Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘terveys’

Musiikkinautintoa

Juhannus tuli ja meni ja hyvä kun siitä päästiin. Päiväkin lyhenee taas melkoista vauhtia, joten se siitä kesästä. Loppu on sitten syksyä, tulkoon siitä lämmin, pitkä ja sääsketön.

Poikani piipahti Hesen kautta, ja nautittuamme hampurilaiset sain hänet houkuteltua laulamaan minulle, kitara kun sattui olemaan mukana. Olen yhäkin aivan täristyksissäni, hänellä on juuri sellainen ääni, joka ravisuttaa minua munaskuita myöten, dramaattinen, matala, avara. Päässäni aivan räjähteli aiheita lyriikoihin, joita hänen äänensä herätteli esille luomiskykyisessä mielessä. Kunpa vain jaksaisin paneutua kirjoittamaan lauluja! Olen ollut viime päivinä saakelin huonovointinen. Vatsa on kipeä niin että ihan suututtaa. Olisi nyt mokoma kunnolla, minähän teen kaikkeni että sillä olisi hyvä olla.

Laulamisen lisäksi poika raahasi rompetta sinne tänne, etupäässä Moolokin kitaan. Kumma miten paljon sitä raahattavaa kertyykin. Nyt tilanteeni alkaa olla hyvä, läpikäymättä on enää yksi laatikollinen mappeja, tankokaappi ja kirjahyllyn alimmainen hylly. No, keittiö tietysti, mutta siellä ei ole paljon mitään. En pysty syömään juuri mitään, joten ei kannata ostaakaan mitään syötävää. Korkeintaan nimeksi. Olen laihtunut kilokaupalla, melko rumasti. Alan muistuttaa Mammu-vainajaa, äidinpuoleista isoäitiäni, jonka perusilme oli tyytymättömän tympeä. En ikinä myönnä olevani tympeä, mutta ei kai ihan kaikkia vikojaan pysty täysin salaamaan enää tässä vaiheessa.

Read Full Post »

Kello tulee vasta seitsemän ja olen ollut jalkeilla jo niin kauan, että olen ehtinyt keitellä aamupuuroni ja syödäkin sen. Uneni loppuu aikaisin, koska menen aikaisin nukkumaankin. Elämäni pyörii aika tarkkaan lääkitykseni mukaan: kello kahdeksan sekä aamulla että illalla otan suurimman pillerisatsin, aamulla myös piikitän Fragminin. Tärkeimmät lääkkeistäni ovat kipulääkkeet, kuten arvata saattaa. Niillä muilla ei olekaan niin väliä. Mietinkin, että ne ehkä vain pitkittävät kärsimystäni. Olen kauhean itsekäs, en näe omaa kipuani kauemmaksi. On tosihienoa että satun olemaan suomalainen – se takaa, että saan hyvän hoidon kohtuuhintaan. En uskalla edes ajatella, millaista hoitoa täällä saavat esim. pakolaiset. Minun on pakko uskoa että hyvää, muuten en kestäisi vaan muuttuisin nurkassa itsekseen höpäjäväksi kylähulluksi.

Käsieni kramppaamiseen sain hyviä neuvoja mm. sisariltani, jotka muistuttivat suolan tärkeydestä. Pikkuruinen suolanmuren kielellä auttaa kun sormet alkavat vääntyä omituisiin asentoihin. Suonenvetokin on hiukan helpottanut. Oksentelu on vaikeampi tapaus. Toisinaan Primperanista tuntuu olevan apua, mutta kohtaus saattaa silti iskeä milloin vain ilman mitään näennäistä syytä. Pari yötä sitten heräsin paniikkikipuun; en mitenkään tajunnut, miten saatoin tuntea niin kovaa kipua kello kolme kun olin ottanut peruskipulääkkeen kahdeksalta, ennen nukkumaan menoa. Ei suinkaan tämä ollut jokin uusi merkki taudin pahentumisesta? Sitten aloin hitaasti muistaa kipuni läpi että olin joutunut säntäämään sängystä vessaan oksentamaan juuri kun olin nukahtamaisillani. Lääkkeet siis eivät olleet ehtineet ilmeisesti vielä imeytyä. Heitin suuhuni reilusti Oxynormia ja tilanne laukesikin onnellisesti.

