Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Tervapääskyt!

Ihana yllätys aamulla kun menin parvekkeelle nuuskimaan raitista ilmaa: tervapääskyt ovat tulleet! Ne tulivat sillä aikaa kun olin taas kerran sairaalassa. Tällä kertaa reissuni oli lyhyt, olin osastolla vain yhden yönseudun. Soitin maanantaiaamuna palliatiivisen hoidon osastolle ja pyysin päästä vatsantyhjennykselle heti eikä vasta viikon päästä niin kuin oli tarkoitus. Mahani oli jo niin pinkeä ja kipeä että en kestänyt enempää. Onneksi paikka osastolta löytyi, ja minulle asennettiin pysyvä dreeni vatsaonteloon. Nyt voin itse tyhjentää askitesta pois sitä mukaa kuin sitä kehittyy. Ja sitähän kehittyy koko ajan ja vauhdikkaasti. Toistaiseksi on poistettu 8 litraa, ja jäljellä on vielä vaikka kuinka paljon. Kivut onneksi vähenivät heti kun muutama litra saatiin vähemmäksi.

Dreenisysteemi on PleurX, ja siihen kuuluu alipaineistettu pullo, johon askites imaistaan tuosta vain. Varmasti kauhean kallis, mutta onneksi en joudu itse maksamaan sitä. Kyllä Suomi on hieno maa siinäkin suhteessa, että kuoleva ihminen saa kohtuuhintaista ja osin jopa ilmaista hoitoa, vaikka siitä ei ole enää varsinaista hyötyä yhteiskunnalle, ainakaan aineellisella tasolla. Toki on niin, että kaikki hyöty ei ole mitattavissa mammonan mittapuulla. No, mittasi millä mittapuulla hyvänsä, minusta on tuskin mitään hyötyä kenellekään, kylmällä maalaisjärjellä ajatellen. No jaa, ehkä sentään harjoituskappaleena hoitoja suunniteltaessa pitäen mielessä sellaiset potilaat, joilla on mahdollisuus parantua tuottaviksi elämäänsä täysillä eläviksi kansalaisiksi.

Lääkäri, joka asensi dreenin, oli eriomaisen kevytsorminen. Katselin häntä kun hän työskenteli. Hän oli hyvin vakavailmeinen, parrakas nuori mies. Paneutui täysillä tehtäväänsä. Häntä oli ilo katsella. En tuntenut mitään muuta kuin puudutuspiikin. Tuntuu hassulta että ihmiseen voi noin vain ujuttaa vatsaonteloon letkun ja jättää sinne eikä tunnu miltään.

Sää ehti lopulta rävähtää keväiseksi sairaalassaoloni aikana. Kaikki on nyt vihreää, norjanangervot ryöppyävät valkoista kukkaa, linnut laulavat hullun lailla pesimispuuhissaan. On lämmintä! Hmm, mitähän sitä panisi päälleen… Joko pärjäisi pelkässä T-paidassa? Ehkä ei vielä. Ai niin, kengästäni irtosi korko eilen kun pääsi Tyksistä. Ei se mitään, kengät olivat ikivanhat, isävainajan perua. Niitten etu oli nauhattomuus; en ole aikoihin kyennyt solmimaan kengännauhoja mätisäkkini takia. Sään puolesta voisin kyllä polkaista Reinot jalkaan. Alan olla jo siinä pisteessä. Hitaasti aamutossut jalassa vaappuva muori.

Olen ikikiitollinen lähisiskolle, joka jaksaa kyyditä minua, eilenkin haki sairaalasta ja tänään vie hakemaan tyhjiöpulloja terveyskeskuksesta. Sieltä nimittäin soitettiin aamutuimaan ja kerrottiin, että heti on saatavissa laatikollinen, ja lisää on tilattu, mutta niitten tuleminen kestää. Ja helatorstai on tulossa, ei silti, että sillä olisi suurtakaan merkitystä, mahtavatko edes kaupat olla kiinni nykyään helatorstaina? Minulta ei kulu nykyään paljoa ruokaa, mutta jotain on sentään hyvä olla siltä varalta että syötätys iskisi yllättäen. Tiedossa on siis myös reissu lähimpään S-Markettiin.

