Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Uuskaljuutta

Olen taas kalju kuin muna, joskaan kalloni ei ole munan muotoinen kuin Hercule Poirotilla. Kaikkea ei voi saada. Tukkani alkoi irrota eilen aivan yhtäkkiä. Löysin irtonaisen hiuksen olaltani ja seuraavassa hetkessä käppyräisiä karvoja leijaili kourantäysiä joka puolella. Tänään kävin lähisiskon luona parturoitavana leikkurin kanssa. Parempi ajaa kaljuksi kuin sietää irronneita hiustupsuja. Ne ovat inhottavia. Sain kolmannen annoksen Taxolia viime keskiviikkona, joten tukan alkoi olla jo aikakin irrota.

Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä kalju tuntuu. Raikas syystuuli vilvoitti päätäni kummasti kun palailin kotiin. Ilma on kyllä oikein hyvä edelleen, siinä kelpasi kulkea vaikka sitten kaljupäisenä. Istahdin toviksi naapuritalon päädyssä olevan pöydän ääreen kirjoittelemaan, kuten tapani on kesäisin. Eipä siinä kauan tarjennut istua, sen verran raikkaasti tuuli pyöri kaljun tienoilla. Varmaan pöytä ja penkitkin viedään kohta pois talviteloille. Ei auta, talvi on tulossa. Kaljupäinen talvi. Olinhan kyllä viime talvenakin kalju, mutta siltikin. Ei minulla ole mitään kaljuutta vastaan, sehän on vain sen merkki, että sytostaatti toimii. Elän toivossa että elän vielä hyvän tovin, tukan kanssa taikka ilman. Kaljuus vaikuttaa olevan jotenkin tapetillakin nykyään. Olen muodin huipulla, taas kerran.

Kärttyisyyttä

Tätä nykyä pikku kämpässäni vallitsee synkeä tunnelma. Sellainen ukkosmainen. Koskaan ei tiedä, milloin räiskähtää, nimittäin temperamenttini. Olen ollut käsittämättömän huonolla tuulella viime keskiviikosta eli viimekertaisesta sytostaattitiputuksesta asti. On omituista tuntea olevansa äärimmäisen räjähdysherkällä tuulella, minä kun olen normaalisti melko flegmaattinen, ainakin päällisin puolin. Onneksi asun ja elelen yksin, joten raivokohtaukseni pihahtelevat tyhjiin loukkaamatta ketään. Enimmäkseen tietysti riehun vain pääni sisällä. Kaipa alan olla saanut tarpeekseni tästä syöpäläisen elämästä. Tai ainakin olen kirkkaasti tajunnut, että tämä ei tästä enää parane. Paranee tietysti, mutta vain väliaikaisesti. Se suututtaa minua. Suuttumus on toki terve ja aito tunne. Sitä pitää vaalia. Aidot tunteet ovat harvinaisia nykymaailmassa. Väittävät. No jaa.

Viime yö oli ensimmäinen pakkasyö tälle syksylle. Tulkoon se merkityksi asianmukaisesti muistiin. Oli ihanaa hengitellä parvekkeella raikasta pakkasilmaa aamutuimaan. Olinkin ylhäällä hyvin aikaisin. Nukun nykyään paljon, joten hereilläoloajat osuvat merkillisiin kohtiin.

Tämä päivä on mennyt paitsi kiukutellessa myös tietokoneen kimpussa ähertäen. Satuin löytämään netistä vanhan Dark Sun -pelin, jonka sain jopa toimimaan vaikka se on dos-peli. Pelasin sitä sitten tuntikausia. Ah mitä nostalgiaa! Kyllästyttyäni pelaamiseen aloin opiskella epubien tekemistä alusta asti. Siis koodaamalla. Siihen vasta saakin aikaa tuhraantumaan. Noin muuten olen koettanut nujertaa huonotuulisuuttani mm. katsomalla Star Wars -leffoja. Löysin kirjastosta kolmen leffan kokoelman, siis osat I-III. Ensimmäinen osa oli yhä vieläkin hyvä, mutta kaksi muuta paljon paskempia kuin muistinkaan. Kaipa olen liian kärttyinen paneutuakseni niihin kunnolla. Ne nyt vain ovat tylsiä leffoja. (Makuni tiedetään huonoksi.)