Uusi dreeni on toiminut hyvin. Askitesta tulee nyt hiukan vähemmän, 1½ l päivässä, eli valutan joka toinen päivä kaksi litraa, joka toinen päivä litran. Hengenahdistusta ei juuri tunnu jos en hötkyile pahemmin; keuhkoihin ei siis ole kehittynyt lisää nestettä.

Tuntuu jotenkin niin hullulta tämä kuoleman odotteleminen. Hoitoketjussa on paljon ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet auttamaan minua, ja kuitenkin se apu tavallaan menee harakoille, enhän ole enää autettavissa. Se suututtaa minua. On inhottavaa olla näin avuton ja koko ajan vaatimassa apua ja hoitoa kun tietää, että se on turhaa. Tiedän, että ajatukseni ovat epäkypsiä ja lapsellisia. Haluanhan minä, että vaikeasti sairaita autetaan. Miksi sitten en soisi samaa itselleni? Ymmärrän hävetä ajatuksiani. Mutta vaikea sairaus ei välttämättä jalosta ihmistä eikä tee hänestä hyvää jos hän kertakaikkiaan ei sitä ole.

Ihanaa että on kesä! Kesäyöt tuoksuvat ihanasti. Heräilen usein yön mittaan ja käyn parvekkeella nuuskaisemassa raitista ilmaa. On niin lämmintä, niin kaunista. Kyllä te tiedätte. Vaikka olisin kuinka lääketokkurassa, pystyn nauttimaan kesäöistä. Onneksi olen viettänyt elämässäni lukemattomia öitä tulistelemassa metsissä ja rannoilla – nyt minulla on loputtomasti ihania muistoja kaivettaviksi esiin. Kunpa vielä kerran pääsisin istuskelemaan nuotiolle ja vain katsomaan tuleen kun Suomen ihanan suven kesäinen yö elää siinä ympärillä omaa salaperäistä elämänsä.

Read Full Post »

Kaikenlaisten vaivojeni repertuaari on lisääntynyt erittäin epämiellyttävällä ilmiöllä, yökkäilyllä. Voisi luulla että mitä tuo nyt muka on, mutta uskokaa pois, kamalaa se on. Pelkkä mielikuva jostain epämiellyttävästä saa refleksin aikaan, ja siinähän sitten yökkäilet tuskankyynelet silmissä. Hampaitten harjaaminenkin on melkein mahdotonta. Tarkkailtuaan aikansa surkeaa yökkäilyäni jopa lähisisko myönsi varovaisesti, että ei olisi synti rukoilla pikaista loppua sellaisessa tilanteessa. Niin että, ystävät kalliit, lähestykää henkivaltojanne hartailla toiveilla, että kärsimykseni loppuisivat kohtuullisen pian. En toki halua olla itsekäs; jos niillä henkivalloilla on tähdellisempää tekemistä, jaksan kyllä odottaa vuoroani, toivoakseni ainakin jonkin aikaa. Oksentelun lisäksi ovat käteni alkaneet krampata. Ihan totta. Kyseessä ei oikeastaan ole suonenveto, ainakin luulen niin. Käsi vain alkaa vääntyä omituiseen asentoon, tai pelkkä peukalo, tai sormi tai pari. Se tekee pirullisen kipeää, ja kramppi on hyvin vaikea saada laukeamaan. Sitä jatkuu toisinaan tuntikausia, varsinkin illalla kun yritän nukkua. Jos jollakulla teistä tulee mieleen jokin apukonsti, niin ilomielin kuulisin siitä.

Noin yleensä olen oikein hyvässä hoidossa, ja siitä olen kiitollinen. Minun on pitänyt lopultakin ymmärtää omakohtaisesti, että ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee laumatovereitaan pärjätäkseen. On vain niin pirullisen vaikeaa olla vaivaksi toisille kun on tottunut itse olemaan se, jonka puoleen käännytään apua tarvitessa. Minun piti oppia tämä asia vielä ennen lähtöäni.