Hyvä ystäväni olisi tullut eilen Hesasta käymään luonani, mutta en jaksanut ottaa häntä vastaan. Olen pahoillani. Jaksamiseni on nykyään huonoa. Tuntuu että minulla ei ole enää mitään annettavaa kenellekään, enkä jaksa olla yhtään sosiaalinen. Olen käynyt hirveän itsekkääksi. Ymmärrän hävetä sitä. Tiedän, että olen ystävilleni velkaa edes säällisen kohteliaisuuden.

Yksinoloa

Opettelen taas olemaan itsekseni, sillä viime lauantaista asti atimoimassa ollut Kajaanin-sisko on jo palannut omaan kauniiseen kotiinsa. Meillä oli kerrassaan mukavaa, höpötimme kaiken maailman asioista niin että vieraampi ei olisi saanut sanansijaa siinä puheentuiskeessa. Puhuminen ei puhumalla lopu, se tuli taas todistettua. Lapsuuden muistoista ja lapsista saa eniten juttua aikaan. Tulevaisuutta emme juuri suunnitelleet, se ei tuntunut tärkeältä. Hiukan minulla oli paha mieli kun en enää pysty olemaan kunnollinen emäntä vieraalleni, mutta hän oli omatoiminen ja osasi lähteä ulos kävelylle ja rymyämään kirpputoreilla jos siltä tuntui. Kävimme toki yhdessäkin kävelyllä, mutta liikkumiseni on niin huonoa, että siitä ei ole suurta huvitusta vieraalle. Piipahdimme Aurinkoisessa kahvilla, mutta tyrmistyksekseni huomasin että en pystynyt syömään sitä somaa leivosta, jonka sisko halusi tarjota minulle. Minua alkoi oksennuttaa, ja se oli sitten siinä. Pirullista.

Nämä blogipostaukseni alkavat olla pelkkää ruikutusta ja marinaa, mutta sellainen ihmisluonto on. Ken härjillä kyntää, se härjistä puhuu… Tilanteeni on sikäli hyvä, että lääkitykseni on ajan tasalla kipujen suhteen. Voin valita aivan vapaasti, kuuntelenko kipuja vai makaanko pilleritokkurassa. Aloin kokeeksi suomentaa ihmissusikirjan jatko-osaa, mutta kovin hitaasti se käy. Harmi, sillä kirja on hyvä. No, jokaisella jää jotain kesken täältä lähtiessään. Ei, en ole lähdössä minnekään.

Kevennetty olotila

Tein taas sairaalareissun, tällä kertaa tosin vain kolmen päivän pituisen. Vatsaontelostani laskettiin askitesta reilut 10 litraa. Kummasti keveni olo! Kymmenen litraa vettä painaa kymmenen kiloa. Sellaisen raahaaminen mahalihasten varassa käy työstä, uskokaa pois. Oikeanpuolimmaisessa keuhkossani olevaa nestettä ei poistettu vielä, seuraavalla kerralla sitten. Arvelen mahaontelon täyttyvän tyhjennyskuntoon parissa viikossa. Silloin luvassa on myös mahadreenin asennus. Minusta tulee jonkinlainen kyborg-ihminen kun tyhjennysletkunpätkää sojottaa sieltä täältä, ja minullahan on se siunattu porttikin asennettuna. Siitä oli taas kerran suurta iloa! Hoitsun ei tarvinnut kaivella käsivarsista paikkaa kanyylille, sen kun vain pisti neulan porttiin ja siinä se. Ihana keksintö. Säästää tuskanhikeä sekä potilaalta että hoitajalta.

