Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Viimeinen kirjoitus

Tämä on Palin Zon -blogin viimeinen kirjoitus.

Paula nukkui pois 17.7.2017 pitkään sairastettuaan, kuten blogia seurattuanne hyvin tiedättekin. Yksi Paulan toiveista oli, että viimeisen julkaisun tekee hänen siskonsa ja poikansa. Tämä on siis yhteistä käsialaamme.

Me kirjoittajat, kuten kaikki muutkin Paulan läheiset ja ystävät, ovat surusta pois tolaltaan. Ei itse kuoleman vuoksi, koska se vapautti Paulan parantumattoman sairauden ikeestä. Paula itsekään ei kuolemaa pelännyt lainkaan, ja hänen tyyni ilmeensä heti maallisen majansa taakse jätettyään viestitti meille, että hänellä on nyt taas kaikki hyvin. Surumme johtuu kaipauksesta; siitä ettei hän olekaan vain matkoilla joilta hän pian palaa. Siitä, ette emme voikaan taas soitella ja käydä yhdessä syömässä. Siitä, että emme enää voikaan käydä villejä keskusteluja mistä tahansa maan ja taivaan väliltä (ja usein niiden ulkopuoleltakin).

Tapahtuneesta on niin vähän aikaa että tunteemme lienevät väistämättömiä. Suonette siis anteeksi arvoisat blogin lukijat, että tämä kirjoitus ei ole kovin pitkä. Paulasta kirjoittaminen tuntuu toisaalta hyvältä, mutta toisaalta vielä hyvin raskaalta. Uskon että muistelemisesta tulee helpompaa meillekin ajan kanssa. Tulevat vielä ne päivät jolloin voimme ilman kivun vihlaisuja miettiä kaikenlaisten omituisten asioiden äärellä, että mitähän se Paula tästäkin tuumaisi.

Muutaman päällimmäisenä mielessä olevan asian kuitenkin haluamme sanoa: Sen lisäksi että Paula oli läheisemme, hän oli hyvin erityinen ihminen, joka erakkoluonteestaan huolimatta teki lähtemättömän vaikutuksen hyvin monen ihmisen ajatusmaailmaan ja elämään tavalla tai toisella. Paula ei edes ollut varsinaisesti erakko, hän vain eli hyvin vahvasti omassa mielikuvituksessaan ja lähes kirjaimellisesti muissa maailmoissa. Siinä ei tietenkään jäänyt niin paljon aikaa tai mielenkiintoa pitää muille seuraa, kuin mitä ehkä pidettäisi tavallisena. Paula oli kuitenkin aina rehellisesti oma itsensä, joten tuskin kukaan hänet tunteva häneltä odottikaan mitään järin tavanomaista.

Paula usein sanoi pitävänsä itseään vähän itsekkäänä milloin mistäkin syystä. Tosiasiassa hänen itsekkyytensä oli vain tervettä omista asioistaan huolehtimista. Silloin kun piti esimerkiksi auttaa, neuvoa tai rohkaista muista ihmisiä, ei itsekkyydestä taatusti näkynyt häivähdystäkään. Paula oli ihmisille aina kiltti ja kohtelias. Usein myös hyvin suorapuheinen, mutta tavalla joka herätti lopulta enemmän kunnioitusta ja ajattelun aihetta kuin muunlaisia tunteita; pilke silmäkulmassa.

Toivomme, kuten Paulakin toivoisi, että jokainen muistelee häntä omalla tavallaan. Yksin tai yhdessä muitten kanssa, olipa se sitten esimerkiksi riehakkaasti yhdessä juhlien tai hiljaa yksin meditoiden. Pääasia että se tapahtuu kullekin luontevimmalla tavalla.

Paulan muistolle

Elämää ja mysteereitä kunnioittaen,

Pirkko ja Kalle

 

Hyvää matkaa rakas äitini

Nyt olet saapunut sinne
Oudoille maille
missä rauhassa saat vaeltaa
Loputtomissa metsissä
ja soilla silmänkantamattomilla

Tai voit oikaista vartesi
sammaleen pehmeään kehtoon
Ja kuunnella mehiläisten pehmeää surinaa
Milloin vain mielesi halajaa

