. Lapsena kärsin usein unettomuudesta, joten tiedän, miten kamalaa nukkumattomuus on.

Meneillään on väliviikko Taxolista, ja on hauska huomata, kuinka aivosumu alkaa haihtua. Ikävä kyllä selkeyden tila ei ole pitkällinen, tulevalla viikolla alkaa taas kolmen viikon hoitojakso. Editoin parhaillaan Pitkä matka kotiin -kirjaa, ja aivosumun vuoksi se käy hitaasti. Korjattavia kohtia on vaikea huomata ja vielä vaikeampi korjata. Jokainen ajatus matelee hitaasti ja hapuillen ympäriinsä ja sotkeutuu viereisiin ajatuksiin kunnes en enää ole selvillä, mitä oikeastaan yritin alunperin ajatella. Toisinaan mietin, mahdanko enää koskaan päästä takaisin entiseen vilkkaaseen järjenjuoksuuni.

Riittää valitus. Mitäs muuta olen tehnyt viime aikoina? Ainakin olen katsonut Areenalta kovasti mainostettua Sorjonen-sarjaa. Sen piti olla huippuhyvä. Vihdoinkin kunnon Nordic Noir -kamaa. Saattaa se ollakin. En ole asiantuntija elokuvataiteen alalla, ja makuni tiedetään huonoksi. Kyllähän sarjassa onkin paljon hyvää. Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Kaikki replikoivat luontevasti, mikä on tärkeä muttei mitenkään itsestään selvä juttu Suomessa. Tarina itse ei vain ole kiinnostava vaan tylsä, kliseinen ja ennalta arvattava. Aloin aika pian pikakelata jaksoja, ja lopulta luovutin ja hyppäsin suoraan viimeiseen. Cliffhangerista päätellen sarja jatkuu vielä joskus. Mikäpä siinä. Yritys Nordic Noiriksi kyllä hiukan lässähti. Hyvä yritys kumminkin.

Makailun ratoksi olen kuunnellut äänikirjoja, viimeksi Ville Haapasalon Et muuten tätäkään usko, siis sen toisen osan. Pöyristyttävän karua kerrontaa Venäjän arkitodellisuudesta. Pöyristyksestä puhuen, Aleppossa kärsivien lasten ja naisten takia minun pitäisi olla tolkuiltani pöyristyksestä. Kai olenkin, jollain tasolla. Omat tuntemukseni tuntuvat kovin vähäpätöisiltä sodan jaloissa pyörivien todellisten kärsimysten rinnalla. Voin vain toivoa heille nopeaa kuolemaa. Kuolleella on hyvä olla. Jos ihmiset ymmärtäisivät, kuinka hyvä, sodat loppuisivat siihen paikkaan.

Olen kyllä aika kauhea ihminen. En tee mitään sen eteen, että sodan siviiliuhrit pääsisivät turvaan terveinä tai ainakin hengissä. Itsehän he eivät halua muuta kuin selviytyä hengissä lastensa kanssa. Ihmisen korkein toive on saada elää. Ja minä toivottelen heille pikaista kuolemaa. Olen sanonut ennenkin, että en ole mikään hyvä ihminen, eivätkä sairaudet ole jalostaneet minua tippaakaan. Kuolema minua on jalostanut. Ehkä tarvitaan niitäkin, jotka muistuttavat, että kuolema ei ole paha ja pelättävä asia, vaan parasta mitä ihmiselle tapahtuu, ja se tapahtuu jokaiselle aikanaan.

Kävin yöllä parvekkeella ja katsoin, että kappas, maassa on lunta. Tai siltä se näytti. Aamulla heräsin sateen ropinaan. Se siitä lumesta. Lämmintä on taas melkein kymmenen astetta. Hyvä niin. Lämmin ei luita riko, toisin kuin pakkasen tuoma liukkaus.

Read Full Post »

Kuluneella viikolla on ollut kohokohtina syyslomaa kotitalossaan viettävän poikani tapailu. Oman aikuisen lapsen seuraa parempaa seuraa ei olekaan. Viime torstaina esimerkiksi kävimme viikinkiravintola Haraldissa syömässä. Minulla on ennestään paljon mukavia muistoja siitä paikasta, ja nyt syntyi taas uusi muisto. Söimme herkullista ruokaa, jutustelimme ja nautimme täysillä harvinaisesta tapahtumasta. Haraldia voin todella suositella jokaiselle, joka ymmärtää tunnelman ja hyvän ruoan päälle.

Noin muuten olen viettänyt hiljaiseloa sairastelemalla kaikessa hiljaisuudessa. Menossa on kolmas päivä lievän kuumeen vallassa. Se aiheutuu Taxolista. Lieväkin kuume tekee olon vetämättömäksi, joten on onni että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla vain. Sitä harrastankin koko persiellä. Kuuntelen potiessani äänikirjoja. Koin aikamoisen yllätyksen, kun yksi niistä osoittautui pohjautuvan kaukaisen esiäitini Maria Uutisen päiväkirjaan, josta olin kyllä kuullut mutta jota en ole koskaan nähnyt. Kuuntelin kirjan suurella mielenkiinnolla. Hiukan häiritsi se, että lukija ei hallinnut Oulun seudun murretta vaan takelteli Marian omien sanojen kohdalla. 1800-luvulla eläneen kansannaisen kirjoittama päiväkirja on äärettömän harvinainen. Onneksi kirjailija, joka on sukua Marialle, on käsittääkseni onnistunut oikein hyvin saattaessaan kirjan romaanin muotoon. Kirjassa kuuluu Marian oma ääni. Hänen elämänsä oli kovaa, mutta hän ei antanut periksi vaan jätti leskeksi jäätyään lapsensa vanhempiensa hoitoon ja matkusti Helsinkiin kätilöoppiin. Hän halusi päästä auttamaan kurjuudessa ja tietämättömyydessä eläviä kanssaihmisiään. Häntä sopii vielä nykyäänkin pitää esikuvanaan, jos on sellaisen tarpeessa.

Huomasin, että Ravista sokeripuuta -kirja on saanut jo viisi ääntä. Tähtien määrä laskee, joten äänien antajat eivät ole pitäneet kirjasta kovin monen tähden verran. Arvelen, että miestenvälinen seksi (jota kirjassa ei juurikaan ole) saa jotkut närkästymään. Minusta on hauska seurata kirjan tilannetta. Ajattelen, että vain paheksuvat lukijat vaivautuvat antamaan ääniä, osoittaakseen paheksuntansa. Pääasia että antavat tähtiä, vaikka vain yhden. Minusta kirja on hyvä, ja se on tärkeintä minulle.

Olen paneutunut kansien tekoon kun en ole muutakaan jaksanut. Jokainen kirja tarvitsee kantensa, joten se urakka ei tule valmiiksi niin kauan kuin jonossa on yksikin kirja. Ensi viikolla tulee ulos Perheyksikkö, ja sen jälkeen Pitkä matka kotiin. Sen kansi on jo melkein valmis, vain fontteja pitää vielä hiukan viilailla. Kannenteko on vähän samanlaista kuin kääntäminen — koskaan ei tule niin valmista etteikö voisi viritellä vielä pikkuriikkisen.

Read Full Post »

Older Posts »