Tällä kertaa mahadreeninkin asennus kävi aivan huomaamatta. En tuntenut muuta kuin pienen piston kun lääkäri pani puudustusainetta. Edellisellä kerralla lääkärin piti työntää letkua hartiavoimin ennen kuin se meni läpi ties mistä kalvosta, nyt ei ollut puhettakaan mistään sellaisesta. Lääkäreissä on eroja. Täytyy kyllä sanoa, että kohdalleni on osunut etupäässä niitä hyviä.

Minun ei tarvinnut mennä palliatiiviselle polille niin kuin oli suunniteltu, vaan se tuli luokseni sairaalahuoneeseeni kahden lääkärin, sairaanhoitajan ja kolmen opiskelijan voimin. Juttelimme hyvinkin tunnin, lääkitykseni tarkistettiin ja sain paljon tietoja resursseista ja avusta, joita on saatavissani tilani edetessä. Tuli tunne, että olen hyvissä käsissä. Minulla on nyt Oxycodon pysyvänä lääkkeenä, ja tarvittaessa täydennän sitä Oxynormilla. Kivut — pahenemaan päin — pysyvät sillä lailla kurissa, ainakin uskon niin. Tokkuraiseksi lääkkeet tekevät kyllä oloni, mutta on mukavampi leijua autereisessa puolihorteessa kuin vääntelehtiä kivusta. Kokeilkaa itse jos ette usko. Hiukan huolestuttaa, pystynkö enää suomentamaan, mutta jos en niin ei se ole koko maailma. Tuosta tuli mieleeni, että nyt on ihan hiljattain kuollut kaksi Suomen huippusuomentajista, nimittäin Ilona Nykyri ja Liisa Ryömä, en tiedä tarkemmin mihin tauteihin, mutta todennäköisesti syöpään.

En ole vielä täysin vapaa askiteksen valutuksesta, sillä dreenin poistaminen jätti tietenkin jälkeensä reiän, josta nestettä valuu koko ajan. Sitä keräämässä minulla on avannepussi, jota joudunkin tyhjentelemään aika usein. Hyvä niin. Parempihan on että neste valuu ulos eikä jää pullistamaan mahareppanaani. Joku roti senkin kärsimyksen kanssa.

Kamaluuksia

Telum Saxum on julkaissut taas kirjan, tällä kertaa nuortenkirjan, jota voin suositella myös aikuisille. Kirjassa seksi ei mene satunnaista viatonta halailua ja pussailua pitemmälle, mutta muutama aika raaka väkivaltainen kohtaus siinä on. Nick Wilgus on armoitettu kertoja, eikä tätäkään kirjaa voi jättää kesken ennen kuin on päässyt loppuun asti.

Viisitoistavuotiaat koulupojat Billy Gunn ja Rory Wilder palaavat viikonlopun telttaretkeltä vain huomatakseen, että mystillinen vitsaus on iskenyt Port Mossiin, heidän pieneen mississippiläiseen kotikaupunkiinsa. Kysymys tapahtuneen syystä on vasta alkua – varsinkin kun kuolleet kieltäytyvät pysymästä kuolleina. Ensimmäiseksi Billyn ja Roryn täytyy ottaa selvää, mitä on tapahtunut. Mutta se ei käykään tuosta vain. Ei riitä että kuolleet eivät pysy kuolleina, vaan omituinen myrsky uhkaa hukuttaa kaupungin, ja talvikin on uhkaavan lähellä. Valtavia aluksia ilmestyy taivaalle tuoden mukanaan muukalaisia, joitten teknologia yltää ennennäkemättömälle tasolle. Jäätyään ilman sähköä ja muita nykyaikaisia mukavuuksia Billyn ja Roryn täytyy keksiä keino miten selvitä kammottavien zombien, korkealle kehittyneitten vieraitten elämänmuotojen ja apokalyptisten myrskyjen seassa ja samalla selvitellä keskinäistä suhdettaan mielettömäksi muuttuneessa maailmassa.

