Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Taxol’

Olen miettinyt viime aikoina sairautta vastaan taistelemisen käsitettä. En ole oikein ymmärtänyt sitä, totta puhuen. Nyt olen kuitenkin alkanut tulla siihen tulokseen, että sillä ehkä tarkoitetaan sitä, että sairas taistelee itseään vastaan selvitäkseen taudistaan. Siis esim. lähtee ulos lenkille vaikka ei millään jaksaisi, liikuntahan on terveellistä eikä sitä pitäisi jättää väliin mistään hinnasta. Taistelija siis saa itsensä ylös ja ulos. Hän myös tekee sitkeästi terveellisiä ruokia kuten vihersmuutteja ja sen sellaista ja syö vaikka ei syötättäisi yhtään. Hän voimistelee niin että luu näkyy vaikka tekisi kuinka kipeää, eikä ikinä antaudu laiskotukselle. Mikään tuollainen ei onnistu minulta, ikävä kyllä. Kun en jaksa niin en jaksa, eikä joinakin aikoina raudanlujasta päättäväisyydestänikään ole jäljellä kuin haalea muisto. Pahimpina aikoina nukun kuin koira, 20 tuntia vuorokaudessa. Nukkuminen on autuasta. Lapsena kärsin usein unettomuudesta, joten tiedän, miten kamalaa nukkumattomuus on.

Meneillään on väliviikko Taxolista, ja on hauska huomata, kuinka aivosumu alkaa haihtua. Ikävä kyllä selkeyden tila ei ole pitkällinen, tulevalla viikolla alkaa taas kolmen viikon hoitojakso. Editoin parhaillaan Pitkä matka kotiin -kirjaa, ja aivosumun vuoksi se käy hitaasti. Korjattavia kohtia on vaikea huomata ja vielä vaikeampi korjata. Jokainen ajatus matelee hitaasti ja hapuillen ympäriinsä ja sotkeutuu viereisiin ajatuksiin kunnes en enää ole selvillä, mitä oikeastaan yritin alunperin ajatella. Toisinaan mietin, mahdanko enää koskaan päästä takaisin entiseen vilkkaaseen järjenjuoksuuni.

Riittää valitus. Mitäs muuta olen tehnyt viime aikoina? Ainakin olen katsonut Areenalta kovasti mainostettua Sorjonen-sarjaa. Sen piti olla huippuhyvä. Vihdoinkin kunnon Nordic Noir -kamaa. Saattaa se ollakin. En ole asiantuntija elokuvataiteen alalla, ja makuni tiedetään huonoksi. Kyllähän sarjassa onkin paljon hyvää. Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita. Kaikki replikoivat luontevasti, mikä on tärkeä muttei mitenkään itsestään selvä juttu Suomessa. Tarina itse ei vain ole kiinnostava vaan tylsä, kliseinen ja ennalta arvattava. Aloin aika pian pikakelata jaksoja, ja lopulta luovutin ja hyppäsin suoraan viimeiseen. Cliffhangerista päätellen sarja jatkuu vielä joskus. Mikäpä siinä. Yritys Nordic Noiriksi kyllä hiukan lässähti. Hyvä yritys kumminkin.

Makailun ratoksi olen kuunnellut äänikirjoja, viimeksi Ville Haapasalon Et muuten tätäkään usko, siis sen toisen osan. Pöyristyttävän karua kerrontaa Venäjän arkitodellisuudesta. Pöyristyksestä puhuen, Aleppossa kärsivien lasten ja naisten takia minun pitäisi olla tolkuiltani pöyristyksestä. Kai olenkin, jollain tasolla. Omat tuntemukseni tuntuvat kovin vähäpätöisiltä sodan jaloissa pyörivien todellisten kärsimysten rinnalla. Voin vain toivoa heille nopeaa kuolemaa. Kuolleella on hyvä olla. Jos ihmiset ymmärtäisivät, kuinka hyvä, sodat loppuisivat siihen paikkaan.

Olen kyllä aika kauhea ihminen. En tee mitään sen eteen, että sodan siviiliuhrit pääsisivät turvaan terveinä tai ainakin hengissä. Itsehän he eivät halua muuta kuin selviytyä hengissä lastensa kanssa. Ihmisen korkein toive on saada elää. Ja minä toivottelen heille pikaista kuolemaa. Olen sanonut ennenkin, että en ole mikään hyvä ihminen, eivätkä sairaudet ole jalostaneet minua tippaakaan. Kuolema minua on jalostanut. Ehkä tarvitaan niitäkin, jotka muistuttavat, että kuolema ei ole paha ja pelättävä asia, vaan parasta mitä ihmiselle tapahtuu, ja se tapahtuu jokaiselle aikanaan.