Ravista sokeripuuta -kirja on saanut joltain lukijalta kolme tähteä. Hiukan kohottelin kulmakarvojani sille. Minusta tarina tietysti ansaitsisi täydet viisi tähteä, mutta — kuten lähisiskoni viisaasti huomautti — kaikki eivät pidä sellaisista kirjoista (joissa miehet rakastavat toisiaan). Kun ihmettelin, miksi sitten pitää ostaa ja lukea kirja josta ei pidä, hän arveli kannen olevan niin kauniin että se on johtanut kyseisen lukijan harhaan. Voipi olla niinkin. Itse asiassa kolme tähteä on hieno juttu. Harva lukija viitsii antaa ainuttakaan vaikka pitäisi kirjasta kuinka. Enpä juuri itsekään tule jaelleeksi tähtiä, laiskuuttani.

Parasta jatkaa koodien parissa ennen kuin saan seuraavan kiukuttelukohtauksen ja paiskaan näppiksen hevon kuuseen.

Kolmas kirja


Muuan mies matkustaa ulkomaille kahden viikon lomalle alistuakseen orjaksi dominoivalle, sadistiselle naiselle.

Noiden kahden viikon aikana mies kokee jotain sellaista, josta hän on haaveillut salaa jo kauan. Nainen ei päästä häntä helpolla, eikä hän sitä odotakaan.

Rouhea, eroottinen tarina sadismista, masokismista ja epätavallisista unelmista, jotka saavat täyttymyksensä vain, jos niitä uskaltaa tavoitella.

Tässä näette Telum Saxumin kolmannen julkaisun tällä erää. Mielenkiintoista nähdä, mitä ihmiset pitävät tästä kirjasta. (Kukapa ei pitäisi seksistä, heh.) Minulta on kyselty silloin tällöin, milloin tämä kirja tulee suomeksi, ja tässä se nyt sitten on.

Vastasyntyneitä

pikkuveli_pieni
 

 

 

 

 

 

 
 

 

 

 

Nämä kaksi kirjaa ovat nyt nähneet julkisen päivänvalon eli ilmestyneet kaiken kansan iloksi. Kolmaskin kirja on ihan huulella, jos niin voi sanoa. Sen kanssa kämmäsin totaalisesti. Kun olin lähettämässä sitä Elisa kirjaan, lähetinkin sen vahingossa eräälle henkilölle, joka varmaan olisi kauhistunut jos olisi lukenut kirjan, bdsm-rietastelun. Hän kertoi, kun pahoittelin tapahtunutta hänelle, että hän hävitti heti oudon meilin suomatta sille vähäisintäkään mielenkiintoa. Onneksi. Näinä päivinä koordinaationi haparoi muutenkin oudosti, joten onko kumma jos satun tökkäämään väärää sähköpostiosoitetta laatiessani meiliä. Sytostaatteja sopii syyttää taas kerran.

Näissä kahdessa kirjassa on näennäisestä eroavaisuudestaan huolimatta paljon yhteistä. Molemmat kertovat rakkaudesta, tunteista, itse elämästä kaikessa raadollisuudessaan ja kauneudessaan. Molemmat ovat nautinnollista luettavaa, varsinkin jos tykkää tirauttaa pari kyyneltä kun oikein kouraisee sydämestä.