Terveysrintamalla odottelen kuolemaa, joka toivottavasti ei ole enää kaukana. Mahani on paisuksissa kuin kevätsammakolla, ja liikun hyvin varovaisesti jotta en törmäisi mihinkään terävään nurkkaan, se kun voisi saada mätisäkin räjähtämään. Yritin kyllä saada apua tilaani, ja sitä luvattiinkin antaa ensi viikolla, eli askites dreneerattaisiin pois. Harmittaa kun edes yritin, jotenkin arvasinkin, että siitä ei ole hyötyä. Joskus sitä vain väsyy huonoon oloon. No, minun pitää kypsyä ymmärtämään, että avunsaantijonossa ovat etusijalla ne, joilla on toivoa parantua. Kuolevilla ei ole niin väliä, hehän kuolevat kuitenkin. Niin onkin oikein. En ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään erityisen tärkeäksi, eikä ole pelkoa että ehtisin sinne asti. Avun etsiminen aiheutti ihmisille paljon turhaa työtä ja edestakaisin soittelua, turhaa sikälikin, että minullahan on joka tapauksessa ensi viikolla aika palliatiiviselle polille ja keuhkojen tyhjennykseen. Seuraavalla kerralla ymmärrän pitää mölyt mahassani, niin sanoakseni.

Taas kotona

Oli ihanaa herätä aamulla omalta poutapilveltä reilun viikon kestäneen sairaalareissun jälkeen. Nimittäin lähisiskoni tyyräsi minut kiirastorstaina eli 13. päivä tätä kuuta Tyksin A-sairaalaan keuhko-osastolle pleurapunktiota varten. Hengitykseni alkoi silloin olla jo melko vaikeassa jamassa. Minut töyttyytettiin sieltä sänkyineni päivineni trukin kyydissä T-sairaalaan, jossa hauskasti punapartainen nuori lääkäri ultrasi keuhkot ja asensi sitten dreenin oikeanpuolimmaiseen keuhkoon. Siinä oli nestettä jo hilukseen asti, eli melkoisen paljon. (Vasemmassa keuhkossa, josta nestettä alun perin löytyi, ei ollut enää mitään.) Trukin huiskaistua minut taas takaisin A-sairaalan, dreenin toiseen päähän kiinnitettiin muovipänikkä, kuin mikäkin salkku, ja se taas seinästä tulevan imun letkuun, joten olin aika lyhyessä lieassa eiliseen eli perjantaihin asti, jolloin dreeni poistettiin ja pääsin kotiin.

Dreenin asentaminen oli helppo juttu. Vain puudutuspiikin pistäminen tuntui, ei mikään muu. Ilmeisesti keuhkot ovat aika tunnottomat kun niihin voi noin vain lykätä muoviletkua ja antaa sen ollakin niissä ilman että potilas tuntee mitään. Salkkuun mahtui kerralla kaksi litraa, ja ehdin täyttää niitä melkein kolme, eli nestettä valutettiin keuhkosta reilut viisi litraa. Nestettä kehittyi lisää koko ajan, ja kehittyy edelleen, ja seuraavana vuorossa onkin sitten pysyvä dreeni josta saa tyhjentää liemet pois omatoimisesti. Mutta vielä ei olla niin pitkällä.

Nesteen kehittymisen hillitsemiseksi keuhkoni talkittiin eli minulle tehtiin pleurodeesi. Se tarkoittaa sitä, että keuhkoon pannaan talkkia, joka aiheuttaa tulehduksen, joka vuorostaan liimaa pleurat yhteen niin että niitten väliin ei jää tilaa nesteelle. Operaatio tehtiin minulle kahdesti. Itse operaatio ei ole kummoinenkaan, lääkäri ruiskuttaa dreenin kautta keuhkoon ensin lidokaiinia puudutusaineeksi ja sitten nestettä, johon talkki on lisätty. Ensimmäinen kerta oli aika kivulias, sen todella tunsi kun aine levisi keuhkoon, mutta kipu kesti vain muutaman minuutin. Sen jälkeen jäi tuntumaksi vihlaisu keuhkon alakärjen tienoilla kun vedän syvään henkeä. Toinen talkkaus tehtiin sitten kun oli pidetty päivä väliä ensimmäiseen, ja tällä kerta en tuntenut minkäänlaista kipua. Koska pleurat ovat nyt – toivottavasti – tarttuneet toisiinsa, jokainen syvä hengenveto tuntuu, mikä on hyvä merkki, ainakin uskon niin.