Kävin yöllä parvekkeella ja katsoin, että kappas, maassa on lunta. Tai siltä se näytti. Aamulla heräsin sateen ropinaan. Se siitä lumesta. Lämmintä on taas melkein kymmenen astetta. Hyvä niin. Lämmin ei luita riko, toisin kuin pakkasen tuoma liukkaus.

Read Full Post »

Tärkeintä on olla levollinen. Kohkaaminen on turhaa, sillä aivan kaikki Kaikkeudessa on pelkkää harhaa.

Tällainen ajatus nosti minut tänä aamuna ylös unen kaivosta. Ajatus on totta, ja kaunis. Maailmankaikkeudessa ei ole mitään muuta kuin energiaa, värähtelyä, ja kaikki näkemämme on juuri sitä mitä on, harhaa. Itsemme luomaa. Miksi moinen ajatus herätti minut tänä aamuna, sitä en tiedä. Ihmisen päävärkki on kumma, se toimii ihan itse silloinkin kun ihmisriepu nukkuu täysin tietämättömänä maailman menosta.

Ajatus sai minut päättämään, että osallistun ensi kuussa Na-No-Wri-Moon, eli kirjoitan vähintään 50 000 sanan pituisen tekstin marraskuun aikana. Kirjoitan muistelmani. Nyt on aika tehdä se. Innoittiko Marian malja minut ajattelemaan muistelmia? Ei suinkaan, ajatus on ollut mielessäni pitkään, en vain ole löytänyt sopivaa hetkeä enkä tyyliä. Kuuntelin hiljakkoin äänikirjana Paul Austerin Mielen maisemissa, jossa hän muistelee nuoruuttaan. Hänen tyylinään on kertoa muistumansa sinälle, itselleen. Minulla välähti: siinä on tyyli, jota olen tavoitellut. Minunkin pitää kertoa kaikki muistamani itselleni, ei kellekään muulle. Se luo tarinaan tiettyä intiimiyttä, se antaa rohkeutta kaivautua syvimmälle oman mieleni maisemiin.

Kävin eilen saamassa tämän viikon annoksen Taxolia, lähisisko jaksoi kuskata minua, vaikka aikani oli siirretty pikaisella varoitusajalla aamutuimaan. Aikaisemmin viikolla sain Tyksistä kutsun keuhkopolille. Ilmeisesti minua sittenkin tutkitaan uniapnean vuoksi, vaikka Omakantaan ehti jo tulla tieto, että sitä ei tehdä. Suuressa sairaalassa ei tieto leviä niin kuin maalaisjärjellä olettaisi, eikä vasen käsi tiedä mitä oikea tekee. Mutta hätiä mitiä, onhan minulla aikaa hypätä Tyksissä. Jos lähisisko ei ehdi tai jaksa kuskata niin bussit kulkevat sutjakkaasti. Fölibussit tarjoavat seniorikansalaiselle halpaa kyytiä. Jos jalat eivät enää kanna, Kelataksejakin on, tavallisista puhumattakaan. Jos joku on levollinen niin minä. Joka suhteessa, ja ilman unien muistutustakin.

Editoin parhaillani Pitkä matka kotiin -kirjaa. Se käy hitaasti, sytostaatti hidastaa aivotoimintaa, jos kohta eilen saamani kortisoni antaakin valheellisen tunteen pirteydestä. Valheellisen sikäli, että kaiken alla piileksii pohjaton väsymys, jonka kortisoni pystyy naamioimaan vain muutamaksi tunniksi.
pmk_pienin

Kevin Quinn on menettänyt työpaikkansa poliisina jouduttuaan pahaan kolariin, jossa hän sai merkillisen kyvyn nähdä asioita koskettamalla esineitä. Hän on tarjonnut apuaan poliisille kadonneitten etsimisessä mutta lopettanut sen, koska häntä on pilkattu ja syytetty huijariksi sekä lehdistön että entisten kollegojensa taholta. Kun teini-ikäisiä poikia alkaa kadota jälkiä jättämättä hänen entisellä kotiseudullaan, hänet kuitenkin saadaan houkutelluksi paikalle auttamaan tutkimuksissa.

Connor Dougal on osastonsa nuorin etsivä, joten hänen tehtäväkseen annetaan huolehtia Kevinistä tutkimusten aikana. Connorillakin on syynsä pitää kaikenkarvaisia selvänäkijöitä huijareina ja onnenonkijoina, eikä häntä huvittaisi olla missään tekemisissä Kevinin kaltaisen tyypin kanssa. Kevin kuitenkin osoittautuu aidoksi. Hän huomaa esimerkiksi pystyvänsä osallistumaan Connorin uniin ja saa selville, että Connorin rakkaimman ystävän katoamisella jäljettömiin kymmenen vuotta sitten on yhä vaikutusta tapahtumien kulkuun.

Nuorten miesten välinen suhde kehkeytyy hitaasti samalla kun Kevin saa selville uutta tietoa poikia vaanivasta pedofiilista.

Read Full Post »