Tietäen että aina uusi seikkailu
Odottaa seuraavan kukkulan takana

KM, 17.7.2017

Ihmisten ilmoilla

Tänään koin aikamoisen järkytyksen kun lähisisko käytti minua kaupassa. Nimittäin en ole lainkaan tajunnut, kuinka huonossa kunnossa olen. Kolmenkymmenen neliön yksiössä ei tarvitse ottaa montaakaan askelta päivän mittaan, joten todellinen kunto jää huomaamatta. En ole yli viikkoon astunut ulos parveketta kauemmaksi, etupäässä olen vain makailut selälläni sängyssä, osan ajasta tiputuksessa. Ei siinä kunto totisesti pääse ainakaan kohoamaan. Nyt kävimme ensin lihakaupassa ja sitten lähimmässä S-marketissa, kilometrin päässä. Ei matka mitään, autollahan se kuljettiin, mutta marketissa käveleminen oli tuskaisaa. Vaikka se ei olekaan edes kovin suuri, jouduin tarrautumaan ostoskärryn reunaan enimmän aikaa. Hädin tuskin jaksoin siirtää jalkaa toisen eteen. Yksin ei reissusta olisi tullutkaan mitään.

En ymmärrä, missä olisin ilman lähisiskoani. Hän jaksaa hyysätä minua, paitsi käyttämällä kaupassa myös niinkin epämiellyttävässä asiassa kuin askitespullon tyhjentämisessä. Itse nimittäin en kertakaikkiaan pysty siihen, se yökkäyttää niin kauheasti. En käsitä, miksi. Toisaalta kyllä vähän kaikki yökkäyttää. Voisi, luulla että sellainen kuiva yökkäily ei haittaa mitään, mutta se tekee himskatin kipeää vatsassa. Lähisisko auttoi vaihtamaan fentanyylilaastaritkin, nyt oli vaihtopäivä. Yökkäily johtuu juuri niistä, mutta minkäs teet. Vaihtoehtona ovat karmeat kivut. Nappailen pahoinvointiin Primperania joka tuntuukin auttavan, mutta ei täysin.

No, riittää valitus. Oikeastaan minulle kuuluu ihan hyvää sikäli, että oloni on huomattavasti parantunut viime viikosta. Tiputus auttoi, ja varmaan fentanyyliin siirtymisestäkin oli hyötyä eikä pelkästään haittaa. Hiukan minua uhkaa masentaa ajatus, että tehtäväni tästä lähin on pysytellä hengissä. Minulta ei odoteta mitään muuta. Suomi ei hyväksy eutanasiaa, mikä on hyvä asia, mutta itselleni hyväksyisin sen. Mahdollisimman nopea ja siisti lopetus olisi juuri nyt parasta mitä toivoa voisin. Mutta minulle on luvassa vain jatkuvasti lisääntyvä määrä kipulääkkeitä, sinne asti että, no, en tiedä, missä vaiheessa määrät ovat niin suuria että armo alkaa käydä oikeudesta. Vähemmästäkin voisi synkistyä, mutta en suostu antamaan periksi. Katsotaan tämä loppuun asti. Voihan olla että saan tulpan tai keuhkokuumeen tai jotain. Nyt olisi ainakin keuhkokuumeen synnylle otollinen sää. Hyisen kolea tuuli puhaltelee kuin Siperiassa ikään. Itse asiassa Siperiassa on nyt kuulemma oikein lämmin ja kesäinen sää.

Elämä jatkuu

En ole vielä kuollut, mikä on pettymys, mutta loputtomiin ei homma siirry. Kirves putoaa kohta ihan varmasti. Itse asiassa voin tänään jo melko hyvin, pystyn juomaan mehua ilman että iskee hirveä yökötys ja mahakipu. Tullessaan ottamaan minut irti tippatelineestä illalla kotisairaanhoitaja sanoi, että tiputus jatkuu huomennakin. Mikäpä siinä.

Jaksoin aloittaa vihoviimeisen mappilaatikon selvittelyn hävittämistä varten, ja löysin hämmästyksekseni paksun kansion täynnä meilejä, joita olen saanut kohta parikymmentä vuotta sitten eräältä sukulaisnaiselta, jonka kanssa meillä on yhteistä huuhailu, eli viestit ovat täynnä henkimaailma asioita. Kadotimme yhteyden jossain välissä, niin kuin helposti käy. Luin viestejä suurella mielenkiinnolla, olin aivan unohtanut, mitä kaikkea ihmeellistä hänelle ja hänen perheelleen tapahtui, kuten itsellenikin. Onneksi olin jostain syystä printannut viestit paperille. Täytynee etsiä jostain hänen yhteystietonsa, olisi hauskaa kuulla, mitä hänelle kuuluu.