Pienen säikähdyksenkin koin kun kuulin Lontoon viimeisimmästä terroristihyökkäyksestä ja tajusin, että poikani on juuri siellä, Lontoossa. Ajattelevaisena miehenä hän olikin sitten pannut fb:hen tiedon, että on kunnossa. Helpotus oli suunnaton. Siitä sai taas uuden muistutuksen siitä, että elämästä pitää nauttia joka hetki niin täysillä kuin voi, sillä mikään ei ole niin hauraissa kantimissa ja epävarma kuin tulevaisuus nykyään. Toisaalta niinhän se on ollut aina…

Mietin kovasti, millä lailla saisin elämääni vielä nautinnollista sisältöä. Se täytyy löytää nyt pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, kuinka hauskalta varpusten toimelias tirskutus kuulosti aamulla kun seisoin parvekkeella nuuskimassa raitista ilmaa. Varpunen on vaatimaton lintu ja kuitenkin niin täynnä elämää. Ja kun nostin katseeni ylemmäksi, tervapääskyt kieppuivat heti siinä silmieni edessä aineettoman keveinä kuin mitkäkin pienet sirpit. Ne nukkuvatkin lennossa, nousevat niin korkealle kuin voivat ja laskeutuvat sitten laajoissa kaarissa alaspäin nukkuen samalla. Vaisto herättää ne kun ne alkavat olla vaarallisen alhaalla. Minkälaisia uni mahtaa nähdä kun lentää nukkuessaan?

Read Full Post »

Telum Saxum on julkaissut taas kirjan, tällä kertaa nuortenkirjan, jota voin suositella myös aikuisille. Kirjassa seksi ei mene satunnaista viatonta halailua ja pussailua pitemmälle, mutta muutama aika raaka väkivaltainen kohtaus siinä on. Nick Wilgus on armoitettu kertoja, eikä tätäkään kirjaa voi jättää kesken ennen kuin on päässyt loppuun asti.

Viisitoistavuotiaat koulupojat Billy Gunn ja Rory Wilder palaavat viikonlopun telttaretkeltä vain huomatakseen, että mystillinen vitsaus on iskenyt Port Mossiin, heidän pieneen mississippiläiseen kotikaupunkiinsa. Kysymys tapahtuneen syystä on vasta alkua – varsinkin kun kuolleet kieltäytyvät pysymästä kuolleina. Ensimmäiseksi Billyn ja Roryn täytyy ottaa selvää, mitä on tapahtunut. Mutta se ei käykään tuosta vain. Ei riitä että kuolleet eivät pysy kuolleina, vaan omituinen myrsky uhkaa hukuttaa kaupungin, ja talvikin on uhkaavan lähellä. Valtavia aluksia ilmestyy taivaalle tuoden mukanaan muukalaisia, joitten teknologia yltää ennennäkemättömälle tasolle. Jäätyään ilman sähköä ja muita nykyaikaisia mukavuuksia Billyn ja Roryn täytyy keksiä keino miten selvitä kammottavien zombien, korkealle kehittyneitten vieraitten elämänmuotojen ja apokalyptisten myrskyjen seassa ja samalla selvitellä keskinäistä suhdettaan mielettömäksi muuttuneessa maailmassa.

Terveysrintamalla odottelen kuolemaa, joka toivottavasti ei ole enää kaukana. Mahani on paisuksissa kuin kevätsammakolla, ja liikun hyvin varovaisesti jotta en törmäisi mihinkään terävään nurkkaan, se kun voisi saada mätisäkin räjähtämään. Yritin kyllä saada apua tilaani, ja sitä luvattiinkin antaa ensi viikolla, eli askites dreneerattaisiin pois. Harmittaa kun edes yritin, jotenkin arvasinkin, että siitä ei ole hyötyä. Joskus sitä vain väsyy huonoon oloon. No, minun pitää kypsyä ymmärtämään, että avunsaantijonossa ovat etusijalla ne, joilla on toivoa parantua. Kuolevilla ei ole niin väliä, hehän kuolevat kuitenkin. Niin onkin oikein. En ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään erityisen tärkeäksi, eikä ole pelkoa että ehtisin sinne asti. Avun etsiminen aiheutti ihmisille paljon turhaa työtä ja edestakaisin soittelua, turhaa sikälikin, että minullahan on joka tapauksessa ensi viikolla aika palliatiiviselle polille ja keuhkojen tyhjennykseen. Seuraavalla kerralla ymmärrän pitää mölyt mahassani, niin sanoakseni.