Myrkkyä porttiin

nimittäin infuusioporttiini. Tänään alkoi taas myrkkykuuri. Saan nyt paklitakselia kolmena peräkkäisenä viikkona, sitten seuraa viikon tauko ja rumba alkaa uudestaan jatkuakseen herraties kuinka kauan. Siinähän sitä sitten tanssaa sen kuin kykenee. Mielenkiintoista nähdä, irtoaako tukka, juilivatko luut ja iskeekö neuropatia. Muistelen kokeneeni niitä kaikkia viimeksi kun sain paklitakselia. Enpä tuota sure. Rankka tauti vaatii rankat hoidot. Vaikka en kyllä oikeastaan tunne itseäni sairaaksi, siis henkisessä mielessä. Raato oirehtii sen minkä oirehtii, mutta mieleni on sitä mieltä että piruako tässä sairastamaan, on parempaakin tekemistä. Ai niin, kuulin että desmoidini on kutistunut kolmesenttisestä alle puolitoistasenttiseksi. Hieno homma. Desmoidi on täysin ennustamaton, joten sen kutistuminen sopii ottaa vastaan laulaen ja tanssien.

Mistä tuli mieleeni, että ilahduin suuresti kun Nick Wilgus pani Ravista sokeripuuta -kirjan kannen Facebookiin, ja yllättävän monet pitivät kuvasta ja kommentoivat sitä myönteisesti. Nick itse sanoi, että kannen henkilöt muistuttavat suuresti mielikuvia, joita hänellä oli heistä kirjoittaessaan kirjaa. Mahtavaa! Sattuipa hyvin. Tai sitten se ei ollut pelkkää sattumaa, sillä kyllähän minä sain mielikuvat henkilöistä lukiessani ja kääntäessäni kirjaa, ja etsin sitten sen mukaiset kuvat Shutterstockista. Onneksi löytyi melko tarkkaan mielikuviani vastaavat mallit. Kannenteko on loputon urakka — joka ikiseen opukseen pitää kehitellä kansi — ja se on tuskallista täysin epätaiteelliselle ihmiselle.


Tämän kannen tekemisessä oli vaikeutena se, että päähenkilöt ovat tavallista vanhempia, sellaisia neliviitosia kumpikin. Varsinkin takana olevaa miestä oli vaikea löytää. Kokeilin monta erilaista miestä — käytyäni läpi tuhansia kuvia — ennen kuin löysin sopivan kompromissin kypsää ikää ja viriliteettiä. Äijät näyttävät ehkä hiukan liian nuorilta, mutta eivät sentään parikymppisiltä. Liian vanhat eivät käyneet. Keitä kiinnostaa lukea ylikypsien papparaisten kiihkeästä rakkauselämästä? Ehkä samanikäisiä mummeleita? Elän toivossa että kuolen ennen kuin joudun niin pitkälle.

Se oli siinä

kesä nimittäin. Se meni kuten kesät aina menevät, enimmäkseen huomaamatta. Ihan hyvä kesä se oli vaikka menikin myrkkyjen vallassa. Tänä kesänä ei vaivanani sentään ollut itsepintaisesti sinnittelevää leikkaushaavaa niin kuin viime kesänä. Parempaan päin siis on menty.

Lähetin Nick Wilgusille Ravista sokeripuuta -kirjan kannen näytille, ja hän piti siitä, onneksi. Pyysin häneltä promokuvan, ja näette sen tuossa vieressä. Hän on hyvä tyyppi sen lisäksi että on armoitettu tarinankertoja.

Noin muuten olen viritellyt hiukan Telum Saxumin kotisivua. Täältä voitte lukea esittelyjä muutamasta kirjailijastani, esim. Nickistä. Tulossa on muitakin kunhan ehdin sinne asti.