Rankka päivä

Tämä päivä on ollut rankka. Yökkäämistä tuskankyynelet silmissä, karmivaa vatsakipua. Koska kotisairaanhoitaja oli tulossa aamutuimaan vaihtamaan dreenin siteen, en hötkyillyt vaan odotin hänen tulevan ja sitten valitin vaivojani hänelle niin että vallan nolottaa. Mutta siinä vaiheessa en voinut sille mitään. Hoitaja kertoi sitten tilanteeni lääkärille, joka soitti minulle ja totesi, että tukkeutuneelle suolelleni pitää antaa lepo eli minun pitää paastota. Pakkohan onkin paastota kun pienikin siemaus vettä aiheuttaa niin kamalan kivun että sitä ei kestä rasvanahka persekään. Lääkäri lähetti hoitajan laittamaan minulle tipan jotta en kuivuisi, ja määräsi kipulaastareita ja pahoinvointilääkkeen, joka sulaa kielellä niin että sitä ei tarvitse nielaista. Poikani tuli onneksi hakemaan pyörääni ja lähetin hänet heti apteekkiin. Hän oli hölkännyt kotoa, eli 11 km ja totesi minun kauhistellessani, että sehän on hänen normaali hölkkälenkkinsä yleensäkin. Olin iloinen kun sain hänet ottamaan pyöräni, itsehän en sitä enää tarvitse, eikä hänen tarvitse tuoda hienoa herraties kuinka monella vaihteella varustettua munamankeliaan Helsingistä. Hän arveli, että vanha kolmivaihteiseni on hänelle juuri sopiva menopeli Liedossa lomaillessa.

Kotisairaanhoitaja kävi vielä iltamyöhäisellä ottamassa tippapullon pois yöksi, ja lupasi tuoda huomenna aamulla seuraavan nestepullollisen. Tiputus alkoikin heti parantaa oloani. Elimistön kuivuminen ei ole leikin asia. Ja taas kerran kiittelin sen lääkärin hoksottimia, joka alunperin kysyi, haluaisinko infuusioportin. Siitä on ollut suurta iloa koko ajan. Pakoilevan suonen etsiminen kanyylille ei ole kivaa potilaalle eikä hoitajalle. Sain vielä Oxynormia piikkinä joten sitäkään ei tarvinnut niellä. Nyt alankin olla niin tokkurainen että könyän ihan kohta yöpuulle. Nukkuminen on parasta mitä voi tehdä tässä tilanteessa.

Alan aivan ilmeisesti lähestyä hyvää vauhtia maallisen vaellukseni loppua. Hyvä niin. Kuoleminen on ihan jees, ja on hienoa kun sitä odotellessa ei tarvitse kärsiä. Kotisairaala on mahtava keksintö. Saan olla kotona niin kauan kuin suinkin kykenen. Sairaalassakin on hyvä olla, mutta oma koti on sentään oma koti. Katselin peilistä tarkemmin kasvojani ja totesin, että yökkäily on saanut pintaverisuonet katkeilemaan. Minusta tulee ruma ruumis. Onneksi se ei näy sitten kun on kaikki on muuttunut tuhkaksi.

Musiikkinautintoa

Juhannus tuli ja meni ja hyvä kun siitä päästiin. Päiväkin lyhenee taas melkoista vauhtia, joten se siitä kesästä. Loppu on sitten syksyä, tulkoon siitä lämmin, pitkä ja sääsketön.

Poikani piipahti Hesen kautta, ja nautittuamme hampurilaiset sain hänet houkuteltua laulamaan minulle, kitara kun sattui olemaan mukana. Olen yhäkin aivan täristyksissäni, hänellä on juuri sellainen ääni, joka ravisuttaa minua munaskuita myöten, dramaattinen, matala, avara. Päässäni aivan räjähteli aiheita lyriikoihin, joita hänen äänensä herätteli esille luomiskykyisessä mielessä. Kunpa vain jaksaisin paneutua kirjoittamaan lauluja! Olen ollut viime päivinä saakelin huonovointinen. Vatsa on kipeä niin että ihan suututtaa. Olisi nyt mokoma kunnolla, minähän teen kaikkeni että sillä olisi hyvä olla.

Laulamisen lisäksi poika raahasi rompetta sinne tänne, etupäässä Moolokin kitaan. Kumma miten paljon sitä raahattavaa kertyykin. Nyt tilanteeni alkaa olla hyvä, läpikäymättä on enää yksi laatikollinen mappeja, tankokaappi ja kirjahyllyn alimmainen hylly. No, keittiö tietysti, mutta siellä ei ole paljon mitään. En pysty syömään juuri mitään, joten ei kannata ostaakaan mitään syötävää. Korkeintaan nimeksi. Olen laihtunut kilokaupalla, melko rumasti. Alan muistuttaa Mammu-vainajaa, äidinpuoleista isoäitiäni, jonka perusilme oli tyytymättömän tympeä. En ikinä myönnä olevani tympeä, mutta ei kai ihan kaikkia vikojaan pysty täysin salaamaan enää tässä vaiheessa.