Osastolla huseerasi erikoistuva lääkäri, harvinaisen miellyttävä ja asiallinen nuori mies, nimeltään Erkki Laurikainen. Pidin hänestä kovasti. Hän oli huumorintajuinenkin, mikä on luettavissa plussaksi lääkärin kohdalla. Tai kenen hyvänsä, sen puoleen. Potilaat olivat enimmäkseen eri tavoilla hinkuvia muoreja, itseni mukaan luettuna. Seurasin ihmeissäni, miten kärsivällisesti ja hellästi henkilökunta jaksoi hoidella potilaita, jotka olivat enimmäkseen enemmän tai vähemmän höperöityneitä. Onneksi sain olla osastolla yksin pääsiäisen yli, muuten oleilusta olisi tullut kohtuuttoman rasittava. Höperöt muorit kun höperehtivät usein öisin, hiipparoivat ympäriinsä tai puuhailevat muuten omiaan tavalla, joka estää toisia nukkumasta. Epäilemättä ärsytin itse muita kuorsaamalla äänekkäästi; en ollut tullut ottaneeksi uniapneakonetta mukaani. Pärjäsin hyvin ilmankin.

Nyt siis olen kotona, lähisisko haki minut eilen sairaalasta ja tulimme Prisman kautta kotiin. Kauppareissu kävi hiukan huterasti, minun täytyi hipsutella hyvin hitaasti ostoskärryn nojassa, sillä jokainen hengenveto pisti kylkeen ja jalat tuntuivat viikon makaamisen jälkeen ylikypsiltä makaroneilta. Ensi viikolla käyn röntgenkuvassa ja lääkäri soittaa sitten ja kertoo sen nojalla, ovatko pleurodeesit onnistuneet niin kuin piti. Toukokuun puolella minulla on seuraava aika palliatiiviselle polille, joten ei tässä pääse kuolemaan ihan huomaamatta. Mielenkiintoista nähdä, mitä tästä vielä tulee. Ainakin nyt tuntuu ihan hyvältä. Keuhkolääkäri käski nakella Oxynormeja äänen suuntaan jos henkeä ahdistaa. Hyvässä lykyssä ehdin kehittää vielä huumeaddiktionkin.

Sokeri pohjalla: Liian suuri riski on saanut viisi tähteä ja hienon arvostelun! Mahtavaa! En ihmettele ollenkaan että joku muukin pitää kirjasta, se on niin ihana. Ja mikä vielä parempaa, poikani on näillä tienoin ja tulossa tänään kylään äetmuorin luokse.

Jenni

Einon äidin tarina on nyt julkaistu! Jenni – selkosen tytär on iki-ihana kertomus menneisyydestä Koillismaan selkosilla. Nämä kaksi kirjaa, Eino ja Jenni, muodostavat sydäntälämmittävän ja -riipaisevan kokonaisuuden. Molemmat ovat varsinaisia ”page turnereita”, joita ei voi laskea käsistään ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Koillismaan murre soljuu niissä mehevänä, ja ihmishahmot ovat hyvin eläviä survoutuessaan historian suurten tapahtumien akanvirroissa. Edes kaukaiset korpikylät eivät saaneet olla rauhassa maailman menolta. Lukekaa ja nauttikaa hyvästä kerronnasta!