Read Full Post »

olen viettänyt viime aikoina, tarkemmin sanoen viime torstaista eiliseen sunnuntaihin asti. Kajaanin-sisko oli atimoimassa, ja lisäksi poikani vietti kevättalvilomansa loppuja täälläpäin. Vietimme monta päivää ”hekumoiden sisarellisissa tunnustuksissa” kuten maailmankuulu tyttöromaaninkirjailija niin osuvasti luonnehtii senkaltaisia kohtaamisia. Lauantaina juhlimme ensimmäisiä peijaisiani Turussa ravintola Hiilessä, me kolme sisarusta ja poikani, joka on rauhallinen mies ja siis kestää äidin ja tätien kouhotukset kuin mies. Päätimme juhlia peijaisiani niin monta kertaa kuin suinkin ehdimme, onhan se aivan parasta kun vainaja itse voi osallistua tapaukseen. Hiili oli ainakin minulle uusi paikka ja osoittautui oikein viihtyisäksi eikä ruoassakaan ollut moitteen sijaa.

Nyt olen aivan uuvuksissa riehuttuani epätavallisen paljon tavallisen flegmaattisen oleiluni sijasta. Seurustelu on ihmeen rasittavaa, kaikesta ylimääräisestä kävelemisestä puhumattakaan. En ole tajunnutkaan, kuinka huonossa kunnossa alan olla. Elän toivossa että kuolen ennen kuin hyydyn aivan kokonaan. Onneksi minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään jos en jaksa. Jaksoin kyllä oikein hyvin käydä aamulla labrassa, viikolla on vastassa syöpälääkärin vastaanotto. Silloin pohditaan, mitä taudilleni tehdään jos mitään.

Töitäkin on tekeillä, laittelen julkaisukuntoon Pietu Orikiven aivan ihania murrekirjoja Koillismaan selkosilta. Nautin valtavasti hersyvästä puheenparresta ja elävistä ihmiskuvista. En kuitenkaan hosu niitten kanssa, teen sitä mukaa kuin jaksan nousta punkanpohjalta. Tai paremminkin poutapilveltä; jenkkimallinen sänkyni on unelmaisen pehmeä joskin rutisee toisinaan allani. Kyllä se silti kestää loppuun asti.

Muuten ei kuulu hirveämpiä.

Read Full Post »

Tulin illalla Tyksistä, lähisiskon kyyditsemänä. Hän vei minut ensin puolilta päivin syöpälääkärin vastaanotolle, ja sieltä sain passituksen yhteispäivystykseen sydäntutkimuksiin. Minulla on nimittäin ollut riesanani inhottava rytmihäiriö, joka alkaa jytyyttää heti kun vähänkin liikahdan. Sellainen on uuvuttavaa. Yp:ssä otettiin keuhkoista TT-kuva, ja se olikin hauskanen operaatio. Ensimmäinen kanyyli hajosi kesken kuvauksen. Takaisin hoitoyksikköön saamaan uuden kanyylin. Se osoittautui osuneen suonen viereen. Takaisin hoitoyksikköön. Lääkäri etsi suonen ultralla, kanyyli asettui niin kuin piti ja kuva saatiin vihdoinkin otettua. Sanoin kyllä lääkärille että turha kuvata, keuhkoissani ei ole embolioita. En tiedä, oliko kuva lopultakaan turha, sillä lääkäri oli näkevinään keuhkoissani tilkan nestettä. Mitään varsinaista hyötyä koko yp-reissusta ei ollut, jytäävälle sydämelleni ei voi tehdä mitään. Se jytääminen kun ei kuulemma ole oikeaa rytmihäiriötä, mitä nyt pumppu muljahtelee kuin porsas rapakossa. No, sain kyllä reseptin nesteenpoistolääkettä ja betasalpaajaa varten, kokeeksi. Lääkäri arveli että kummastakaan ei ehkä ole mitään hyötyä. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Joten minähän kokeilen. Olon vähäinenkin helpottaminen olisi hienoa. Oli toki helpottavaa kuulla että kyseessä ei ole flimmeri, sillä kun on paha tapa aiheuttaa aivoinfarkteja.

Syöpälääkärillä oli karu uutinen: markkeri on lähtenyt nousuun ja on nyt 385. Olen kyllä tiennyt sen. Kyllä sen tuntee kun kasvaimet kasvavat. Onneksi sentään ei näkynyt askitesta. Se oli mahtava uutinen. Minulle soitetaan ensi viikolla ja kerrotaan, mitä onkologit ehkä keksivät tehdä syövälleni. Arvelen että eivät mitään. Menon kelkassa tässä ollaan, mutta ei mitenkään murheellisin mielin. Tämä on nyt tätä.