Vaudikas viikonvaihde

Viikko mennä huristaa kauheaa vauhtia, on menossa on tiistaissa. Olen virkeä ja toipunut viikonvaihteen tapahtumista. Nimittäin perjantaina ja lauantaina luonani oli poikani, ja lauantaina lisäksi yhteinen ystävämme Eeli, joka tuli hänkin varta vasten Hesasta tapaamaan minua. Pelkäsin etukäteen etten jaksa seurustella, mutta meillä olikin niin mahtavaa että en lainkaan huomannut väsymistä! Puheenaiheemme kiertelivät lähestyvän kuolemani nostattamista filosofisten kysymysten syvyyksistä tähtitaivaan korkeuksiin, ihan kirjaimellisesti, sillä Eeli oli vaihtanut pääaineensa biologian tähtitieteeseen ja nauttii nyt ensimmäisestä alaan kuuluvasta työpaikastaan. Miten ihmeellisen ihanaa! Olen itsekin rakastanut lapsesta asti tähtitiedettä, mutta ymmärsin jo pienenä että en pärjäisi sen kanssa huonolla matikkapäälläni, siihen aikaan ei ollut vielä tietokoneita, joilla tähtitieteilijät laskeva surauttavat tuosta vain kaiken sen, jonka he joutuivat ennen tekemään käsin. Mutta oli suuri ilo kuunnella kun Eeli kertoi työstään ja opinnoistaan. Aivan hehkuin kun kuuntelin näiden kahden nuoren ihmisen jutustelua. Tai suht. nuoren, kuten totesimme nauraen. Edustamme kaikki kolme juuri sitä ikäpolvea, suht. nuorta. Kaiken huipuksi poikani ilahdutti äitinsä melkein ekstaasiin kertomalla ryhtyneensä panostamaan vanhaan harrastukseensa, josta en tässä kerro sen enempää, totean vain, että äidinsydäntä tyydytti aivan sairaasti nähdä, kuinka hyvää pojalle on tehnyt vanhan harrastuksen elvyttäminen ja laajentaminen.

Sunnuntain vietinkin sitten aika tarkkaan punkan pohjalla. Nukuin kuin tukki, heräsin piipahtamaan vessassa ja nappaamassa lääkkeet ja upposin taas takaisin niin syvään uneen että ei äärtä ei määrää. Muutaman kerran soi puhelin, enkä yhtään muista, mitä mahdoin höpistä luuriin, puoliunessa kun olin.

Lepopäivä oli totisesti tarpeen, ja maanantaina olinkin sitten taas iskussa, niin sanoakseni. Aamupäivällä kävi kotisairaalan sairaanhoitaja vaihtamassa dreenin siteen, ja lähisisko käytti minua kaupassa ja apteekissa, ja jaksoin kaiken ihan hyvin. Siinä kauppaan ajaessamme tuli puheeksi, että Kajaanin-sisko joutuu kyselemään lähisiskolta minun voinnistani, koska itse kuulemma kuitenkin vastaan aina vain että voin hyvin. Mitä muutakaan voisin vastata? Minähän voin hyvin, olosuhteet huomioon ottaen. Tietysti olen heikko ja enimmäkseen tokkurainen lääkkeistä, mutta kokonaisuudessaan voin hyvin. Hyvin usein minulla on hetkiä, joina tunnen tunnen oloni erityisen hyväksi, suorastaan autuaaksi. Olen tasapainossa kohtaloni kanssa. Elän hetken kerrallaan ja nautin elämästäni. Lopun lähestyessä ei tarvitse suuria asioita eikä laajakantoisia suunnitelmia. Sitä haluaa vain olla, kaikessa rauhassa.

Ai niin, totesin aamulla, että älykännykästäni on alkanut äly hiipua. Kapine ei herättänytkään minua aamukahdeksalta niin kuin piti. Heräsin vartin yli kahdeksan ja kun otin kännykän käteeni ihmetelläkseni sen touhuja, se alkoi soitella herätysmusiikkia, jota en saanut millään sammutettua; piti sulkea virta koko kapineesta. Kun käynnistin se taas, siihen tuli kymmenkunta WhatsApp-viestiä, joitten olisi pitänyt tulla edellispäivänä. En siis suinkaan ole jättänyt vastaamatta ilkeyttäni vaan vain koska en ole saanut viestejä. Pitäneekö nakata vesilintua koko vehkeellä?