Lähisisko ajelutti minua taas ympäri Tyksiä. Kävin nimittäin T-talossa sijaitsevalla palliatiivisen hoidon polilla kuulemassa, mitä kaikkea minulle on tarjolla viimeisinä aikoinani. Kaikenlaista hauskaa onkin, mm. minulle luvattiin suora linkki Kaarinan kotisairaalasysteemiin, eli minun ei tarvitse hätätilanteessa rynnätä yhteispäivystykseen vaan saan mennä suoraan terveyskeskukseen, joka on huomattavasti lyhyemmän matkan päässä. Lääkäri ja sairaanhoitaja olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että Kaarinan terveyskeskus on erittäin hyvä paikka. Siellä asioineena kuuntelin haavi auki moista väitettä. Voihan olla että hoitohenkilökunnat ovat keskenään hyvää pataa ja juohevissa suhteissa, mutta tavallisen ihmisen on lähes mahdotonta saada aikaa k.o. terveyskeskuksen lääkäreille. Labra kyllä toimii hyvin, se tunnustus on annettava.

Juuri kun olimme ajamassa pois T-talosta, syöpähoitsu soitti ja käski tulla heti U-taloon ultrauttamaan vatsan askitesepäilyn vuoksi. Mikäpä siinä, lähisisko käänteli rattia ja tyyräsi minut gynepolille. Ultrassa ei näkynyt edelleenkään nestettä, onneksi. Hengenahdistus ei johdu siis ainakaan siitä. Mistä sitten? Keuhkoista kuului huonoja ääniä, joten sain käskyn käydä röntgenkuvassa. Kun ehdin kotiin, perääni soitettiin ja ilmoitettiin, että keuhkokuva näytti pleuranestettä olevan nyt myös oikealla puolella, sitä kun oli aikaisemmin vain vasemmalla. Neste dreneetataan pois myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana. Ehkä pääsiäisen jälkeen. Mikäs siinä. Asiat etenivät rivakasti siinäkin suhteessa, että Kaarinan kotisairaalasta soitti hoitsu ja kutsui itsensä kylään tarkistamaan tilanteeni ja kämppäni ja yleensä juttelemaan apuvälineistä ja sen sellaisesta. Hiukan pörhistelin yksityiselämääni tunkeutumisesta, mutta ymmärsin kyllä että sen puolen porukan pitää tietää, mitä heillä on vastassa kohdallani. Lupasin siis avata oven kunhan hän tulee. Olen itse asiassa ihan kiinnostunut kuulemaan, mitä kerrottavaa hänellä on kotisairaalapalvelusta.

Lääkäri kirjoitti hengenahdistuksen hoidoksi Oxynormia. Kokeilin kotiin päästyäni uutta lääkettä, ja totesin puolen tunnin kuluttua kapselin nielaisusta kohoavani yläilmoihin kevyenä kuin höyhen, eli olin ensin autuaasti pilvessä ja sitten sekaisin kuin seinäkello Kalajoen markkinoilla. En osaa sanoa, auttoiko rohto hengenahdistukseen, sillä sammahdin sängyn päälle enkä tiennyt tuon taivaallista sen paremmin maailman menosta kuin hapenpuutteestakaan ainakaan kolmeen tuntiin. Tuli vähän sellainen olo, että työt jäävät tekemättä jos nappailen niin rajua lääkettä. Sekavalla päällä on vaikea tehdä tarkkaa editointityötä.

Olen käynyt läpi vanhoja päiväkirjojani ja muita papereitani ja hävittänyt niitä rankalla kädellä. Tuntuu kuin olisi kiire saada roskat moolokin kitaan. Lääkäri ja hoitsu palliatiivisella polilla arvelivat, että tässä puhutaan kuukausista, ei vuosista, kun pyysin heidän arvioitaan jäljellä olevasta eliniästäni. Mahdotontahan kenenkään on tietää sitä varmasti, mutta toki syöpäläisten kanssa paljon pelautuneille ihmisille on muodostunut jonkinlaista arviointisilmää. En tunne itseäni lainkaan sairaaksi, en vain tunnu saavan tarpeeksi ilmaa kun hengitän. Se vaiva helpottaa, kunhan liiallinen neste valutetaan pois keuhkoista.