Ei elämäni sentään ole ollut tänään pelkkää sairastelua vaan vallan riemukastakin, sillä iki-ihana Liian suuri riski on nyt saatavilla Elisasta!

Simon Conley on ihmissusi, tavallisten ihmisten paljoudessa mitättömän pieneen vähemmistöön kuuluvan lajin jäsen, ja lisäksi homoseksuaali. Ihmissusilauman turvallisuus on kiinni täydellisestä salassa pysymisestä, ja sitä pidetään yllä keinoja kaihtamatta. Homoutta pidetään lajin keskuudessa perversiona, josta rangaistaan kuolemalla. Kun Simon rakastuu ihmismieheen, hän on kaksinverroin kirottu. Edes hänen alfansa vastahakoinen suvaitsevaisuus ei ehkä riitä suojelemaan häntä toisten, laumahierarkian huipulla olevien susien vihalta. Kun hän rakastuu ihmismieheen, hän on siis kaksinverroin kirottu.

Paul Hunter on eläinlääkäri, joka sattumoisin pelastaa pahoinpidellyn ja keskellä hyytävän kylmää Minnesotan talvea tielle heitetyn valtavan suuren koiran. Hän ei osaa aavistaakaan törmänneensä salaisuuteen, jonka paljastuminen saattaa maksaa hänen henkensä.

Kaje Harper osaa luoda uskottavia ja eläviä hahmoja ja maailmoita. Simon ja Paul ovat hyvä esimerkki siitä. Pidän heistä kovasti; he ovat aivan kuin oikeita ihmisiä, tarkoitan että on aivan kuin he olisivat läheisiä ystäviäni eivätkä pelkkiä kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Ja tämä ihmissusiporukka poikkeaa ”tavallisista” ihmissusista tosi paljon. En kerro enempää, lukekaa itse ja nauttikaa! Heidän tarinaansa riittää viiden kirjan verran, mutta pelkään pahoin, että en ehdi suomentaa niitä kaikkia. On niin paljon muitakin upeita kirjoja, jotka tahtoisin ehtiä suomentaa ja julkaista.

Read Full Post »

Katselin aamutuimaan kylppärin peilistä naamaani valmistautuessani lähtemään terveyskeskuksen labraan. Siksi olin ylhäällä jumalattomaan aikaan, ennen seitsemää. Naamani ei herättänyt minussa mitään tunteita, ei ainakaan positiivisia, mutta päälakeni kyllä. Tukkani on alkanut taas varovaisesti kasvaa ja on nyt noin sentin pituisella sängellä. Päälakeni tuo mieleen iäkkään, säikähtäneen hiiren, jolla on kaljumpia läikkiä siellä täällä harvakseltaan siirottavien harmaitten karvojen seassa. Hupaisa näky. Nauroin sille makeasti ennen kuin työnnyin hyytävään viimaan. Pakkasta oli vain yhdeksän astetta, mutta tuuli sai sen tuntumaan paljon ankarammalta. Tallustin oikeinkin reippaasti ja nautin suuresti talvisista maisemista. Lunta on maassa juuri sen verran, että maisema on valoisa, ainakin verrattuna jouluntienoon lumettomaan mustuuteen. Muistelin kävellessäni, miten hauskaa minusta oli ennen nousta aikaisin ja lähteä pitkälle aamukävelylle. Liian vähäinen liikkuminen on kauheaa, mutta minkäs teet. Kun ei jaksa niin ei jaksa. Siitä voi syyttää vain itseään. Kyllähän sitä pitäisi koettaa raahautua ulos lenkille vaikka mikä olisi. Mitäs se Kekkonenkin sanoi valtansa huipulla? Että jokainen syy joka estää liikkumasta on tekosyy. Myönnän nöyrästi että niin varmaan on.

Höpisen tässä joutavia. Mitään erikoista ei kuulu. Uniapneakone on mahtava, enää ei tarvitse laukata kaiken yötä vessassa. Arvelen varovaisesti olevani virkeämpi kuin ennen konetta, en tosin vielä läheskään entiselläni. Mutta kunhan päästään keväälle, ties kuinka kepsakka muori minusta vielä tulee.

Read Full Post »

Older Posts »