Aamuaatoksia

Kello tulee vasta seitsemän ja olen ollut jalkeilla jo niin kauan, että olen ehtinyt keitellä aamupuuroni ja syödäkin sen. Uneni loppuu aikaisin, koska menen aikaisin nukkumaankin. Elämäni pyörii aika tarkkaan lääkitykseni mukaan: kello kahdeksan sekä aamulla että illalla otan suurimman pillerisatsin, aamulla myös piikitän Fragminin. Tärkeimmät lääkkeistäni ovat kipulääkkeet, kuten arvata saattaa. Niillä muilla ei olekaan niin väliä. Mietinkin, että ne ehkä vain pitkittävät kärsimystäni. Olen kauhean itsekäs, en näe omaa kipuani kauemmaksi. On tosihienoa että satun olemaan suomalainen – se takaa, että saan hyvän hoidon kohtuuhintaan. En uskalla edes ajatella, millaista hoitoa täällä saavat esim. pakolaiset. Minun on pakko uskoa että hyvää, muuten en kestäisi vaan muuttuisin nurkassa itsekseen höpäjäväksi kylähulluksi.

Käsieni kramppaamiseen sain hyviä neuvoja mm. sisariltani, jotka muistuttivat suolan tärkeydestä. Pikkuruinen suolanmuren kielellä auttaa kun sormet alkavat vääntyä omituisiin asentoihin. Suonenvetokin on hiukan helpottanut. Oksentelu on vaikeampi tapaus. Toisinaan Primperanista tuntuu olevan apua, mutta kohtaus saattaa silti iskeä milloin vain ilman mitään näennäistä syytä. Pari yötä sitten heräsin paniikkikipuun; en mitenkään tajunnut, miten saatoin tuntea niin kovaa kipua kello kolme kun olin ottanut peruskipulääkkeen kahdeksalta, ennen nukkumaan menoa. Ei suinkaan tämä ollut jokin uusi merkki taudin pahentumisesta? Sitten aloin hitaasti muistaa kipuni läpi että olin joutunut säntäämään sängystä vessaan oksentamaan juuri kun olin nukahtamaisillani. Lääkkeet siis eivät olleet ehtineet ilmeisesti vielä imeytyä. Heitin suuhuni reilusti Oxynormia ja tilanne laukesikin onnellisesti.

Uusi dreeni on toiminut hyvin. Askitesta tulee nyt hiukan vähemmän, 1½ l päivässä, eli valutan joka toinen päivä kaksi litraa, joka toinen päivä litran. Hengenahdistusta ei juuri tunnu jos en hötkyile pahemmin; keuhkoihin ei siis ole kehittynyt lisää nestettä.

Tuntuu jotenkin niin hullulta tämä kuoleman odotteleminen. Hoitoketjussa on paljon ihmisiä, jotka ovat sitoutuneet auttamaan minua, ja kuitenkin se apu tavallaan menee harakoille, enhän ole enää autettavissa. Se suututtaa minua. On inhottavaa olla näin avuton ja koko ajan vaatimassa apua ja hoitoa kun tietää, että se on turhaa. Tiedän, että ajatukseni ovat epäkypsiä ja lapsellisia. Haluanhan minä, että vaikeasti sairaita autetaan. Miksi sitten en soisi samaa itselleni? Ymmärrän hävetä ajatuksiani. Mutta vaikea sairaus ei välttämättä jalosta ihmistä eikä tee hänestä hyvää jos hän kertakaikkiaan ei sitä ole.

Ihanaa että on kesä! Kesäyöt tuoksuvat ihanasti. Heräilen usein yön mittaan ja käyn parvekkeella nuuskaisemassa raitista ilmaa. On niin lämmintä, niin kaunista. Kyllä te tiedätte. Vaikka olisin kuinka lääketokkurassa, pystyn nauttimaan kesäöistä. Onneksi olen viettänyt elämässäni lukemattomia öitä tulistelemassa metsissä ja rannoilla – nyt minulla on loputtomasti ihania muistoja kaivettaviksi esiin. Kunpa vielä kerran pääsisin istuskelemaan nuotiolle ja vain katsomaan tuleen kun Suomen ihanan suven kesäinen yö elää siinä ympärillä omaa salaperäistä elämänsä.