Olen seuraillut pari päivää asuintaloni pihan tapahtumia päätäni puistellen. Talon lapsivihamielinen äijäkööri on saanut haaveensa todeksi, eli talon pihalta poistettiin nyt lasten leikkipaikka. Paljon siitä ei ollutkaan enää jäljellä, hiekkalaatikko ja keinun runko muutaman neliön hiekkaplaanilla. Nyt kaikki on pois ja tilalla on pelkkää multaa, johon ilmeisesti on tarkoitus kylvää ruohonsiementä. Varsinkin tummahkot lapset saivat joka ilta istuntoaan pitävän pihaparlamentin raivon valtaan. Lapsiparat eivät osanneet tehdä mitään oikein hiekkalaatikossa. Melusivatkin vielä, ressukat. Eipä silti, heitä ei ole näkynytkään aikoihin, perheet varmaan pelästyivät ja muuttivat turvallisemman oloiseen paikkaan. Mielenkiintoista nähdä mitä sitten tapahtuu kun taloon muuttaa supisuomalainen lapsiperhe. Missä ne lapset sitten leikkivät? Naapurin pihalle ei ole menemistä, siellä vasta raivokkaasti omaansa puolustavia asukkaita onkin, ja lähin puisto on kyllä lähellä mutta ei sinne voi lähettää pieniä lapsia yksin leikkimään niin kuin oman pihan hiekkikselle. Jota siis ei enää ole. Suvaitsemattomuus saa ihmeitä aikaan.

Hirmuinen myrsky

mutta ei sentään hirmumyrsky. Kun kävin illansuussa kaupassa, jalkani tuskin koskettivat maata kun tuuli vei. On se aika ihmeellistä kun ajattelee, että tuuli on vain ilmaa. Ilmassa tuntui olevan runsaasti energiaa, vai liekö vain happea, joka sai ilman tuntumaan virkistävältä. Nyt kellon käydessä iltayhdeksää tuuli on laantunut. Vai mahdanko olla myrskyn silmässä? Oli miten oli, tuulen raivoa oli mukava kuunnella sisällä. Kovasta tuulesta huolimatta ilma on ollut koko päivän hyvin lämmin. Ihana elokuu! Lopuillaan jo, mokoma. Kesä tuli ja meni, mutta onneksi edessä on vielä ties kuinka pitkä ja ihana syksy.

Minun syksystäni tulee toisenlainen kuin luulin. Lääkäri soitti viikolla Tyksistä ja kertoi taannoisen TT-kuvauksen tulokset. Osa etäpesäkkeistä, eli ryyhelmä, on hävinnyt ja imusolmukkeet pienentyneet, mutta vatsasta löytyi uusi kasvain. Markkerikin on nousussa ja on nyt 150. Sytostaattikuuri siis jatkuu. Pyysin saada pitää ensin pari viikkoa taukoa, ja se suotiinkin. Syyskuun puolella sitten alan käydä viikoittain saamassa Taxolia. Kolme viikkoa peräkkäin ja sitten viikon paussi ja rumba jatkuu herraties kuinka kauan. Siis niin kauan kuin annan sen jatkua, jos tauti ei tokene.

En millään joutaisi sairastamaan nyt kun pikku kustantamoni on lähtenyt niin kivasti alkuun. Ensimmäiset kolme kirjaa tulevat ulos ihan pian. Haluan pysyä hengissä edes sen aikaa että näen, löytävätkö kirjat lukijansa. Kirjoissa riittää työtä tolkuttomasti, ja kaikki se on kivaa. Bilal’s Bread on nyt käännetty ja odottaa editoimista ja kantta. Sokeripuu-kirjaan tein loppujen lopuksi itse kannen. Taiteilija teki sitä varten upean kuvan, mutta se ei sopinutkaan kirjan sisältöön. Olin briiffannut hänet huonosti. Voin kyllä käyttää kuvaa jonkin toisen kirjan kantena. Kuva on niin ihana että se potkaisi jumissa ollutta mielikuvitustani persuksille niin että en saa nykyään nukuttua kun päässä jyllää tarinoita.

Ravista sokeripuuta Tämä on omatekemäni kansi. Perinteinen m/m-romanssin kansi. Omasta mielestäni tämä kuvaa hyvin kirjan hilpeää luonnetta. Tarinassa on vakavia teemoja, mutta kaikki esitetään hervottoman huulenheiton ryydittämänä.